Читать книгу Gunvor Kjeld, papin tytär - Thomas Peter Krag - Страница 7

Sisällysluettelo

Kjeldit muuttivat pois siitä paikasta, jossa he olivat asuneet. He vuokrasivat pari huokeata huonetta laitakaupungilla. Oli jäljellä vähän säästörahoja, muutamia tarpeettomia huonekaluja he möivät He viettivät hiljaista elämää.

Kjeldin kummastukseksi pyysi kaupungin tyttökoulun johtajatar, neiti Baume, häntä kouluunsa opettamaan historiaa ja äidinkieltä. Hän ei tuntenut neiti Baumea, hän tiesi vain, että hän oli monessa suhteessa omituinen, oli vanha ja miehekäs, ja sitkeä, kun sai jonkun ajatuksen päähänsä.

Hän suostui ilolla tarjoukseen ja ryhtyi opetustoimeensa.

Ensimäisistä opetustunneistaan alkaen hän oli toimekas ja innokas. Hän oli huomaavinaan, että oppilaat kuuntelivat tarkkaavasti häntä. Tuollaiset nuoret tytöt, miten ne saattoivatkaan katsella häntä hartaasti ja kysellä… Tätä väärin-ymmärtämystä, jonka esineenä hän nyt oli, — ooh, sitä ei varmaan kestäisi kauan! Ihmiset oppisivat tuntemaan, mitä hän tarkoitti ja tahtoi. He oppisivat tuntemaan, ettei hän ollut sitä lajia, että ajatteli vain itseänsä. Eikä myöskään mikään piru eikä "kyklooppi", joksi piispa Cato oli sanonut häntä… kuten hän sittemmin oli kuullut.

Mutta jo muutaman päivän päästä näki rouva Kjeld, ettei hän ollut niin toivehikas enää. Rouva Kjeld ei udellut häneltä syitä; mutta hän huomasi monista hänen puheistansa, että koulun opettajat olivat hänelle vihamielisiä. "Sitä ei sinun pitäisi hämmästyä", sanoi rouva. "En minä hämmästykään", vastasi hän. "Mutta ihmiset ovat sittenkin ehkä hidasälyisempiä ja pahempia kuin tiesin."

Eräänä iltana meni Johannes Kjeld aikaisin levolle. Hän oli hyvin väsynyt sinä iltana. Kun rouva Kjeld vähän aikaa sen jälkeen meni nukkumaan, huomasi hän neljä viisi kirjelappua, jotka olivat makuuhuoneen lattialla. Hän otti ne maasta ja katseli niitä. Mitäs kirjeitä nämä olivat? Hän ei tuntenut niitä ennestään… Yhtäkkiä hän ymmärsi. Ne olivat kai pudonneet Kjeldin taskusta, kun hän oli tarkastellut miehensä vaatteita.

Kirjeet olivat nimettömiä. Eräs lähettäjä kutsui itseänsä "huolestuneeksi Kristuksen ystäväksi." Toinen "uskovaiseksi kristityksi." Kaikki he olivat yhtämieltä siitä, että Kjeld oli epäkristillinen ja epäuskoinen. Kaikki ne olivat kirjoitetut väärennetyllä käsi-alalla. "Kas niin, miten nuo kirjaimet valehtelevat", ajatteli rouva Kjeld; "kas, miten raukkamaisesti ja häijysti ne ovat kirjoitetut! Hyi, miten innoittavaa!"

Erääsen kirjeeseen hänen huomionsa erityisesti kiintyi. Siinä sanottiin: "Te hävitätte neiti Baumen koulun. Siitä on alinomaa eronnut oppilaita sitten kun te ryhdyitte toimeenne. Te tunnette neiti Baumen; kun hän on kerran sanonut sanansa, niin hän sen pitää. Toivomme nyt nähdä, aiotteko käyttää hyväksenne hänen luotettavuuttaan tuhotaksenne hänen elämänsä työn."

Rouva Kjeld luki kaikki nuo kirjeet, ja illan hiljaisuudessa hän tunsi tuskan lähestyvän itseänsä ja valtaavan hänet. Tuo tuska teki olon niin hiljaiseksi. Ainoastaan sydän hänen rinnassaan tykytti… Hän tunsi olevansa niin yksin… Hyljätyiksi tuleminen uhkasi heitä kauhuillaan. Ihmiset eivät tahtoisi enää olla heidän parissaan… he väistyisivät heidän edestänsä. Eikä se rajoittuisi ainoastaan häneen ja Kjeldiin. Se hylkäys kohdistuisi laajemmalta, heidän lapsiinsa… Gunvorista tulisi sellaisen miehen tytär, joka ei ollut sellainen kuin muut; hänestä tulisi ehkä olento, joka on muukalainen maan päällä.

