Читать книгу Unkarilainen Nabob: Romaani - Mór Jókai - Страница 3

Sisällysluettelo

Mauri Jókai on jo suomalaiselle yleisölle tunnettu ja rakas nimi. Hänen lukuisista, saattaisipa melkein sanoa lukemattomista teoksistaan ei tosin vielä ole aivan monta Suomen kielellä ilmestynyt. Vain nämät: Carinus (suomentanut J. Päivärinta, 1875), Paholaisen päiväkirja (suom. O. Blomstedt, 1877), Uusi tilanhaltija (suom. allekirjoittanut, 1878), Rakkaita sukulaisia (suom. allekirjoittanut 1879), Kymmenen M. Jókain novellia (suom. A. Genetz, 1881), Rakkauden narrit (suom. Elisabeth Löfgren, 1881), Sotakuvia 1848 ja 1849 vuosilta (suom. J. Krohn, 1884) ja Kiusaaja (suom. N.E. Vainio, 1885) sekä lisäksi muutamia lyhyempiä aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä julkaistuja kertomuksia. Mutta näitten joukossa — jotka kaikki, paitsi "Rakkauden narrit", ovat suoraan alkukielestä käännetyt — on kuitenkin ne kaksi teosta, joissa Jókain kirjailijanero ilmenee eheämpänä ja sopusointuisempana kuin missään muissa hänen teoksissaan ja joita sen vuoksi syystä pidetään hänen etevimpinä tuotteinaan, nim. romaani "Uusi tilanhaltija" ja novelli "Rakkaita sukulaisia". Edellisten lisäksi tulee nyt Unkarilainen nábob.

Kaikista Unkarin kaunokirjailijoista on Jókai saavuttanut kansansa suurimman suosion. Ei kenenkään muun kirjailijan teoksia lueta semmoisella mielihalulla, semmoisella ihastuksella kuin hänen. Hän on myöskin kaikista Unkarin kirjailijoista ulkomailla parhaiten tunnettu ja suosittu; hänen teoksiansa on käännetty kaikkien sivistyskansojen kielille, jopa kiinalaisten ja japanilaistenkin.

Mikä on näin suuren suosion Jókaille tuottanut?

Ensi sijassa epäilemättä hänen erinomainen kertoilijakykynsä ja tavattoman rikas mielikuvituksensa. Siinä suhteessa ei kukaan unkarilainen kirjailija vedä hänelle vertoja. Mitä hän kertoo on usein vähemmän arvoista kuin se, että hän kertoo. Me emme aina usko niitä eriskummallisia, liioiteltuja kuvauksia, joita hänen uhkuva mielikuvituksensa synnyttää, mutta se elävyys, se luonnollisuus, se yksinkertaisuus, jolla hän näitä uskomattomia asioita kertoilee, miellyttää meitä. Sentähden Jókai harvoin on ikävä, ja se, joka vain ikävyydestä romaaneja lukee, löytää hänestä hyvän huvittelijan. Tosin saattaa hänen kertomistavassaankin keksiä vikoja, mutta yleensä kuitenkin hänen kertomiskykynsä on se, johon kaikista hänen kirjailijalahjoistaan on suurin arvo pantava, ja siinä suhteessa hän myöskin on vaikuttanut paljon hyvää Unkarin koko kaunokirjallisuuteen.

Toiseksi hän enimmiten osaa hyvin valita kertomuksensa aiheet ja esineet. Melkein aina hän ottaa käsiteltäväksensä semmoisen aiheen, joka miellyttää Unkarin yleisöä. Jókai tietää tahi vaistomaisesti tuntee, minkä aikojen, olojen ja yksilöiden kuvailemisella hän parhaiten löytää tien kansalaistensa sydämeen. Useimpien romaaniensa aiheen hän on ottanut nyky- tahi sen lähinnäedelliseltä ajalta; kuvauksensa hän mielellään kutoo jonkun kansanmieleisen aatteen tahi muistettavan tapauksen yhteyteen. Semmoisista onkin vastamainittu aika Unkarin kansan elämässä varsin rikas: tämän vuosisadan alkupuolella kansallishengen uusi herääminen kaikkine sitä seuraavine jaloine pyrintöineen kansallisen kielen ja kirjallisuuden edistämiseksi sekä monenlaisten yhteiskunnallisten epäkohtain ja vanhentuneiden laitosten poistamiseksi; sittemmin saman vuosisadan keskivaiheilla tuo kunniarikas, vaikka onneton vapaussota, ja sitä seuraava kansallisen ja valtiollisen itsenäisyyden alennus- ja sortokausi; vihdoin saman itsenäisyyden jälleen voimaansa ja arvoonsa saattaminen sekä kansan kohoaminen ennen tuntemattomaan valtiolliseen vaikutusvoimaan. Selvää on, että tämmöisten suurten tapahtumain pohjalle perustuvat runolliset kuvaukset, ylempänä mainitulla mestarillisella kertomiskyvyllä esitettyinä sekä tuon Jókaille kuten yleensä kaikille unkarilaisille ominaisen hehkuvan isänmaanrakkauden ja tulisen kansallistunteen elähyttäminä, ovat omiansa mitä suurimmassa määrässä viehättämään lukijoita.

