Читать книгу Unkarilainen Nabob: Romaani - Mór Jókai - Страница 8

Sisällysluettelo

Rousseaun haudalla.

Kolme keveästi puettua nuorta miestä kulkee Ermenonvillen metsää kohden. Heidän ulkomuodossaan on jotakin luontoperäistä hienoutta, vaikka he ovatkin vain matkapuvuissa.

Kaikki kolme ovat nuoria unkarilaisia aatelismiehiä. Heistä olemme jo kuulleet mainittavan herra Griffardin luona, ja tiedämme, että nuo kaksi, jotka käyvät äärimmäisinä, ovat Unkarista kotoisin ja jalkaisin kulkeneet Euroopan halki kilpaillen keskenänsä kaikissa puutteissa. Kummankin kasvot osoittavat ryhtiä ja jäntevyyttä. Edellisen luonnetta kuvaavat tuuheat, mustat kulmakarvat sekä huulten hieno ivahymy, joka vain hetkeksi ilmestyy heti taas kadotaksensa. Toinen on roteva, leveärintainen mies, hänellä on tiheä, musta tukka, palavat silmät ja rohkeutta osoittava suu, jonka yläpuolella lyhyet viikset ovat kasvamassa. Hän puhuu niin syvällä äänellä, että häntä luulisi aikamieheksi, jollei näkisi kasvoja.

Kolmas, joka käy keskellä, on solakka nuorukainen, kasvot sileiksi ajetut. Hänen pukunsa on yksinkertainen, kasvoissa ei näy mitään erikoista ilmettä, ne ovat kylmänlevolliset; hänen silmissään ja hänen huulillaan on tuo rauhallinen kirkkaus, joka on naisille niin vaarallinen. Hänen liikkeensä ovat englantilaisten lailla hitaat ilman minkäänlaista teeskentelyä, puhe hiljaista ja sujuvaa, toinen sana ei saa suurempaa äänenpainoa kuin toinenkaan; hän näyttää enemmän huolehtivan puheen selvyydestä kuin loisteliaisuudesta. Tämä on se nuori mies, jonka herra Griffard kertoi tulleen Ameriikasta kansipiletillä.

Omituisuuden vuoksi täytyy meidän mainita, että kaikki kolme puhuivat unkarin kieltä, mikä siihen katsoen, että kertomuksemme aika on vuosi 1822 ja paikka Ermenonvillen metsä sekä henkilöt unkarilaisia aatelisherroja, — antaa kyllin aihetta ihmettelemiseen.

Miehet puhuttelevat toisiaan ristimänimellä. Tuon kiihkeän, rotevan miehen nimi on Niilo; tuon, jolla on mustat kulmakarvat, Tapani; keskellä käyvän Rudolf.

Tarkka katsoja saattaa huomata, että näiden kolmen käsitysten käydessä, ensimmäinen aina on edellä toisia, ja toinen taas jäljessä, joten keskimmäistä vedetään milloin eteen-, milloin taaksepäin, niin että hänen usein täytyy seisahtua saadaksensa kiivaan keskustelun aikana epäjärjestykseen joutuneen rivin suoraksi.

Metsän yksinäisyydessä uskaltavat he puhua kovemmin. Ermenonvillen metsä ei ole mikään muotimaailman suosima paikka. Siellä saa jutella, kiistellä kuinka kovasti tahansa joutumatta kenenkään naurun alaiseksi.

Äkkiä raivaa eräs nuori mies itselleen tietä pensaitten läpi ja seisahtuu kuuntelemaan noiden kolmen puhetta. Puvusta päättäen näkyy hän kuuluvan työväen luokkaan, päässä on ympyriäinen lakki, rotevan vartalon peittää avara liinainen mekko, jonka päälle kirjava paidan kaulus on taitettu.

Tämän nuoren miehen kasvoista loistaa ilo ja hämmästys kuullessaan kolmen vastaantulijan puhetta. Hetkisen näkyy hän epäröivän, mutta astuu kohta vakavin askelin heidän luoksensa ja puhuttelee heitä.

— Te puhutte, hyvät herrat, unkaria, minä olen myöskin unkarilainen.

