Читать книгу Gunvor Kjeld, papin tytär - Thomas Peter Krag - Страница 3

Sisällysluettelo

Pappila oli peräisin vanhoilta ajoilta. Päärakennuksessa oli suuret, matalat huoneet, joissa oli sopukoita ja kulmauksia, ja pienet ikkunat hämärsivät kamareja varhain. Lähellä pappilaa oli kirkko. Se oli pohjoisten tunturiseutujen vanhimpia. Mutta vanhin ja omituisin oli tapuli; se oli niin korkea ja huomattava, että sanottiin sen kirkkaalla ilmalla näkyvän tasaisen nummen yli kauas merelle ja niin ollen tekevän merimerkin virkaa. Muinoin sitä oli muka käytettykin majakkana. Joku harras pappi oli omalla kustannuksellaan asettanut torniin suuren traani-lyhdyn, joka loisti ja paistoi paremmin kuin muut lyhdyt, opastaen laivoja, jotka muuten olisivat voineet eksyä yön pimeydessä.

Kun siellä nyt seisoi, niin oli sieltä laaja näköala. Näki kaarevan vuonon, joka sinisen kalpeana johti merta kohti ja haipui utuun ja valoon. Mutta jos antoi katseensa vapaammin liikkua, näki suuren puolipyörön taivasta ja merta.

"Kuka teillä on pappina?" kysyivät vieraat, jotka joskus sattuivat purjehtimaan saaren ohitse.

"Johannes Kjeld", vastattiin.

"Onko se hyvä pappi?" kysyttiin.

"Oo, se on koko pappi", kuului vastaus.

Vastaus ei olisi ollut noin varma alussa, jolloin Kjeld tuli seurakuntaan. Jos kuka silloin kysyi millainen oli pappi, vastattiin vältellen. Mutta aika vieri, ja maine levisi hiljalleen Johannes Kjeldistä: "Se on viisas… Se ymmärtää joka asian… Se puhuu kyllä ihmisille, mutta taivaallinen Isä istuu loitolla kuunnellen."

Nuo meren ja vuonojen ja vuorten miehet ja naiset tulivat joka pyhä soutaen tahi kävellen peninkulmien päästä kuuntelemaan Johannes Kjeldiä. Ja he istuivat ja kuuntelivat ja miettivät hänen sanojansa, ja usein saattoivat heidän kasvonsa, kun he istuivat joko pää kenossa kuunnellen tai kumarassa miettien, ikäänkuin kirkastua ilosta, ja heidän veisto-vankat piirteensä saattoivat tulla niin herkiksi, ja he kääntyivät vierustoverinsa puoleen ja nyökkäsivät päätään, ikäänkuin ne sanat, joita nyt heille puhuttiin, olisivat selvittäneet taas heille jonkin asian, jota he eivät ennen ymmärtäneet.

Johannes Kjeldin saarnat olivat aivan erikoista lajiansa. Joskus ne uhkuivat hehkua ja levottomia näkyjä, mutta joskus ne avasivat tien loitommalle ja näyttivät valon pilkettä ja juhlan loistetta. Niissä puhuttiin hyvin usein sieluntaistelujen suuruudesta ja kärsimyksen pyhyydestä. Ne eivät oikeastaan kääntyneet itsekästen uskovaisten, vaan raskautettujen ja halaavain sielujen puoleen. Kirjainta ei näissä saarnoissa huomannut; mutta sanan huomasi, ja tälle sanalle oli rakennettu taivaallinen kangastus, joka kuitenkin aina kohosi maan muhevasta mullasta. Ne rankaisivat ainoastaan yhtä ihmisten synneistä, sitä raihnaa, joka raiskaa sielun: hyvinvointia, ahdasmielisyyttä, julkeutta.

"Mutta", sanoi eräs pappi, joka oli matkalla sitä kautta ja oli kuullut Kjeldin saarnan, "onko jokapäiväinen hyvinvointi sitten paheena moitittava?"

Kjeld vastasi:

"Väitän, että se tekee ihmisestä tyhjän. Ihminen, joka voi hyvin, saattaa olla järkevä, älykäs, hyvä, mutta hänen sielunsa kuihtuu. Ihmisen sielun tulee palaa joka päivä."

"Mutta niilläkin ihmisillä, joilla on hyvä olo, on joskus vastahakoisuuksia tässä maailmassa."