Vielä mainittakoon, että Jókai teoksissaan esittää myöskin suuria luonnon-onnettomuuksia, semmoisia kuin vedenpaisumus Pestissä, Tiszan tulvat, Komárom'in maanjäristys, ruttotaudit, nälkävuodet ja muita luonnon merkillisyyksiä. Ja kun hän näitten kuvailemisessa osoittaa yhtä suurta taitoa kuin muitten asiain kertomisessa, on helposti ymmärrettävä, että nuo tuommoisetkin kuvaukset puolestaan kohottavat hänen romaaniensa vaikutusta.

Unkarilaista kansan-elämää kuvaillessaan Jókai niinikään on mainio. Ne tyypit, jotka hän siitä tuo esille, ovat todellisuudesta otetut, niin sanoakseni magyarilaista lihaa ja verta, vieläpä henkeä, kaikkine unkarilaisten kansallisluonteessa tavattavine hyvine ja huonoine puolineen, joita viimemainituita Jókai ei suinkaan tahdo peitellä eikä salata. Ei yksikään muu kirjailija ole ymmärtänyt kuvailla tuota kirjavaa, väririkasta kansan-elämää niin viehättävällä tavalla kuin hän. Sitä tehdessään hän usein näyttää ikäänkuin täydellisesti vaipuneen tuohon samaiseen elämään. Silloin myöskin hänen huumorinsa ilmenee kaikessa luonnonomaisessa raikkaudessaan.

Huumorikin on näet yksi Jókain huomattavimpia kirjailijaominaisuuksia. Niinkuin Dickens'illä on Jókaillakin aivan erinomainen taito jokapäiväisimmissäkin tapauksissa ja henkilöissä havaita hullunkuriset puolet. Tämä näkyy varsinkin hänen ylempänä mainitusta "Rakkaita sukulaisia" nimisestä novellistaan, joka alusta loppuun uhkuu mitä hauskinta leikillisyyttä ja sukkeluutta. Mutta ei sitä puutu muissakaan hänen teoksissaan, eipä edes niissä, joitten esineenä on mitä synkimpien ja kurjimpien olojen esittäminen. Todistuksena siitä mainittakoon "Uusi tilanhaltija". Se kuvailee sitä surullista aikakautta Unkarissa 1850-luvulla, jolloin siellä vallitsi täydellinen poliisi- ja vakoilijavalta, jolloin kaikki kansalliset ja valtiolliset oikeudet olivat unkarilaisilta riistetyt ja maahan tallatut, jolloin ei edes Unkarin tiedeakatemian sallittu pitää istuntoja. Luulisi, että tämmöisen kamalan ajan kuvaileminen muodostuisi joksikin korkeantraagilliseksi murhenäytelmäksi tahi ainakin muuten kovin vakavaksi ja juhlalliseksi teokseksi. Vielä mitä! "Uusi tilanhaltija" on läpeensä humoristinen romaani, jossa sekä pää- että sivuhenkilöt, kukin omalla tavallaan huvittavat lukijaa ja saavat hänet tuon tuostakin makeasti naurahtamaan.

Vielä on mainittava Jókain selvä, sujuva ja kansanomainen kieli, jota jokainen helposti voi ymmärtää ja nauttia. Hän käyttää aitounkarilaisia, sattuvia, luonteenmukaisia lauseita ja puheenparsia, jotka aina ovat paikallaan. Tämä kielen unkarilaisuus ja sujuvaisuus tekee hänen tyylinsä luonnolliseksi, mehukkaaksi ja maalailevaksi sekä kokonaan poikkeavaksi siitä milloin oratoorisesta milloin vaikeasti käsitettävästä tahi kuivakiskoisesta maneerista, joka suuremmassa tai vähemmässä määrässä on Unkarin vanhempien novellin- ja romaaninkirjoittajien tunnusmerkkinä.

