Читать книгу Gunvor Kjeld, papin tytär - Thomas Peter Krag - Страница 6

Sisällysluettelo

Piispa Cato meni ylimmälle paikalle pitkän pöydän päähän, ja papit sijoittuivat kahden puolen pöytää.

Piispa Cato rukoili lyhyen rukouksen, että Jumala antaisi henkensä valistaa palvelijoitaan. Sitten hän istuutui. Hän järjesteli joitakin papereja, joita oli hänen edessään, ja otti käsille erään paperin, jonka kaikki näkivät kirjeeksi… tiettävästi tuo pappispiireissä mainittu kirje Saaralle.

Piispa lausui:

"Ennenkuin ryhdymme kokouksen yleiseen osaan, tahtoisin minä mielelläni keskustella pappieni kanssa siitä valitettavasta seikasta, joka viime aikana on tehnyt meitä levottomiksi. Minä tarkoitan pastori Alf Varren kirjettä sille meille tuntemattomalle naiselle, jota kirjeessä nimitetään Saaraksi. Minulle on tämän kirjeen lähettänyt 'eräs virkaintoinen mies', kuten hän merkitsee nimensä. Minä en muuten pidä senlaatuisista salaamisista. Mutta minä en voi antaa tämän tärkeän asian levätä. Sitä vähemmin, koska pastori Varre on tunnustanut kirjoittaneensa tämän kirjeen, kuitenkaan haluamatta lisätä lähempiä selvityksiä, kuka mainittu nainen on, tahi minkälaatuista hänen ja tuon naisen tuttavuus on. Hän on sentään selittänyt kantavansa seuraukset ja viittaa kaikenkaikessa kirjeesen. Ja kirje osoittaa, sen pahempi, että jokin suuressa määrin paheksuttava suhde on ollut olemassa."

Piispa Cato vaikeni hetkiseksi. "Jos jollakulla teistä", jatkoi hän painolla, "olisi jotakin erikoista huomauttamista, joka kohdistuisi kirjeen joko kirjoittajaa puolustavaan tai syyttävään suuntaan, pyydän häntä ilmaisemaan mielipiteensä. — Ettei kohtia luetusta unhoittuisi, luen minä kirjeen kolmessa osassa, pysähtyen lukiessani pääasiallisissa kohdissa. — Meidän onnettoman virkaveljemme kirje kuuluu seuraavasti:

"Saara!

Minä kirjoitan tänäänkin sinulle. Minun täytyy alinomaa sanoa sinulle, miten minä rakastan sinua! Minä olen löytänyt elämäni sinussa. Minun syvä haluni onneen — kuinka se ottaa sinua, ja kuinka se kuitenkin iäti isoaa sinua. Sinä olet antanut maan minulle. Kun sinä kuljet, niin minä tahtoisin polvistua maahan ja suudella jokaista jalkasi jälkeä, olipa tuo jälki tomussa tai savessa. Sinun näkösi on kuin asuisi sinussa koko kaikkeuden kiehtomus, ja sinun silmistäsi loistaa ikuinen taivas. Sinun näkösi on kuin kuluttaisi sinua syleilyssään autuus, ja kuin se autuus olisi maailman loimuava elämä.

— Miten sinä olet kaunis, miten sinä olet ihana, oi minun armaani hekumassa."

Herra piispa!

Hyvät herrat!

Kaksi pappia oli noussut pystyyn, pastori Brasen ja pastori Praegel.

Piispa antoi pastori Brasenille puhevuoron. Tämä alkoi purkaa:

"Varsinkin viimeinen lause osoittaa, että mies, joka on kirjoittanut tämän kirjeen, on huorintekijä, joka juoksee porton syliin."

Piispa Cato huusi ankarasti:

"Pysähtykää! Tämä värssy on otettu korkeasta veisusta! On hyvin suuresti moitittavaa käyttää sitä syntiselle naiselle kirjoitetussa kirjeessä. Mutta herra pastori Brasenin sanat ovat sopimattomia. Minä luulin, että herra pastori Brasen osasi raamatun paremmin."

