Читать книгу Unkarilainen Nabob: Romaani - Mór Jókai - Страница 9

— Tuntemattomia nimiä, lausui Rudolf pistäen kätensä päänsä taakse ja pureskellen heinänkortta.

— Mutta ne eivät tuntemattomina pysy. Muuten voin mainita tutumpiakin, ettet tarvitse luulla kirjallisuuden alalla työskentelevien kuuluvan kansan alhaisoon. Tämän vuoden "Hebe"-nimisessä kalenterissa tapaat nimet Desewffy, Frans, Teleky, Gideon, Ráday, Mailath, jotka ovat meikäläisiä eivätkä tuntemattomia.

Rudolfin kasvoissa näkyi taas tuo entinen ivallinen hymy.

— Pelkkiä ruumiitten galvaanisia nykäyksiä, vastasi hän kylmästi, silmänsä veltosti ummistaen.

— Luuletko siis kansamme kuolleeksi? kysyi Tapani.

— Luulen.

— Mutta se ei ole totta, huudahtivat kiivaasti molemmat miehet yhtäaikaa.

Rudolf vastasi järkähtämättömän tyynesti:

— Jos kova ääni on hyvä elon merkki, niin olette aivan oikeassa näin huutaessanne. Te oudoksutte mielipidettäni, koska asia on arkaa laatua. Mutta minä huomaan, tiedän, tunnen, vakaumukseni on, että kansamme on tehtävänsä tehnyt, että sillä on sama kohtalo edessä, joka on kohdannut esi-isiä, hunneja, avaareja, petchenegejä. Kaupungeissamme ja suuremmissa kauppapaikoissamme asuu sangen vähän unkarilaisia. Kansan korkeat tietävät vain kartasta, missä maa on, ja voivat pakoittamatta liittyä muihin kansallisuuksiin. Alkuperäinen kansa ajetaan aroille, mökkeihin, ja vähitellen karkoittavat elinvoimaiset maanviljelijät ne sieltäkin; kansa köyhtyy, häviää, aatelisto hautaantuu vanhentuneihin laitoksiinsa, niinpian kuin ne tulevat sivistyksen kanssa tekemisiin. Eivät barbaarit hävitä unkarin kansaa, vaan sivistys. Mikä antaisi meidän kansallisuudellemme tulevaisuuden toivoa?

— Sillä on poikia, puhui Niilo mahtavalla äänellä.

— Oikein sanottu, vastasi Tapani tarttuen toverinsa käteen. Minä sanon, että sillä on kaikkea, mitä se tarvitsee elääkseen.

— Viiniä ja vehnääkö tarkoitat?

— Niin sitäkin. Ruoka-aineet ovat hyviä estämään kuihtumista. Totta onkin, ettei kansan ole ollut täytymys mieltänsä vaivata, sillä kun on ollut elatusta runsaasti. Mutta unkarilainen kykenee kaikkiin toimiin. Jos häntä pakoitetaan vaivalla ja työllä leipäänsä hankkimaan, on hän kyvyllänsä saava ihmeitä aikaan. Kansallistumisen johtavat aatteet omistettuansa, on se seuraava aikaansa, kilpaileva joka alalla maailman etevimpien kansain kanssa.

Syntyy uusi elo, uusi liikunto, uusi verenkierros kansassa, se laskee kädestään miekan, jolla kerran suojeli koko Eurooppaa ja näyttää osaavansa käyttää kaikkia keinoja saavuttaakseen mainetta, hyötyä, kunniaa; kuvanveistäjän talttaa, vuorimiehen vasaraa, maalaajan pensseliä, rakentajan mittanuoraa. Kansasta on nouseva jaloja miehiä, jotka kehoittavat, innostavat sitä, ja minä luulen, ettei meidän enää tarvitse heidän syntymistään odottaa.

— Pääasian unhotit, lausui Niilo, nimittäin heidän diplomaattikykynsä. Myöntää nimittäin täytyy, että alimman unkarilaisen käräjäkirjurin pikkusormessa on enemmän valtiomiehen viisautta kuin…

(Hän huomasi itsekin liikoja laskevansa.)

Rudolf hymyili tälle viimeiselle väitteelle ja kääntyi toista kyynäspäätään vasten nojaten Tapanin puoleen.

— Tuolle miehelle en vastaa mitään, lausui hän osoittaen Niiloa, sillä hän ehkä veisi minut vielä tuohon suohon; mutta sinun mielipiteesi ovat samat kuin minunkin, vain toiselta kannalta katsottuina. Jos kansamme luopuu vanhoista omituisuuksistaan, pukeutuu uudempien aatteiden määräämään muotoon, niin se lakkaa olemasta sitä, mitä se oikeastaan on. Alkaessaan uutta elämää, kuolee se vanhalle; saattaa tulla onnelliseksikin, mutta ei ole enää unkarilainen, sillä mitä enemmän se lähenee muita kansallisuuksia, sitä kauemmaksi se poistuu omastansa. Runoilijat ja säveltäjät eivät ylläpidä kansallisuutta; — valtiomiehistä en tohdi hiiskuakaan, sillä nehän ovat Niilon suojeluksen alla.