Nämät nyt luetellut ansiot ovat niin suuret, että ne peittävät monta puutetta, jommoisista Jókaikaan ei suinkaan ole vapaa. Hänen pääansionsa, tuo uhkuva, tyhjentymätön mielikuvitus on samalla, sopii sanoa, hänen päävikansakin. Rajattomuudessaan se usein — varsinkin jos hän jättää enemmän tunnetut aikakaudet ja oman maansa olot — turmelee kertomuksen todenmukaisuuden, henkilöiden tarkat rajapiirteet, perusjohteitten sielutieteellisen pätevyyden ja yleensä koko teoksen sisällisen totuuden. Niinpä puuttuu muutamista hänen historiallisista romaaneistaan — esim. Transilvaanian kultakausi, Turkkilaismaailma Unkarissa ja Epäjumala-linna — todellisen ajankuvauksen vankka pohja, vaikka monet yksityiskohdat ovatkin loistavasti esitetyt. Itämaisissa ja haaveellisissa kertomuksissa taas — semmoisissa kuin esim. Tulevan vuosisadan romaani ja Oceania — se houkuttelee hänet täydellisiin mielettömyyksiin. Tähän hillitsemättömään mielikuvitukseen ei hänen muodostamis- ja luonteenkuvaamisvoimansa ole missään tasasuhdassa. Henkilönsä hän varustaa mielellään yliluonnollisella voimalla, joka usein tekee koko toiminnan pilventakaiseksi. Jókain romaanien päähenkilöt, jotka tavallisesti ovat huonommin onnistuneet kuin syrjähenkilöt, näyttävät usein siltä kuin he salaisuudessa hautoisivat jotakin, jolla voisivat hämmästyttää ja kummastuttaa meitä. Hänen sankarinsa ovat enimmiten ulkonaisesti huikaisevia, mutta sisällisesti jotensakin tyhjiä. Harvoin tiedämme, mimmoisiksi he muuttuvat, sillä se ei riipu niin paljon heidän hyvien tai huonojen ominaisuuksiensa laadusta, heidän intohimojensa luonnosta kuin runoilijan oikusta.

Mitä erittäin siihen romaaniin tulee, joka nyt lasketaan suomalaisen yleisön käteen, niin siinäkin kyllä tavataan vastamainittuja virheitä, mutta myöskin, ja vielä suuremmassa määrässä, ylempänä lueteltuja ansioita. Kaikista Jókain romaaneista on Unkarilainen nábob se, jota Unkarissa on enimmin luettu ja josta useimmat painokset (viisi) on otettu. Erittäinkin on se jo alusta alkaen ollut nousevan nuorison lempiromaani ja on yhä vielä, vaikka siinä kyllä on kohtia, jotka eivät liene liioin nuorisoa varten kirjoitettuja.

"Unkarilaisessa nábob'issa" Jókai kuvailee Unkarin yhteiskuntaa, semmoisena kuin se oli tämän vuosisadan alkupuolella, erittäinkin sen ylimyskuntaa, joka siihen aikaan yksinomaisesti edusti rikkautta, sivistystä ja kansanvoimaa. Osa tästä ylimyskunnasta oli epä-isänmaallinen, henkisesti veltostunut, ulkomaalaisuutta apinoiva; toinen osa isänmaallinen ja kansallismielinen, mutta sivistymätön ja raaka. Näitten välillä oli kolmas, lukumäärältään vähitellen kasvava joukko, joka innokkaasti harrasti kansallistunteen herättämistä, kansallisen sivistyksen kohottamista ja yleensä ajanmukaista edistystä kaikilla aloilla, niin henkisellä kuin aineellisella. Mitenkä tämän viimemainitun ryhmän edustamat aatteet ja pyrinnöt saavuttavat yhä enemmän alaa ja vihdoin pääsevät voitolle, sen näyttäminen on puheena olevan romaanin tarkoituksena.

Sitä varten tekijä tuo esiin edustajia kustakin noista kolmesta ryhmästä. Toista ryhmää edustaa etupäässä vanha Juhana Kárpáthi, tuo kummallinen "nábob" eli pohatta, jonka mukaan romaani on nimensäkin saanut. Se kuvaus, joka hänen raaoista kotitavoistaan ja mielettömistä huvituksistaan annetaan, kammottaa meikäläisiä ja hämmästyksellä kysymme: ovatko Unkarin rikkaat ylimykset todellakin tuolla tavoin eläneet? Sitä ei tosin saata heistä yleensä sanoa, mutta varmaa on, että Kárpáthi-ukon kaltaisia on ollut olemassa, sillä hänen kuvaansa kaavaillessaan on Jókailla ollut mallina eräs mahtava pohatta Yrjö J. Tapansa mukaan Jókai kuitenkin on ukon kuvaa liioitellut.

Ensimmäisen ryhmän edustajia on Juhana Kárpáthin veljenpoika Béla eli Abellino, joksi hän itse tahtoo itseään nimitettäväksi. Hänet Jókai on kuvannut niin perin huonoksi ja ilkeäksi ihmiseksi, ettemme saata muuta kuin syvästi inhota häntä, mutta hänenkin kaltaisiansa miehiä kuuluu todellakin olleen niitten unkarilaisten ylimysten joukossa, jotka siihen aikaan, jossa kertomus liikkuu, hävittivät ulkomailla omaisuutensa ja terveytensä. Abellinon esikuvaksi olen kuullut nimenomaan mainittavan erästä paroonia, jonka Unkarissa ollessani olen nähnytkin, mutta onko siinä perää, ei kukaan ole ottanut varmaan vakuuttaaksensa. Jókai itse kysyy eräässä "loppulauseessa", jonka hän on liittänyt kysymyksessä olevan romaaninsa toiseen painokseen v. 1858 (ensimmäinen ilmestyi 1853): "Onko vielä tähän aikaan näitten irvikuvien malleja?" ja vastaa siihen: "Sitä en luule enkä väitä; se ainakin on varmaa, ettei minua vielä ole ahdistanut kukaan, joka olisi tuntenut itsensä Abellinoksi".