Pastori Brasen ei antanut itseänsä ällistyttää. Hän puhui jonkun sanan: että korkeaveisuhan muka on ihana runoelma Kristuksesta ja seurakunnasta. Ja sitten hän otti lähtökohdan etempää kirjeestä. "Ainakin sen on pastori Varre kirjoittanut?" tunnusteli hän ensin, ja jatkoi rauhallisemmin, kun ei kukaan väittänyt vastaan: "sen on totisesti pastori Varre kirjoittanut epäsiveellisestä mielestänsä! Mutta kun hän kirjoitti sen, niin eikö mahtanut hän tuntea käärmeen kaluavan sieluansa. Eikö mahtanut hän tuntea liekkien nuoleskelevan ruumistansa? Mahtaako kenessäkään epäilystä herätä, ettei tämä mies olisi hekuman temppeli. Voi meitä kaikkia tässä, jos me suvaitsemme häntä keskuudessamme! Voi niitä ihmisiä, jotka saastutettaisiin sanoilla, jotka lähtisivät hänen suustansa. Ei, totisesti… minun nenääni tuo se kirje pahan hajun… luonnollisesti, jos sitä korkeaveisun värssyä ei oteta lukuun."

Piispa istui päätään käteen nojaten pastori Brasenin puhuessa. Kun hän lopetti, silmäili piispa joukkoon "Herra pastori Praegelillä on puhevuoro", sanoi hän hiljaa.

"Lähemmin harkittuani minä luovun puhevuorosta, herra piispa. Minä olen kirjoittanut kappaleita muistiin. Mutta minä haluan odottaa ja ilmaista ajatukseni vasta kun olen kuullut kirjeen kokonaan."

Vielä kaksi pappia pyysi puhevuoroa. Toinen heistä toivoi pastori Varren eroittamista virasta "sans phrases", kuten ranskalainen sanoo. Mihin kirjeen kohtaan hän silmäsikin, vilisi siinä synnillisiä ajatuksia kuin matoja ruumiissa. Missä sitä ei sanottu selvään, niissä paikoin ne "piilivät ja vaanivat kuin villipedot saalistansa." — Toinen pappi oli sovinnollisempi. Mutta hän vaati pastori Varrelta selitystä, että hän, pastori Varre, muka katuu ja rukoilee sydämensä pohjasta anteeksiantamusta herralta.

Piispa Cato kuunteli. Hän ei näyttänyt paljon kiinnittävän huomiota mihinkään sanottuun. Kun toinen pappi lopetti, jatkoi piispa kirjettä:

"Ja kuinka sinä olet tehnyt minut viisaaksi, Saara. Ennen — kuinka minä olin kova, kuinka minä olin ymmärtämätön monessa. Nyt minusta tuntuu siltä kuin käsittäisin kaikki. Minä ymmärrän kaikkien ihmisten kaipuun. Minä ymmärrän palavan himon, minä ymmärrän ilon, joka lieskahtaa kuin tuli, minä ymmärrän puutteen ja surun, joka painuu sisäänpäin ja tekee mielen sairaaksi.

Saara, sinä olet antanut minulle ilon ja surun. Sinä olet kietonut tummia ruusuja eloni ympärille. Ne ruusut loistavat punaisina: silloin liikuttaa minua ilo; ja ne mustuvat: silloin minä tunnen surun.

Ah, Saara, pian saapuu suvi. Kun maa kukoistaa, minä kaipaan sinua. Ja minä olen kaipaava syksyn lehtien karisemista herätäkseni jälleen ja nähdäkseni, että sinä tulet luokseni."

"Herra piispa!"

Ukko Olivarius oli noussut. Piispa Cato nyökkäsi: "Herra kirkkoherra

Olivariuksella on puhevuoro!"

Ukko Olivarius ryiskeli hetkisen ja alkoi:

"Rakas piispa Cato ja rakkaat virkaveljeni!

"Niin, hm, niin!… Pastori Varre on ollut ajattelematon, ja sehän on aivan paikallaan, että me papit olemme ankaria itsellemme. Mutta huomattava nyt on: Me emme voi päättää ollenkaan varmaan, onko hän rakastanut Saaraa lihallisesti… hän on kyllä syleillyt häntä, ja sellaista; mutta…"

Pastori Brasenin ääni kajahti: "Hän on, herra piispa… ja sitäpaitsi: joka ainoastaan katsoo naiseen…"

Pastori Olivarius huojutteli päätänsä:

"Tosin, tosin, rakas Brasen! Hän on kyllä harjoittanut haureutta, niin… Mutta ettehän tiedä, Brasen, josko tämä Saara on naitu nainen. Minä paremminkin luulisin päinvastaista. Niin, niin, minä toivon, että Varre selviää. Ja eräs seikka on myöskin otettava huomioon: Tämä juttu ei ole herättänyt mitään pahennusta seurakunnassa. Sitä tuskin tunnetaan. Minä ehdottaisin, että meidän esimiehemme ja rakastettava piispamme sanoisi pastori Varrelle: ole hyvä ja kihlaa Saara ja nai hänet. Ja jos hän voi sen tehdä Jumalan ja ihmisten edessä, niin me emme häntä tuomitse. Ja he he, — ajattelenpa, että hän silloin pian lakkaa kirjoittelemasta hänelle tuollaista… He, niin, nyt ukko Olivarius taas vähän laskee leikkiä, niin, niin, Jumala meitä vaan armossaan avittakoon, Amen."