Jo nyt tuo hylkäystuomio oli huomattavissa. Kun rouva Kjeld tahtoi olla rehellinen, niin oli häntä solvattu, monellakin tavalla. Katseella, käytöksellä ne, joiden tuttu hän oli ollut…

Mutta sen hän kyllä kestäisi, ja Kjeld kestäisi sen… Mutta Gunvor, joka oli vielä lapsi, — pitikö hänenkin kärsiä loukkauksia?… Hän oli äskettäin puhunut äidilleen kahdesta ystävättärestään, jotka olivat olleet pahoja hänelle. Jotka olivat sanoneet, etteivät he tahdo olla hänen seurassaan enää, sentähden että hän oli pastori Kjeldin tytär, sellaisen kauhean vapaa-ajattelijan… Rouva Kjeld oli silloin ottanut Gunvorin kahden kesken puheilleen: "Rakas Gunvor, lupaa tehdä niinkuin minä pyydän… elä puhu tästä isälle. Ja jos joku vielä sanoo jotakin sellaista, niin tule aina kertomaan minulle… elä sano milloinkaan sellaista isälle. Ole kiltti ja iloinen, kun olet hänen seurassaan… olethan?… niin sinä teet hänetkin iloiseksi."

Sillä kertaa oli rouva Kjeld ajatellut: "se asettuu siitä kyllä, kaikki kyllä paranee…" Nyt istui hän tässä nämä kirjeet kädessä. Hän katseli vielä kerran noita kieroja, valheellisia kirjaimia… moinen kauna, moinen salattu kataluus kauhisti häntä…

Vihdoin hän meni vuoteesen; mutta hän ei saanut unta. Hän luuli Kjeldin varmasti nukkuvan. Siksi hän ei ollut varuillansa. Hän huokasi raskaasti muutaman kerran, vaikeasti kuten ainakin ihminen, joka kaipaa lepoa. Silloin hän kuuli yhtäkkiä Kjeldin sanovan: "Etkö saa unta, Emma?" Hän vastasi: "Minä, kyllä, mutta minä luulin, että sinä nukuit." "Minä heräsin juuri. Minä kuulin sinun huokaavan. Pelkäätkö sinä, Emma?" "Minä luulen, että niitä on, jotka ovat sinulle pahoja, Kjeld."

He vaikenivat kumpikin hetkisen. Kunnes Kjeld sanoi:

"Niin, onhan niitä, jotka ovat minulle pahoja. Ja nyt minä olen peloissani, Emma. En itseni tähden, vaan sinun ja Gunvorin."

Hän lisäsi:

"Miehen, joka aikoo uskaltaa jotakin, pitäisi olla yksin."

"Me pysymme sinun luonasi, Kjeld. Ja pian tulevat muutkin sinun luoksesi."

"Ne eivät tule. Minä huomaan, että he kokoutuvat minua vastaan… Kun minä olisin edes yhtynyt johonkin puolueesen. Tai jos minulla olisi jonkinlaista seurakuntaa. Minulla ei ole ja tuskin saan. Useimpain pyrkimykset ovat minulle vieraat. He ovat omalla tavallaan onnellisia. Minä en voi heille antaa mitään."

Kjeld vaikeni vähäksi aikaa, mutta jatkoi sitten:

"Kuuleppas, Emma… Minulle tulee usein niin ikävä sinne kotiin, pohjolaan. Se väki tuntisi minut kyllä. Vaikken minä olekaan pappi. Hetki vain, ja he tuntisivat minut kuin ennenkin. — Minä kaipaan lepoa; siellä niiden ihmisten parissa. Ja minä kaipaan sen seudun luontoa. Merta, — kun se alkoi meuruta. Usein tuli myrsky sellaisella voimalla, että minä kauhistuin ilmain avaruutta. Oletko seissut tähti-yössä, kun myrsky raivoaa. Myrsky ei ole peloittava, kun taivas on sakeassa pilvessä, se on kauheampi taivaan ollessa tähdessä. Siinä huimaa! Sinä pelkäät tähtien syöksyvän räiskinällä maahan, ja koko maailman palavan… — Mutta katsos tätä seutua! Mikä ero! Tämä ihmiskultuuri ei ole jaksanut tehdä kuin kaupunki-pahaisen, kun jo yksinäisyyden juhla katoaa sieluista, kun jo ihmiset tulevat pieniksi ja pöyhkiksi… vaikka pitäisi, tulla suuriksi ja hiljaisiksi. — Minulla ei ole tosiaan mitään sanomista näille monille. Mutta minä luulen, että minulla on jotakin harvoille. Minä muistan sen kirkko raukan siellä pohjolassa. Monta kertaa minä näin silmä-parin tuijottavan itseeni… kauko-näköisen silmä-parin. Ja usein minä olin puhuessani kuulevinani kalpeain huulten mutinaa. — … Mutta nyt minä en enää puhu, Emma. Minä häiritsen sinun untasi. Koeta nyt levätä… koeta nyt nukkua."