Ilon kyynel kiilsi työmiehen silmissä.

— Terve, kansalainen, vastasi syvä-ääninen mies, ystävällisesti tarttuen outoa kädestä sekä miehekkäästi sitä pudistaen, minkä hänen kumppaninsakin tekivät.

Nuoren ammattilaisen mieli heltyi; tuskin sai hän kuuluvaa sanaa sanotuksi.

— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, kun näin tunkeudun seuraanne, mutta kaksi vuotta Pariisissa asuttuani kuulen nyt ensimmäisen kerran kotimaani kieltä puhuttavan, ja se tekee niin hyvää, se tekee niin hyvää!

— Tulkaa mukaan, lausui keskellä kävijä, jos toimenne myöntävät; ottakaa jotakin meistä kädestä kiinni ja jutelkaamme.

Ammattilainen vitkasteli kainosti, jonkatähden Tapani-niminen nuorista miehisiä pisti kätensä hänen kainaloonsa ja veti hänet luoksensa.

— Emmehän vain pidättäne teitä jostakin työstä?

— Ette, hyvät herrat, tänään on juhlapäivä, tänään emme tee työtä.

— Mutta emmeköhän estä teitä tapaamasta ketään? kysyi Tapani hymyillen.

— Ette niinkään, vastasi ammattilainen. Minun on tapana käydä tänne joutoaikoina.

— Mutta eihän tämä ole mikään miellyttävä seutu.

— Viinimyymälät tosin ovat kaukana täältä, mutta täällä on erään suuren miehen hauta, miehen, jonka teoksien lukeminen voittaa kaikki huvit, sillä nuo teokset ovat niin kirjoitetut, että sivistymätönkin voi niitä ihailla. Ehkä tunnettekin ne? Yksinkertaisiapa kysynkin! Näin sivistyneet herratko eivät tuntisi Jean Jaques Rousseaun teoksia?

— Rousseaun hautaako teillä on tapana käydä katsomassa?

— Rousseausta pidän paljon. Hänen kirjansa olen lukenut satoja kertoja läpi ja joka kerta olen niistä löytänyt uusia ihania kohtia. Hänen sanojensa todenperäisyyden olen itse kokenut; kun joku suuri aate tuli mieleeni %ai joku seikka suututti minua, otin Rousseaun käsiini ja tyynnyin sitä lukiessani. Näin juhlapäivinä on tapani ollut tulla tänne. Istun yksinkertaisen muistopatsaan juurelle, joka on pystytetty hänen kunniaksensa, otan kirjan esille, ja silloin tuntuu kuin puhelisin hänen kanssansa. Tulin jo varhain aamulla ja olen kotia menossa.

Rudolf keskeytti hänen puheensa, ohjaten keskustelun aivan toiselle suunnalle.

— Mikä virka teillä on Pariisissa?

— Olen käsityöläinen, hyvä herra, puusepän sälli Gaudcheux'n verstaassa. Jos sinnepäin matka sattuu, älkää olko poikkeamatta sisään katsomaan taidetyömalleja sekä gootilaisia kirkonkoristeita, jotka ovat varastossa nähtävinä. Ne olen minä piirustanut.

— Ettekö koeta saada aikaan omaa tehdasta?

Ammattilaiselta pääsi huokaus.

— En tahdo jäädä Pariisiin; aion palata kotimaahan.

— Kotiako Unkariin? Ehkä teillä on huonot ansiot Pariisissa?

— Parempia en voisi toivoa. Mestarini kunnioittavat minua, työstäni saan hyvän hinnan; täällä rakastuu ammattiinsa, sillä alati muuttuvat muodit kohottavat sen melkein taiteeksi. Hupaista on joka päivä tehdä jotakin uutta, komeata esinettä, joka kysyy tekijän kykyä. Mutta en kuitenkaan jää Pariisiin, vaan palaan kotimaahan, vaikka tiedän, ett'en siellä saa tehdä herttuoitten loistovuoteita enkä kirkkojen koristeita, sillä semmoisia ei tohdita antaa unkarilaisen tehtäväksi. Tiedän, että saan taistella köyhyyttä vastaan, ja jos mieli toimeen tulla, tehdä maalaisvuoteita ja kukilla koristettuja arkkuja, sillä unkarilaiselta puusepältä ei muuta vaadita. Mutta kumminkin lähden kotimaahan.