Pari nuorta pappia ei voinut olla vetämättä suutansa hymyyn kuullessaan ukko Olivariuksen ehdotuksen, että pastori Varren oli kihlattava Saara ja naitava. Mutta leikki loppui, kun pastori Praegelin ääni kajahti:

"Herra piispa, saanko minä pyytää puhevuoroa jo nyt? (Piispa nyökkäsi). Minun mielestäni monet merkit viittaavat siihen suuntaan, että Saara on naitu vaimo. Minä tahdon vain huomauttaa tuosta rivistä: pian saapuu suvi, ja minä kaipaan sinua ja näen sinut jälleen syksyllä. Suunnilleen niin siinä lukee… Mutta se osoittaa, minun mielestäni, vielä, että tuo nainen on varakkaan miehen vaimo. Hän oleksii oletettavasti kesällä maalla ja tulee takaisin vasta syksypuolla… Mutta se moraalinen velttous, jota pastori Varren kirje todistaa, osoittaa, että ajan kiero henki on tarttunut häneen. Hänelläkin on kirjeestä päättäen kaikki edellytykset sekaantuakseen ajan epäsiveelliseen joukkoon, jossa kevytmielisyys ja välinpitämättömyys kukoistaa. Joiden ajan moraalin-löyhtymisen merkkien joukossa avioero nostaa päätänsä kuin myrkkysieni myrkyllisestä maaperästä. Hänen kevytmielistä ja kuhertelevaa rakkauden huokailuansa ei sovi kuunnella täällä. Pois hän joukostamme, herra piispa, ja kuta pikemmin, sen parempi."

Piispa Cato katseli joukkoon. Kukaan ei halunnut enää puhua, siltä näytti.

"Sitten tulee se kolmas ja viimeinen osa", sanoi hän, "ja se kuuluu:

"Mutta nyt, kun minä tunnen sinut, kun minä rakastan sinua, Saara: luuletko sinä, että minulla on kiusaa siitä, että minä julistan Kristuksen oppia? Siksi että minä valmistan ihmisiä elämään ja kuolemaan… Oi ei, minä olen jo ennen sanonut: minä en ole koskaan ollut lähempänä ihmisiä kuin nyt, ja koskaan minä en ole tuntenut sitä, jota nyt: että elämä on pyhää. Sinä olet lietsonut rakkaudellasi minuun haltioitumisen tulen, joka leiskuu korkeammalle taivasta kohti kuin entisen elämäni kaipuu, ja joka nyt polttaa minun lihani eikä koskaan sammu."

Pastori Brasen nousi heti: "Herra piispa!"

Piispa Cato sanoi: "Pastori Brasen tahtoo puhua."

Pastori Brasen huusi kiivaasti: "Mikä minua enimmän järkyttää tässä kirjeessä, on pastori Varren katumuksen puute. Eräs arvoisa virkaveli vaatii häneltä katumusta ja parannusta. Mutta mitä näemme, kun luemme tätä kirjettä? Huikentelevaisen mielen, joka ei pienimmässäkään määrässä tunne katumusta syntikuormansa tähden. Hän tohtii vielä mennä pilkkaamaan, että hänen hekumallinen rakkautensa on saattanut hänet lähemmäksi ihmisiä. Niin, lähemmäksi niitä, jotka ovat määrätyt helvetin tuleen ja kidutukseen, kaikkia epäsiveellisiä rakkareita, vaarallisia ja kapinoivia koiria. Niille saattaa pastori Varre puhua. Saakoot muut olla rauhassa hänen kieleltänsä."

Piispa nosti kärsimättömästi päätänsä. Hänen silmäinsä väliin ilmestyi joitakuita ryppyjä.

"Minun täytyy vaatia herra pastori Brasenia käyttämään toisellaista puhetapaa täällä," sanoi hän lujasti, "senlaatuisia sanoja, joita pastori Brasen äsken käytti, ei nyt tarvita. Asia on liian vakava."

Pastori Brasen vastasi: "Minä painan mielelläni esimieheni herra piispan oikaisun sydämeeni. Kuitenkin uskallan esittää puolustuksekseni, että rohkean Lutheruksen ajoilta saakka ovat monet kristillisyyden sotilaat käyttäneet kovia sanoja, kun jokin seikka oli suuresti moitittavaa."