— Mutta kaikista näistä epäilyksistä tekee lopun yksi ainoa sana, ainoa aate, nimittäin sana: "tahtoa". Sanoessamme: "me tahdomme elää", tahdomme ylläpitää ja säilyttää vanhasta kansallisesta luonteestamme, mitä siinä on jaloa, elinvoimaista, ihanaa; tahdomme kukin voimiensa mukaan kunnialla seisoa valitsemallamme uralla, tahdomme rakastaa toinen toistamme, kunnioittaa kotimaista; tahdomme hyödyttää, jalostaa kaikkea, mikä kansaamme kohottaa, emme tahdo olla ulkomaalaisten turhia apinoitsijoita, vaan heiltä jotakin ottaessamme muodostaa sitä omaksemme, kuten keuhkot muuttavat valkoisen chylusmaidon punaiseksi vereksi; tahdomme matkustaa ulkomailla hyödyttääksemme isänmaata taidoilla emmekä ulkomaita tyhmyyksillä. Silloin ei löydy mitään luonnon taikka tahdon voimaa, joka meidät masentaisi. Jää sulaa, mutta kristalli sanoo: "minä en sula", vaikka auringon säteet sen pinnalla säkenöivät. Muut kansat saavat nähdä, että meissä on elinvoimaa, ja tulevat antamaan arvoa meidän toimillemme. Vainioillamme alkaa kukoistaa uusi elämä, maa- ja vesiteillä kauppa vilkastuu, unkarinkieli pääsee salonkeihin ja tulee muodinmukaiseksi, suurimmissa kaupungeissamme herää kansallinen henki; pääkaupunki Pest on oleva kansan loisteen, mahdin, hengen keskipisteenä. Saamme oman akatemian, omat kirjallisuuden seurat, kansallisteaatterin. — Ja tähän kaikkeen tarvitaan vain tahtoa.

— Hyvä. Mutta kuka on alkava tämän pyhän tahdon? Jonkun täytynee kai esimerkillään käydä edellä; muutama miljoona ihmistä ei innostu yhdessä tuokiossa.

— A capite foetet piscis. (Päästä kala lihoo.) Ne, joilla menneisyydessä on suurimmat ansiot, nykyisyydessä suurimmat synnit ja enimmän velkaa tulevaisuudelle: Unkarin ylimykset.

— Vahinko vaan, ettei tapani ole nauraa kovasti, puhui Rudolf, sillä nyt olisi siihen hyvä aihe. Missä ovat nuo Unkarin ylimykset?

— Suurin osa heistä on ulkomailla; mutta ethän luule heidän jättäneen sydäntänsä pantiksi, vaikka ovatkin jalkansa kotimaan tomusta puhdistaneet?

Rudolf hymyili hiljaa.

— Sinä olet oikea lähetyssaarnaaja, kun aiot kääntää kansalaisia kotimaahan ja kuljet ympäri maailmaa heitä kotia kutsumassa.

— Sitä en pidäkään mahdottomana.

— Onnellinen nuorimies, kuinka vanha olet?

— Täyttänyt kaksikymmentä,

— Huomenna tulet kymmentä vuotta vanhemmaksi. Tulkaa huomenna kanssani "nuorten jättiläisten" klubiin. Se on aatelisseura, ja siihen pääsevät vain henkilöt, jotka ovat ylhäistä syntyperää, rikkaita tai hurjasta elämästään kuuluisia. Siellä tapaatte kaikki täällä asuvat Unkarin ylhäisön nuoret miehet. Sitten vasta kysyn: tahdotko, tohditko viedä heitä mukanasi kotia?

— Turha vaiva! Valtiopäiväoikeudet kyllä kokoavat heidät kotia.

Näillä sanoilla rohkaisi tovereitansa Niilo, joka koko kiistan ajan oli koettanut saada pystyyn erästä temppelin edustalla makaavaa katkennutta kivipylvästä, johon seuraava lause oli kirjoitettu: "kuka voi tämän pystyttää?" Niilo käänsi kiven ylösalaisin, painoi rikkinäisen pään maahan, asetti sen päälle erään toisen palan, johon oli hakattu kruunu, ja vastasi täten viisaaseen kysymykseen.

— Huomenna siis menemme miehissä "nuorten jättiläisten" klubiin.