Kjeld vastasi:

"Olkoonpa heillä vastahakoisuutensa, muutenhan he tulisivat aivan tuhmiksi mukavuudesta ja hyvinvoinnista… jota he melkein aina muuten ovatkin… Ja sitäpaitsi: onhan niin monta ystävällistä pappia heille, hyvine hyvinvointineen ja helppotajuisine vastuksineen."

"Mutta rakas virkaveli", väitti toinen, "täytyyhän meidän nauttia rauhaa Kristuksessa. Kristushan on sovittanut meidän syntimme. Hän on antanut meille rauhan veressään."

Kjeld vastasi:

"Kristus vihasi unteloja. Hänen verellänsä hyssytellään nyt sieluja makaamaan. Hänen kirkkonsa ovat täynnä ihmis-katraita, jotka tuskin uskovat papin evankeliumia, jotka häpeäisivät tunnustaa Kristusta palavasti, mutta kuitenkin käyvät asiallisesti kirkossa; ne ovat täynnä ihmis-katraita, jotka eivät koskaan ole tunteneet syvää värähdystä sielussaan. Katso noita Kristuksen seurakuntia. Mitä yhteistä on näillä unisilla ja ristiinnaulituilla."

"Heillä on kuitenkin raihnaudessaan se lohdutus, että Kristus on kärsinyt meidän syntiemme tähden. Että hän otti meidän ristimme kantaaksensa."

"Voi tuota velttoa mukavuutta! Kristus ei ottanut meidän kuormaamme kantaakseen, sillä tavalla kuin te luulette. Hän huusi: 'Kukin ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Elköönkä seisko untelona, toivoen, että minun olisi kannettava risti hänen puolestaan!' Ei, on ryhdyttävä itse taisteluun, vaikkapa joutuisi häpeään ja kuolemaankin. Juuri siinä taistelussa, joka yksin taistellaan, on puhdistus."

* * * * *

Kjeldillä oli sisämaassa ja ulapan autioilla saarilla kirkkoja ja rukoushuoneita, joissa hänen oli käytävä. Usein oli sangen vaikea matkustaa sinne, syksyllä, kun myrsky möyrysi ja meri teuhasi valkean ja mustan kirjavana saarten välissä. Mutta hän meni sinne mielellään, ja hän oli varma, että siellä häntä odotti pieni lauma ihmisiä, jotka eivät tahtoneet luopua toivostansa, että heidän pappinsa kyllä tulee. Ja sitten he näkivät Kjeldin. Tuolla hän tuli tietä pitkin ylämäkeen! Ja he nousivat kaikki paikaltansa ja tulivat häntä vastaan. Yksinäisyys oli kalvanut heitä kauan, mutta nyt se unohdettiin, heidän elämäänsä olivat vaivat ja taistelut rasittaneet, mutta nyt he saisivat virvoitusta. Ja heidän silmiinsä tuli kuten nälän kiilto, ja heidän suunsa vääntyivät kuin itkuiseen hymyyn.

Ja kirkossa he asettuivat hänen ympärilleen. Ja kun myrsky pauhasi merellä ja kiiti autiomaiden ylitse ja raskautetut ihmiset kaipasivat siinä istuessaan lepoa, kulkivat Johannes Kjeldin sanat kuin suhina yli päitten:

"Jos tuskaa tunnet, niin iloitse! Jos sinua kohtaa suuri hätä ja sielun vaiva, niin iloitse vielä enemmän. Sinä kokoat latoon suurta tuonpuoleista varten. Sinun sielusi silmiä valmistetaan sietämään monten aurinkojen loistoa. Oletko nähnyt tyhjät elovankkurit, jotka kokoavat tyhjiä tähkiä — niin palaa tyytyväinen sielu kotiinsa maallisen elon jälkeen, vaikka hän näyttäisi itsestään ja muista kuinka hyvältä ja jalolta. Mutta jos olet nähnyt raskaat vankkurit, jotka hytkyvät viljaa, minkä tähkät kimaltavat kuin kirkkain kulta — sellaisena palaat sinä kotiin, kaipaava ja surun sortama sielu, ja sanomaton sulo on palkkasi. Niin on varmaan. Mitäpä muuta varten nämä monet huokauksemme? Mitä varten kipeät ja mielipuolet? He ovat suurimmat ja saavat maistaa kymmenkertaista iloa. Sielu, joka janoaa elämää ja valoa, jota särjetään ja kidutetaan varjossa, se synnyttää rukouksen, joka kimmahtaa korkeimman keskustaan. Silloin on saavutettu huippu, jonne kaikki elävä kaipaa. Iloitkaa, te raskautetut sielut!"