— Teillä on ehkä sukulaisia kotona? — kysyi Rudolf.

— Ei ketään muuta kuin Jumalani.

— Ihan tolkutonta on lähteä pois hyvistä oloista.

— Järjetöntä on, hyvät herrat, enkä voi itsekään syytä sanoa. Pienenä poikasena jouduin kotimaaltani, ja siitä on jo aikoja kulunut. Mutta kun tulee mieleeni, että maa, jossa minun kieltäni puhutaan, on satojen peninkulmien takana, niin kyynel vierii silmistäni. En voi teille tätä tunnetta selittää. Olkaapas te, hyvät herrat, kuusi vuotta poissa kotimaastanne, niin saatte kokea samaa tunnetta.

Hupsu mies parka! Hän luuli kaikilla ihmisillä olevan samat tunteet kuin puusepän sällillä!

Tapani kääntyi Rudolfiin ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Näetkös? Teillä ei ole sadannestakaan näistä tunteista!

Rudolf kohautti olkapäitään ja mutisi:

— Todellakin kadehdittava tunne.

Tällä välin olivat miehet saapuneet tienhaaraan ja seisahtuivat epäröiden, kumpaako piti kulkea.

— Tunteehan nuori ystävämme nämä seudut, puhui Niilo, joka oli vapaamielisin ystävällisiä sanoja jakelemaan. Olkaa hyvä, johtakaa meitä oikealle tielle. Mekin läksimme Rousseaun haudalle.

Nuori ammattilainen ei voinut salata hämmästystään.

— Aiotteko tekin poppeli-luodolle?

— Onko se mielestänne niin ihmeteltävää?

— On, sillä se on halveksittu paikka; viisaan hautaa harvat käyvät katsomassa. Mutta olen iloissani, kun tekin olette häntä muistaneet. En koko Ranskan maasta tahtoisi viedä muuta mukanani kuin tuon haudan. Siellä olin jo tänään kerran, mutta kernaasti tulen vielä. Ihan haudan luo emme pääse, sillä ylt'ympärillä on suo, mutta vastapäätä on korkeahko kumpu, jossa on muinaisen temppelin jäännöksiä. Sen erääseen pylvääseen on Rousseaun nimikin hakattu. Sieltä voimme aivan hyvin nähdä viisaan miehen hautakiven.

Herrat suostuivat kernaasti ehdotukseen ja kävivät tiheän pensaston läpi polkua, jonka nuori ammattilainen tunsi. Hän seisahtui väliin, uskoen tuskin silmiänsä, kun perässä tulijat astuivat yhtä reippaasti kuin hänkin.

Vihdoin tuli näkyviin kumpu, minne Montaignen kunniaksi oli rakennettu pieni temppeli. Sen kuhunkin pylvääseen oli hakattu filosofien nimiä, näitten joukossa nimet Voltaire, Montesquieu ja Rousseau. Rakennus on jäänyt keskentekoiseksi; ehkä juuri sen vuoksi sitä on nimitettykin viisauden temppeliksi.

Vastapäätä tätä kumpua on pieni kenttä, jota kutsutaan Poppeli-luodoksi. Tuuheiden puitten keskeltä pilkistää filosofin hauta: korkea kivipatsas, johon on piirretty seuraavat sanat:

"Tässä lepää luonnon ja totuuden mies."

Ei ihmekään, että hauta on noin hyljätty; totuus on huono suositus.

Mutta luonto on ottanut suojelukseensa rakkaimman miehensä haudan; kukat eivät koskaan lakastu siellä, ja ylt'ympäri kasvaa viheriöitä pensaita, aivan kuin tahtoisivat ne saada haudan omaan haltuunsa. Kun seurue oli tullut Montaignen muistopatsaan luo, sanoi ammattilainen jäähyväiset noille kolmelle unkarilaiselle, sillä hänen täytyi palata Pariisiin. Hän puristi liikutettuna heidän kättänsä ja erkani heidän nimiänsä kysymättä, useat kerrat katsoen tiellä taaksensa.