Hetken hiljaisuus.

"Herra piispa!" kuului ääni kauempaa pöydän alapäästä.

Piispa Cato nosti päätänsä. Hän näytti tulevan entistä tarkkaavaisemmaksi.

"Pastori Johannes Kjeldillä on puhevuoro!"

Monet kääntyivät Kjeldiä katsomaan. Hän seisoi hetkisen hiljaa, kuten selvittäytyen. Viimein hän korotti äänensä:

"Herra piispa! Minä olen näinä hetkinä täällä istuessani ajatellut paljon. Minä kuuntelin, kirjeen loppuun. Minä ymmärrän, että pastori Varren on vallannut syvä ja surumielinen intohimo. Minä tunnen, että vaikea pulma on edessä. Kirje ei ole kevytmielinen. Siinä on yksinäisen sielun raskautuksen leima.

"Onko pastori Varre mitään rikkonut? On helppo vastata myöntäen ja tuomita. Mutta se ihminen on kova, joka ei voi tuntea, että hänen sanoissansa on hehku, ja niistä puhuu sydämen ääretön avuttomuus, jonka pitäisi vaatimuksena vaikuttaa, että meidän häpäisymme vaikenee.

"Kovia sanoja ja tuomiota, jotka leikkaavat kuin veitset, pitäisi käyttää vain sydämiä kohtaan, joissa ilmenee raakuus ja kylmyys. Mutta, herra piispa, minä olin kerran läsnä kokouksessa, jossa erään papin julma itsekylläisyys ja tuomitsemishalu tuli puheeksi. Puolustettiin häntä. Puhuttiin hänen 'innostansa', häntä ei missään suhteessa ahdistettu niinkuin pastori Varrea tänään. Ja kuitenkin oli hän vikapää sata kertaa inhoittavampaan. Ja häntä ei toisien joukosta karkoitettu. Hän istuu yhä täällä joukossamme, yhtä rohkeana kuin ennen. Pastori Brasen."

Pastori Brasen oli terästänyt silmiänsä ja kuunnellut näitä viimeisiä sanoja. Nyt kun hänen nimensä mainittiin, heittäytyi hän rajusti selkänojaan ja tuijotti kuin halvattuna Kjeldiin.

Piispa Cato keskeytti: "Tuo herra pastori Kjeldin koskettama asia ei kuulu esilläolevaan kysymykseen. Se tuntuu minusta sitäpaitsi liian vanhalta kosketeltavaksi enää tässä."

Johannes Kjeld kumarsi ikäänkuin ilmaistakseen, että hän oli kuullut piispan sanat. Hän jatkoi:

"Herra piispa! Pyytäisin saada puhua hetkisen. Minä tahtoisin osoittaa, että se tapa, jolla me papit suhtaudumme näihin kahteen asiaan, pastori Braseniin ja pastori Varreniin, on kuvaavaa, kuinka me käsitämme hengellisen kutsumuksemme. Minä pyydän teitä hartaasti, herra piispa Cato, antamaan minun puhua. Minulla on tärkeätä kerrottavaa itsestäni.

"Seikka, etten minä puhunut sillä kertaa, johtui siitä, että minä olin vielä silloin outo ja perehtymätön monessa asiassa, joka sittemmin on herättänyt minussa karvautta. Minähän olin monta vuotta ollut pappina autiossa pohjolan perukassa. Minä elin siellä ihmisistä erossa. Monet pulmat ajatteluttivat minua. Kohtalon oikut. Minä olin siellä syrjäseuduilla lähempänä hiljaisuutta. Ihmisiä minä kohtasin monesti yksitellen. He elivät ainaisessa taistelussa myrskyä ja puutetta vastaan. He olivat ikäänkuin maailman laidalla. Äänettömyys tuli mieliin. He eivät olleet niin nenäkkäitä ja hääriviä kuin nämä kaupungin ihmiset. He toimittivat usein suuria, kun joku joutui hengenvaaraan, tai kun joku heidän lähimmäisistään oli onnettomampi kuin muut."

Johannes Kjeld vaikeni hetkiseksi, kuten viime sanojaan punniten.

Pastori Praegel tokaisi:

"Herra piispa! Minä tahtoisin vain huomauttaa, että pastori Kjeldin olisi ollut pysyttävä siellä perukassa. Kun ei näet täällä viihdy. Minä tiedän sen. Mutta minkätähden hän sitten tänne tuli?"