Silloin nousi joskus joku kalvas mies penkiltänsä kirkossa ja huusi: "Me iloitaan! Meidän sielun pohjassa polttaa! Meidän tuskamme sisus paistaa kuin päivä!"

Ja Kjeld vastasi: "Puhukaamme siitä juhlasta, joka odottaa meitä…"

Ja se kalpea mies huiskutteli päätänsä, ja hänen silmänsä säteilivät.

Ja hän osoitti Kjeldiä ja huusi:

"Ah, tuossa on koira, jonka taivaallinen isä lähetti maailmaan haukkumaan!"

* * * * *

Vaikutettuaan kaksikymmentä vuotta siellä pohjoisessa, matkusti Johannes Kjeld etelään. Se tapahtui etupäässä hänen vaimonsa ja pikku tyttärensä tähden: Gunvor alkoi tulla aivan kummalliseksi, kun hän oli siellä yksin, ilman samanikäisiä puhelu- ja leikkitovereja.

Kjeld pääsi papiksi erääsen rantakaupunkiin lähelle pääkaupunkia.

Siellä hän näki toisellaista kansaa. Hän tapasi pienen kaupunki-seurakunnan. Hän sanoi itse saarnattuansa siellä ensi kertaa: "Näille ihmisille minun on sangen vaikeaa olla mitään. Minä kaipaan pohjoista seurakuntaani. Minä muistan niin monta heistä. Muistan, miten puhelin heille… Muistan verkkaiset pään-nyökkäykset, ja muistan, kuinka he tekivät minulle kysymyksiä, joita elämä oli tuonut heidän sieluunsa. Ja millaiset syvät lapsensilmät heillä monilla oli."

* * * * *

Johannes Kjeld kuuli muitten pappien puhuvan. Hän ihmetteli mielessään, miten vähän hän ymmärsi heidän sanan-julistustaan. Hän ei monesti muistanut sanaakaan heidän saarnoistansa. Ei ollut sanoissa yhdistävän ajatuksen alkuakaan… "Noo", hän rauhoitteli itseään, "he kai puhuvat niinkuin luulevat asian vaativan. Ja seurakunta ei kai mitään menetä, vaikka heitä kuunteleekin."

"Mutta ihmiset menettävät", hän jatkoi. "Jos joku ihminen, joka elämässään on kohdannut outoja merkkejä ja suuria seikkoja — jos sellainen ihminen haluaa puhella Jumalalle ja tuntea yhteytensä elämän ja luonnon eriskummallisuuden kanssa, — mikä näitten saarnain lause ravitsee häntä? Mitä hyötyä hänellä on näistä sirostetuista ja virallisista oletuksista ja muistutuksista ja rukouksista?"

Mitä häneen itseensä tuli, vaikutti tämä hänen seurakuntansa sen, että hänestä tuntui kuin olisi hänen oma sananjulistuksensa laimennut. Hän ei löytänyt sanoja, joita halusi käyttää. Sanat, jotka hän löysi, eivät ilmaisseet oikealla tavalla hänen ajatustaan.

Mutta eräs seikka askaroitti häntä ja kiihdytti häntä jonkin aikaa.

Taistelu kaupungin yhtä virkahenkilöä, poliisimestari Ribeä vastaan.