Mitä vihdoin kolmanteen ylempänä mainituista ryhmistä tulee, niihin, jotka harrastivat uuden ajan aatteita, niin on Jókai niitten edustajiksi tuonut esiin kaksi suurta isänmaanystävää, joitten nimet, varsinkin toisen, säilyvät Unkarin kanan kiitollisessa muistossa miltei pyhimysloisteen ympäröiminä, nimittäin kreivi Tapani Széchenyin (1791-1860), "suurimman unkarilaisen", joksi häntä Unkarissa sanotaan, ja parooni Nikolaus Wesselényin (1797-1850). Jälkimmäinen oli Széchenyin vanhin ystävä ja asetoveri, jonka kanssa hän kauan astui samaa valtiollista uraa, kunnes heidän tiensä myöhemmin, Wesselényin yhä yltyvän radikaalisuuden takia, erkanivat, tämän kuitenkaan vaikuttamatta mitään häiriötä heidän ystävyyteensä. Nämät henkilöt nimitetään romaanissa heidän ristimänimillään, joista suomentaja kuitenkin on muodostanut Nikolauksen nimen Niiloksi. — Jókaita on Unkarissa moitittu siitä, että hän on liittänyt nuo kaksi suurta nimeä romaaniinsa, antamatta niitten omistajille siinä sittemmin mitään varsinaista osaa (joka sen sijaan on tullut heidän sielunheimolaisekseen kuvaillun Rudolf kreivin osaksi). Tämän johdosta tekijä ylempänä mainitussa loppulauseessaan sanoo: "Minä pidän näitä kahta henkilöä todellisina myytillisinä ilmiöinä yhteiskuntamme historiassa; niitä syrjäyttäen ei kukaan saata, kiittämättömyydestä ja tietämättömyydestä syytetyksi joutumatta, kirjoittaa unkarilaista tarkoitusromaania noista ajoista, samoin kuin eivät roomalaiset kirjailijat voineet kirjoittaa sankarirunoelmaa ilman Mars'ia ja Minervaa; eroitus on vaan siinä, että heistä ei saa kirjoittaa muuta kuin mikä on totta, sillä heidän käyttämistään runollisiksi henkilöiksi sitä vuosisataa varten, jossa he ovat eläneet, kieltää kunnioittavan hellyyden tunne".

Sivumennen mainittakoon vielä, että laulajatar Josefina Fodor-Mainville, jonka elämänvaiheista kerrotaan ensimmäisen osan viidennessä luvussa, on historiallinen henkilö (synt. v. 1793), vaikka häntä meillä tuskin ensinkään tunnetaan tahi ei ainakaan niin paljon kuin samassa luvussa mainittua, samanaikuista italialaista laulajatarta Angelica Catalania.

Nämät lyhyet huomautukset "Unkarilaisen nábob'in" tarkoituksesta ja sisällyksestä — ne lienevät Unkarin oloihin vähemmin tutustuneelle suomalaiselle lukijalle tarpeelliset teoksen käsittämistä varten — samoinkuin se isänmaallinen ja kansallinen henki, jota tekijä on osannut tähän romaaniin puhaltaa ja joka pian lukijaakin innostuttaa, riittänevät selittämään miksi se, kuten jo sanottiin, on tullut Unkarin nuorison mieliromaaniksi, jommoisena se tietysti on paljon vaikuttanut isänmaanrakkauden ja kansallistunteen elähyttämiseksi ja vahvistamiseksi tässä nuorisossa. Tehköön se alkukielen mukaisessa tarkassa ja sujuvassa käännöksessä nyt tekijänsä toivomuksen mukaan[1] suomeksi ilmestyessään saman vaikutuksen suomalaisissakin lukijapiireissä!

Kääntyäksemme nyt muutamiin muihin Jókain huomattavampiin romaaneihin, mainittakoon ensiksi Zoltán Kárpáthi, joka on jatkoa "Unkarilaiseen nábob'iin" (ilmestyi jo vuosi tämän jälkeen, 1854). Niinkuin jo nimikin osoittaa, on tässä päähenkilönä nábob'in, vanhan "Juhana-herran" poika, se, josta isä hänen syntyessään toivoi, että hän "on sovittava isän pahat teot ja nuorilla voimilla suorittava vanhat velat, jotka Kárpáthin suku on velkaa isänmaalle ja ihmiskunnalle" ja että hänestä tulisi "suurten ja jalojen aatteiden kannattaja". Mitenkä tämä isän toivo käypi toteen, kerrotaan vastamainitussa romaanissa erittäin herttaisella tavalla. Zoltán kehkeytyy siinä innokkaaksi isänmaanystäväksi ja jaloksi kansalaiseksi, joka kaikessa harrastaa maansa ja kansansa parasta. "Zoltán Kárpáthi" on siis, niinkuin "Unkarilainen nábob'kin", n.s. tarkoitusromaani. Kun jälkimmäisessä kuvaillaan Unkarin ylimyksiä semmoisina kuin heidän ei tule olla, näytetään edellisessä heidän niin sanoakseni ideaalikuviansa. Sen ohessa siinä kerrotaan muutamia muistettavia tapauksia, niinkuin tuo kauhea vedenpaisumus Pestissä v. 1838, jolloin lähes neljätuhatta asuinhuonetta sortui maahan ja puolitoista sataa ihmistä hukkui, sekä Unkarin kansallisteatterin avaaminen v. 1837, jossa tilaisuudessa jokaisen unkarilaisen povessa ilmileimahtavaa riemua lämpimillä väreillä kuvataan. Suotavaa olisi, että tämäkin romaani saataisiin Suomen kielelle käännetyksi.