— Tunnen olevani alakuloinen, puhui Tapani käsityöläisen mentyä. En tiedä, tuon nuoren miehen sanatko vai tämä autio, yksinäinen seutu, jota kuvailin mielessäni aivan toisenlaiseksi, on minussa tämän tunteen herättänyt. Luulin Ermenonvillen metsän olevan ihanaa seutua, kukkivine pensaineen, kuvittelin solisevan joen keskellä olevan luodon todelliseksi keijukaisten ja luonnottarien olopaikaksi. Luulin saavani nähdä Tempen laakson, mutta eteeni avautuikin kaislaa ja vesitulpaaneja kasvava suo, jonka keskeltä näkyy yksinkertainen valkoinen kivi kaikkea muuta kuin kauniiden puitten juurella.

— Ennen tämä seutu olikin sellainen, jommoiseksi sitä mielessäsi olit kuvaillut, vastasi. Rudolf laskeutuen pitkälleen nurmelle, sillä aikaa kuin Niilo kirjoitti muistikirjaansa pylväissä olevia muistolauseita. Tämä oli kukoistava Tempen laakso, josta ei keijukaisiakaan puuttunut, nimittäin Pariisin kaunottaria. Rousseaun haudalle pääsi pienillä veneillä. Paikka oli sangen sopiva lemmenkohtauksille. Mutta kerran tuli rankkasade, puron rannat hajosivat ja vesi levisi yli koko kentän. Siitä saakka on seutu ollut suona, eikä Rousseaun haudalla käy muita kuin sammakot, jotka Homeron ajoista asti ovat olleet runouden ystäviä, joku omituinen matkustaja, jolla on aikaa tännekin lähteä tai joku puusepänsälli, joka lukee Heloisea. Tämä on jokaisen tiedemiehen kohtalo maan päällä. Onnelliset barbaarit, joilla ei ole tiedemiehiä!

— Jos tarkoitat meitä mainitessasi onnellisia barbaareja, niin emme ole tätä kunniaa ansainneet, sillä viimeisinä aikoina on Unkarin kansakin alkanut herätä hengellisestä horrostilastansa, eikä Csokonai enää ole viimeinen runoilija, joka on kirjallisuudessamme esiintynyt, eikä "Oppinut Palócz" ainoa kaunokirjallinen lehti. Tänä vuonna on syntynyt useampia tieteellisiä ja kaunokirjallisia aikakauskirjoja. Kalentereitamme, jotka tänä vuonna ovat ilmestyneet, ei meidän tarvitse salata ankarimmaltakaan arvostelijalta.

— Minäkin pidän mieltymystä kotimaiseen arvoa ansaitsevana.

Tapani joutui kiihkoon näistä sanoista.

— Tämä on enemmän kuin mieltymystä, tämä on oman arvon tuntoa. Nuoret runoilijamme, jotka ovat viimeisinä aikoina esiintyneet, tekevät meidät ylpeiksi kielestämme, kansallisuudestamme.

Niilo oli saanut muistiinpanonsa valmiiksi ja lausui korkealla äänellä:

— Siis on unkarilainen vanhojen akkojen tavalla ylpeä vain kielestään? Eikö ole muuta alaa kuin runojen sepittäminen ja kirjojen painattaminen, jolla voimme tulla kuuluisiksi?

— Hyvä ystävä! Suuria sankareita ja valtiomiehiä syntyy vain siellä, missä suuria runoilijoitakin. Näitten katoaminen on kansan kuoleman enteitä, samoin kuin uusien runoilijoiden ääni on horrostilassa nukkuvan kansan elonmerkkejä. Meidän aikanamme ei Juhana Hunyadilla olisi muuta virkaa kuin kyntää ja kylvää, kun taasen uskallan ennustaa, että niille miehille, jotka ovat tänä vuonna "Aurorassa" julkisuuteen astuneet, nimittäin Bajatza, Szenvev ja Vörösmarty, koittaa loistava tulevaisuus.