Tämä poliisimestari oli pitkät ajat ollut halvan kansan pelkona. Jos jossakin oli jotain touhua: jos tuli lakko telakalla, tai oli kansanjuhlat, tai Amerikan laiva lähti: aina lähetti poliisimestari "oikean kätensä" toimeen, ja väistämättä tuotiin joku tai montakin putkaan. Tuo poliisimestarin "oikea käsi" oli poliisipalvelija Rejer Maeland, kutsuttu myös "Lasisilmä-käärmeeksi". Hän oli saanut sen nimen suurista silmälaseistaan, jotka hän oli vielä säilyttänyt siltä ajalta, jolloin hän kuljeksi kolportöörinä. "Lasisilmä-käärme" oli aina ja alinomaa liikkeellä, ja hänellä oli aina voitonpsalmit kainalossa. Jos mistä oli viety leipä tai takki tai taalarin kolikko: kyllä "Lasisilmä" nuuski ilmi varkaan. Ja jos "retku ei tahtonut tunnustaa", niin kyllä "käärmeellä" oli siihenkin neuvonsa. Hän nimittäin antoi hänen "köllöttää holossa ja miettiä päänsä puhki." Ja kun hän oli kotvan istunut ja tehnyt parannusta "holossa", jossa oli pimeää ja jäätävän kylmää ja jossa kestittiin nälällä ja haukkumasanoilla ja salaisella "löylyllä", niin voipa kyllä käydä niin, että "lellikki tunnusti". Niin, tosinhan voi sattua, että hän tunnusti sellaista, jota hän ei ollut koskaan tehnyt. Kerran huomattiin tämä ihme kahdennenkymmenennen kerran: että se tutkintopaikka oli eriskummallinen oikeuden pesä, että viatonta taas oli pidetty kiinni niin kauan, että hänet melkein oltiin unhoittaa. Se oli pian selvää kaikista. Mutta poliisimestari ei peljännyt, ja "Lasisilmä-käärme" kuljeksi turvallisena kuin ennenkin. Mutta seuraavana sunnuntaina piti Johannes Kjeld saarnan, jossa hän kiivaasti ahdisti tuota miestä, "jonka oli pidettävä huolta turvattomista, mutta joka päinvastoin otti avuttomat raakuutensa uhriksi". Poliisimestari katkeroitui ja nosti suuren melun asiasta. Mutta tämä johti vain siihen, että hänen menettelynsä tutkittiin tarkemmin, ja tutkimuksen tulos oli se, että hänet eroitettiin tuosta virasta ja sijoitettiin hyvään tullikasöörin toimeen, jossa hän kyllä lihoi lisää, mutta köyhälistöä kiusaamatta.

Pastori Kjeldin suosio yleisön joukossa ei kasvanut tämän asian tähden. Kaupungin rikkaat pitivät poliisimestari Ribestä, koska hän pohjaltansa oli reilu mies. Ja eräs lähetyssaarnaaja, jolle poliisimestari oli antanut luvan pitää hartauskokouksen torilla, valitteli puheissaan sitä, ettei pastori Kjeld muistanut, että esivaltaa on toteltava. Ja silloin nyökkäsi moni köyhä päätään ja sanoi toiselle, että saarnaaja oli tosiaan oikeassa, ja että pastori Kjeld taitaa kuin taitaakin olla mies, jota ei paljon kannata kuunnella.

Erästä toistakin seikkaa, joka tapahtui kohta sittemmin, moitittiin ja paheksuttiin suuresti. Kjeld kulki kerran erään toisen papin kanssa. Kadun kulmassa seisoi surkea, köyhä akka. Kjeld antoi hänelle pari killinkiä; mutta kohta sitten se toinen pappi huomautti poliisille tuosta akasta. Hyvin korealla ja saivartelevalla tavalla ja haikealla hartaudella pappi selitti, ettei lain mukaan eukolla toden totta ollut oikeutta seisoskella kadulla kerjäämässä — poliisi ottaisi nyt heti hänet huostaansa! Poliisi oli hyvin halukas ja aikoi juuri käydä mummon kimppuun, kun Kjeld seisautti hänet: "Antakaa sen olla. Minä annoin sille, kun itse halusin." Poliisi ei tiennyt mitä tehdä. Toinen pappi hymyili: "No antaa hänen sitten olla, kun virkaveli pyytää hänen puolestansa."

He jatkoivat kävelyänsä. Johannes Kjeld oli kalpea levottomuudesta. "Minä en pyydä hänen puolestaan. Minä vain ihmettelen, ettei teidän sydämeenne koske kipeästi, kun näette tuollaisia poloisia. Minä ihmettelen, että te haluatte lisätä kiviä köyhän raukan kuormaan." Vähän päästä hän seisattui: "Voitte mennä. Sellaisen kanssa minä en halua kulkea."

Asiasta levisi tieto, ja monista oli Kjeld tavallansa oikeassa, estäessään viemästä putkaan tuota vanhaa raukkaa. Mutta olihan hulluutta käyttäytyä toista pappia kohtaan niinkuin hän teki. Mutta se toinen pappi oli hyvin suosittu. Ehkäpä Kjeld kadehti hänen suurta menestystään!

Johannes Kjeld oleksi paljon kotonansa ja lueskeli. Hän tutki muun muassa muinaisen kirkon historiaa. Hän tutkiskeli myöskin alkavan keskiajan legendoja. Hän näki niin syvää inhimillisyyttä monissa niissä. Ja millaista eloa niissä oli, mitä värejä, mitä rakkautta, suurta ja loppumatonta uskoa.