Kulta-ihminen on hyvin mieltä jännittävä, viehättävä romaani, täynnä runollisuutta ja romantillisia tapauksia, joitten esittämisessä tekijän hehkuva mielikuvitus ilmenee kaikessa loistossaan. Se alkaa mestarillisella kuvauksella tuosta kuuluisasta Rautaportiksi nimitetystä, laivakululle ennen aikaan ja osaksi vielä nytkin kovin vaarallisesta Tonavan koskesta Unkarin ja Rumanian rajalla; toinenkin oivallinen luonnonkuvaus tavataan siinä, nim. talvipakkanen Balaton- (Platten-) järvellä. Tämän, niinkuin muutamat muutkin romaaninsa, Jókai on sovittanut näytelmäksi; semmoisenakin se on saavuttanut suurta suosiota. — Mustissa timanteissa kuvataan teollisuusosakeyritysten vehkeilykautta 1860-luvun loppuvuosina. — Valtiolliset muodit ja Kivisydämisen miehen pojat nimisissä romaaneissaan tekijä vie meidät vapaussodan melskeihin samoin kuin novellikokoelmassaan Sotakuvia 1848-49 vuosilta. — Ja kuitenkin liikkuu maa on romaani, jossa kuvaillaan Unkarin kirjallisuuden ja taiteen tienraivaajain taistelua vuosisatamme alussa välinpitämättömyyttä ja ennakkoluuloja vastaan. — Nimetön linna nimisen romaanin historiallisena pohjana on Unkarin aatelin kapina v. 1809.

— Vanhat, hyvät oikeuden-istujat käsittelee samoja uuden ajan kevätmyrskyjä kuin "Unkarilainen nábob" ja "Zoltán Kárpáthi". — Toiset ajat, toiset ihmiset sisältää kertomuksen niistä vapaussodan tapahtumista vv. 1848-49, joissa Jókai itse oli osallisena, sekä mitenkä hänen vaimonsa pelasti hänet itävaltalaisten kynsiin joutumasta. — Surullisia päiviä on kuvaus taantumuskaudesta vapaussodan jälkeen. — Ylös-alaisin kääntynyt maailma on satiiri onnenonkijoista. — Miksi vanhenemme? sisältää likimmiten tekijän omat elämänvaiheet.

Kävisi pitkäksi ruveta tässä edes näin parilla sanalla viittaamaan kaikkien Jókain romaanien sisällykseen. Olkoon siinä kyllä, että vain luettelen seuraavat hänen romaaniensa paljaat nimet: Arkipäiviä (Jókain ensimmäinen kaunokirjallinen teos, ilmestynyt v. 1846), Köyhiä rikkaita, Maan yllä ja veden alla, Elämän komediantit, Aina pohjoisnavalle asti, Mies, joka kaikki tietää, Minun, sinun, hänen, Verikirja, Janitscharien viime päivät, Varjokuvia, Kirottu perhe, Millaiset ovat naiset? Millaiset ovat miehet? Kaunis Mikhal, Yksi on Jumala, Vapautta lumen alla, Ráby orja, Jotka kaksi kertaa kuolevat, Tänään (jatkoa edelliseen), Rakastava mestauslavalle asti, Peluri, joka voittaa, Jokaisen helvetin lävitse, Löcsen valkoinen rouva, Mustalaisparooni, Pikku kuninkaat, Kolme marmoripäätä, Ajatustenlukija, Pater Peter, Lenczi Fráter. Jókain novelleista mainittakoon kokoelma Dekameron, jossa on sata sisällykseltään erilaatuista novellia.

On vielä mainittava, että Jókain vanhemmat teokset, ne jotka ilmestyivät 1850- ja 60-luvulla, yleensä ovat etevämmät kuin myöhemmin ilmestyneet, joissa jälkimmäisissä tavataan paljon huolimattomuutta ja joihin nähden suurempi pohtiminen olisi ollut tarpeen, ennenkuin tekijä umpimähkään laski julkisuuteen kaikki, mitä hänen aina virkeä mielikuvituksensa herkeämättä tuotti. Ilman näitäkin Jókain ansio olisi ollut kyllin suuri, se nimittäin, että hän on Unkarin kaunokirjallisuuteen tuonut enemmän kansallista ainesta ja sitä myöskin taiteellisemmin käsitellyt kuin kukaan hänen edelläkävijänsä tahi aikalaisensa.

* * * * *

Olisi kai vielä esitettävä joitakuita biograafillisia eli elämäkerrallisia tietoja Mauri Jókaista. Niihin on kuitenkin suomalaisella yleisöllä jo ollut tilaisuutta tutustua siinä Jókain itsekirjoittamassa elämäkerrassa, joka on liitetty johdannoksi "Uuden tilanhaltijan" suomennokseen. Parempaa ja kuvaavampaa elämäkertaa ei kukaan muu voisi kirjoittaa, sillä se on, niinkuin nimimerkki Y.K. mainittua romaania Kirjallisessa Kuukauslehdessä arvostellessaan sanoi, "pieni taideteos itsessään". Siinä Jókai kertoo lapsuudestaan — hän on syntynyt helmik. 19 p:nä 1825 Komárom'in eli Komorn'in kaupungissa; vanhempansa olivat asianajaja Samuli Jókai ja Maria Pulay, molemmat vanhaa aatelista, reformeerattua uskoa tunnustavaa sukua — ja koulunkäynnistään Pápassa, jossa hänellä muitten muassa oli toverina Unkarin suurin runoilija Aleksanteri Petöfi; kuinka hän sittemmin Kecskemét'issä suoritti oikeustutkinnon ja sen jälkeen rupesi ajamaan lakiasioita, ensin syntymäkaupungissaan ja sitten Pestissä, jossa hän kuitenkin pian kääntyi kirjailija-uralle, julkaisten aluksi kaksi vihkoa novelleja, Metsäkukkia, ja ruveten Elämänkuvauksia nimisen viikkolehden toimittajaksi; kuinka hän vallankumousvuonna 1848 oli osallisena kansan vapauttamista tarkoittavissa liikkeissä ja, naituansa Unkarin suurimman näyttelijättären Rosa Laborfalvyn, seurasi Unkarin hallitusta Debreczen'in kaupunkiin, jossa hän toimitti Iltalehteä, taistellen siinä noina myrskyisinä aikoina järkevän, isänmaallisen politiikan puolesta; mitenkä hän sittemmin vaimonsa kaikki alttiiksi panevan uhraavaisuuden ja erään yksinkertaisen sotamiehen kekseliäisyyden kautta pelastettiin joutumasta sen hirmuisen kohtalon alaiseksi, joka vapaussodan loputtua mestauslavalla odotti Unkarin jaloimpia miehiä, ja jonkun ajan päästä saattoi vaaratta palata Pestiin, jossa hän uudestaan, keskellä ankarinta yksinvaltaisuutta, kirjallisilla aseilla alotti tuon kokonaan hukkaan menneen taistelun maansa ja kansansa vapauden hyväksi, taistelun semmoisen, jossa, kuten hän itse sanoo, lähes kahden vuosikymmenen kuluessa ei kukaan muu häntä suojellut kuin Jumala eikä kukaan muu häntä rakastanut kuin hänen vaimonsa, ja vihdoin kuinka, parempien aikojen Unkarille koitettua, hänellä ei enään ole mitään syytä arkamielisiin valituksiin, saatuansa kansaltaan nauttia "arvoa, joka on paljon suurempi kuin hänen ansionsa".

Tuon viehättävän elämäkertansa, jonka pääkohdat tässä nyt on lueteltu, Jókai kirjoitti 1870 vuoden lopulla. Sen ajan perästä hänen elämänsä juoksu on ollut yhtä rauhallinen kuin tyvenen virran, jonka laineita eivät mitkään sen tielle viskatut louhikot saata kuohumaan. Kansansa vilpitöntä kunnioitusta ja rakkautta Jókai nauttii erinomaisen suuressa määrässä, saaden siitä usein näkyviäkin todistuksia. Niinpä hänelle, hänen matkustaessaan johonkin maaseutu-kaupunkiin, siellä tavallisesti valmistetaan loistava vastaanotto juhlapitoineen, soihtukulkueineen, laulutervehdyksineen y.m. Että hänen osaksensa myöskin on tullut ruhtinaallisia suosionosoituksia sekä kunnioitusta Unkarin akatemian y.m. tieteellisten ja taiteellisten seurain puolelta, lienee tarpeetonta lisätä.

V. 1875 vietettiin hänen 50:ttä syntymäpäiväänsä Budapestissä (ja muillakin paikkakunnilla) komeilla juhlakemuilla, joissa pidettiin innokkaita puheita suositun runoilijan kunniaksi. Tässä tilaisuudessa, jossa minunkin oli onni olla saapuvilla, Jókai noihin puheisiin vastatessaan muun muassa tavallisella leikillisyydellään sanoi kirjoittaneensa täyteen tien syntymäkaupungistaan Komárom'ista Budapestiin, siis 13 penikulmaa (s.o. jos kaikki rivit hänen julkaisemissaan teoksissa ladottaisiin perätysten, täyttäisivät ne mainitun välimatkan). Hän oli todellakin mainitun vuoden loppuun asti kirjoittanut: a) romaaneja 100 nidettä, b) novelleja 48 nid., c) n.s. humoristisia kirjoituksia (tarinoita, kaskuja, pilajuttuja y.m.s) 28 nid., d) historiallisia ja valtiollisia kirjoituksia sekä muistelmia 8 nid., e) kalentereja 8 nid., f) runoja 4 nid. ja g) näytelmiä 4 nid. eli yhteensä 200 nidettä (joista joka nide tavallisesti käsittää 8 arkkia pientä oktaavi kokoa.) Eri vuosille nämät niteet jakaantuvat seuraavalla tavalla:

V. 1846 - 2, 1847 - 2, 1850 - 6, 1851 - 3, 1852 - 7, 1853 - 9, 1854 - 6, 1855 - 8, 1856 - 14, 1857 - 9, 1858 - 8, 1859 - 13, 1860 - l, 1861 - 2, 1862 - 6, 1863 - 2, 1864 - 11, 1865 - 10, 1866 - 1, 1867 - 2, 1868 - 9, 1869 - 7, 1870 - 6, 1871 - 8, 1872 -7, 1873 - 10, 1874 - 14, 1875 - 17.

Vuosina 1848-49 vapaussota esti Jókaita kirjailijatoimesta; vuosien 1860-61 ja 1866-67 vähentyneeseen tuotteliaisuuteen taas oli syynä, edellisinä ankara sensuuri ja jälkimmäisinä kova sairaus.

Vuodesta 1876 aina tähän saakka on Jókai kirjoittanut noin 100 nidettä eli keskimäärin 8 nidettä vuosittain.

Tämä suunnaton tuotteliaisuus meitä tosiaankin hämmästyttää. Mutta vielä suuremmaksi käy hämmästyksemme, saatuamme tietää, että Jókailla vielä on aikaa muihinkin toimiin kuin romaanien ja novellien kirjoittamiseen. Vuodesta 1867 asti, jolloin perustuslaillinen hallitusmuoto Unkarissa astui uudestaan voimaan, Jókai säännöllisesti on ollut edusmiehenä (sen pääkaupungin vaalipiirin, jossa hän asuu) valtiopäivillä, jotka Unkarissa, kuten tunnettu, kokoontuvat joka vuosi. Eduskunnassa hän on pitänyt paljon kauniita puheita, joista kuitenkin moni lienee sisältänyt enemmän runollisuutta kuin valtioviisautta. Ensi alussa hän kuului maltilliseen vastustuspuolueeseen, mutta liittyi vuonna 1875, jolloin n.s. "fusioni" eli yhdistys tämän ja Deak- (hallitus-) puolueen välillä tapahtui, täten syntyneeseen uuteen vapaamieliseen puolueeseen, joka aina tähän päivään asti Kálmán Tiszan johdolla on hallituksessa pysynyt. Semmoisena hän on hartaasti kannattanut Tiszan politiikkaa, ollen hänen persoonallinen ystävänsä.

Mutta ei siinäkään kyllä. Jókai on vielä sanomalehtimieskin. V. 1863, "juuri Schmerling'in hirmuhallituksen aikana", kuten hän itse sanoo, perusti hän A Hon (Isänmaa) nimisen valtiollisen päivälehden, joka ensi alussa tuotti hänelle alituisia rettelöltä sensuurin ja leppymätöntä vihaa ja vainoa jopa vankeuttakin hallituksen puolelta sekä koko hänen omaisuutensa menetyksen, mutta josta kaikesta hän kuitenkin vihdoin voitolla suoriutui, saattaen lehtensä niin loistavalle kannalle, että sillä oli enemmän tilaajia kuin milläkään muulla lehdellä Unkarissa. Myöhemmin muutti hän lehtensä nimen Nemzet'iksi (Kansa), jolla nimellä se vielä nytkin ilmestyy. Lehden valtiollisen kannan määrääjänä on tietysti ollut toimittajan oma kanta. Sen lisäksi Jókai kolmattakymmentä vuotta julkaisi kerran viikossa ilmestyvää Östökös (Pyrstötähti) nimistä pilalehteä, jota hän huumorinsa tyhjentymättömästä varastosta varusti kaikenlaisilla sukkeluuksilla ja pilajutuilla sekä myöskin piirustuksilla (Jókai on piirustajakin), ja yhteen aikaan toimitti hän vielä erityistä kaunokirjallistakin lehteä. Näissä lehdissä Jókai ensin on julkaissut melkein kaikki romaaninsa ja novellinsa, ennenkuin ne ovat erityisinä teoksina ilmestyneet — ja siitä selvenee meille myöskin syy, miksi, kuten jo ylempänä on huomautettu, hänen myöhemmät teoksensa ovat vähemmin onnistuneita. Kun näet romaani on kirjoitettava niin sanoakseni kappaleittain, sen verran erältään kuin joka päivä lehteä varten tarvitaan, on selvää, ettei sillä lailla — varsinkin jos, niinkuin Jókailla usein on laita, tekeillä on pari kolme romaania yhtä haavaa — työ saata tulla yhtä huolelliseksi kuin jos se ennen painattamista kokonaan valmistettaisiin ja saisi joutua tarpeellisen viimeistelyn alaiseksi — vaikkakin Jókai aina, ennenkuin hän ryhtyy jotakin romaaniaan paperille panemaan, täysin valmistelee päässänsä sen juonen ja merkitsee tämän pääkohdat muistikirjaansa.

Vielä mainittakoon, että Jókai tätä nykyä on osallisena eräässä suurenmoisessa kirjallisessa yrityksessä, joka on ollut tekeillä jo muutamia vuosia. Perintöruhtinaan Rudolfin alkuunpanosta toimitetaan näet paraikaa Itävalta-Unkarin monarkkia kerrottuna ja kuvattuna nimistä, kuvilla varustettua teosta, jonka on määrä antaa täydellinen esitys mainitusta valtakunnasta ja siinä asuvista monista kansoista muinais- ja kansantieteelliseltä, historialliselta, maantieteelliseltä, luonnontieteelliseltä, yhteiskunnalliselta ja taloudelliselta kannalta ja joka ilmestyy yhtaikaa Unkarin ja Saksan kielillä. Tämän suuren (noin 450 arkin suuruiseksi lasketun) teoksen Unkaria koskevan osan päätoimittajana on Jókai.

Mistä ihmeestä saa Jókai aikaa kaikkeen tähän monipuoliseen, suunnattomaan työhön, johon vielä tulee lisäksi ahkera kirjallisuuden viljeleminen — hän seuraa tarkasti ei ainoastaan oman maansa, vaan myös Saksan, Ranskan ja Englannin etevimpiä kirjallisia tuotteita, myöskin luonnontieteissä, jotka häntä suuresti miellyttävät ja joitten uusimpiin tutkimuksiin hän on hyvin perehtynyt? Ja kuinka hänen terveytensä ja voimansa sitä kestävät? kysyttäneen.

Jo nuoruudestaan asti Jókai on totuttanut itsensä joka päivä tekemään työtä kuusitoista tuntia. Se saattaa tietysti tapahtua ainoastaan siten, että hän huolellisesti karttaa kaikkea ajantuhlausta huvituksiin, seuraelämään j.n.e. Ulkopuolelle oman maansa rajoja Jókai ei ole matkustanut ennenkuin 1870-luvulla, jolloin hän kävi Saksassa. Ruumiinsa voimia ja terveyttään taas hän ymmärtää säilyttää järjellisellä, kohtuullisella elämällä. Hän menee levolle säännöllisesti klo 9 illalla ja nousee ani varhain aamulla ylös. Tarpeellista ruumiinliikuntoa hän hankkii itselleen voimistelulla ja miekkailulla. Kesäksi muuttaa hän kauniiseen huvilaansa Szechenyin-vuorelle Budan puolella, jossa ilma on yhtä raitis kuin terveellinen, ja hoitaa siellä itse puutarhaansa — "hedelmäpuuni ovat ainoa kerskaukseni", sanoo hän ylempänä mainitussa itsekirjoittamassaan elämäkerrassa.

Paljon saattaisi vielä kertoa Mauri Jókaista yksityisenä ihmisenä, hänen lempeästä ja jalosta luonteestaan, hänen hyväsydämisyydestään ja auttavaisuudestaan, hänen onnellisesta avioliitostaan Rosa Laborfalvyn kanssa, jonka Tuoni mennä vuonna häneltä katkeraksi kaipaukseksi tempasi pois, hänen miellyttävästä ulkomuodostaan ja viehättävästä esiintymistavastaan ynnä muista yksityiselämän seikoista, jotka voisivat tarjota yhtä huvittavia kuin opettavia kohtia, mutta siitä estää tälle kyhäelmälle määrätty niukka ala. Pyydän saada päättää sen seuraavalla otteella eräästä Jókaita koskevasta kirjoituksesta, jonka tekijä on yksi Unkarin nuorempia kirjailijoita, suosittu novellisti Kálmán Mikszáth:

"'Minä kirjoitan, sentähden että kirjoittaminen on minulle huvitus' — on Jókain tapa sanoa.

"No, siinä tapauksessa hänen todellakaan ei sovi valittaa, hän on ottanut osansa huvituksesta. Ei kulu yhtäkään vuotta, jona hän ei kirjoittaisi useampia niteitä.

"Ja meidän unkarilaisten taas on tapa kunkin syksyn loputtua laskea, paljonko tukaatteja on lyöty Körmöcz'issä (jossa Unkarin valtion rahapaja on), paljonko vehnää saatu Banaatissa ja paljonko kirjoja Jókai sinä vuonna on kirjoittanut.

"Tukaatit viepi saksalainen, vehnän korjaa juutalainen, mutta Jókain kirjat jäävät meille ainiaaksi, julistaen unkarilaisen hengen voimaa ja Unkarin kielen suloutta".

Helsingissä, marraskuulla 1888.

Antti Jalava.