Kjeld vastasi piispa Caton puoleen kääntyneenä:

"Minä tahdoin tavata ihmisiä, herra piispa. Minä tahdoin heittää yksinäisyyden aprikoimiset ja todistaa ihmisille. Miksi en heille todistaisi? Ennenkuin menin sinne pohjoiseen, olin minä elänyt maailmassa. Minä olin tuntenut pyyteitten ilveilyn, minä olin nähnyt ihmisten vaivaloisen kulun maan päällä. Minä olin tuntenut tuskan ja hetkellisen ilon. Minä olin, puusta katsoen, ollut vain kadulla ja kamarissani; mutta oikeastaan minä olin ollut meren äärimmällä rantamalla ja nähnyt pilkahduksen tuntematonta. Minä olin kohdannut ainoan totisen Jumalan: yksinäisten Jumalan.

"Minä tunsin, että minulla oli jotain sanottavaa ihmisille. Minä tulin sydän intoa palaen, ajatukset askarrellen kaikessa, mitä elämäni oli minulle opettanut… Ja minä osuin heti noihin koviin särmiin, puutuneihin sääntöihin, arvottomiin tuomioihin, kerta kaikkiaan määrättyihin ihanteisiin. Ja kaikki, mikä minussa oli ollut yltäkylläistä, ehtyi."

Eräs pappisääni keskeytti: "Herra piispa! Pitääkö pastori Kjeldiä vielä kuunnella. Mitä hän puhuu, ei kuulu ollenkaan tähän asiaan."

Piispa Cato vastasi terävästi: "Pastori Kjeldiä pitää kuunnella. Tämä asia kuuluu meihin mitä suurimmassa määrässä. Pastori Kjeld on valtiokirkkomme pappi. Minä kuuntelen, mitä hänellä on sanottavaa… voidakseni sitten menetellä määräysten mukaan."

Johannes Kjeld jatkoi — hänen kasvonsa näyttivät teräviltä ja kalseilta hänen siinä seistessään:

"Sitä Jumalaa, jota minä etsin, Jumalaa, joka tuskan-ymmärtävästi käsittää kaikkea pyrkivää, kaikkea rukoilevaa, Jumalaa, jonka hengessä ja luonnossa kaikella inhimillisellä on sijansa, sitä ei tunneta tässä valtiokirkossa. Mutta se Jumala tunnetaan täällä, joka vaatii pikkumaisinta nuuskimista, kiihkeätä yksityisten heikkouksien vaanimista, armotonta tuomiohalua tai keveää pakinata, joka muuttaa pyhän raamatun kuvaraamatuksi. Tahi joka vaatii käytännöllistä kulkua matalimman hyvinvoipaisuuden rinnalla. Ja tämän valtiokirkon jumalan poika kärsii ristillä ihmisten tähden, jotka eivät tunne hänen henkeänsä lainkaan, jotka elelevät rauhassa ja uskovat, että kristittynä oleminen on kaikkien vaivain säilyttämistä Kristuksen hartioille ja luikertamista yhä edelleen hänen ansioillansa. Samalla kun heidän sielujensa paimenet istuvat kokouksia ja langettavat itsekylläisiä tuomioita ja pohtivat teoloogisia saivarteluja."

Syvää mutinaa alkoi kuulua monelta taholta. Mutta Johannes Kjeld huusi:

"Niin, minä sanon sen kuultavasti teille kaikille. Teillä ei ole mitään läheisyyttä niiden syvien sielujen kanssa, jotka kaipaavat virvoitusta. Ne kiertävät yksin maailmassa. Teillä ovat ne, jotka eivät parannusta tarvitse. Nuo välinpitämättömät, nuo sieluttomat, laskevat. Te puhutte tylsille, unisille, tyytyväisille, omaviisaille!"

Kovempaa mutinaa kuului, sekaantuen huutoihin. Piispan kasvot olivat uhkaavat, levottomuus eneni, yhä yhtyen huutoihin. Johannes Kjeld kohotti molemmat nyrkkinsä koholle ja huusi valkein huulin ja liekehtivin silmin:

"Minä tahdon puhua suuni puhtaaksi! Ja minä vaadin teiltä sen pyhän kautta, jota te ette tunne, ettette minua keskeytä! Te haluatte nyt tuomita papin, jota inhimillinen tunne on kalvanut, ja te tahdotte, että hänen on erottava häpeällä. Mutta miksi olette niin virkaintoisia täällä, kun annatte karkeimman olla karvankoskematta? Ihmisten suvaitsemattomuuden, kitsauden, sydämettömyyden, vankilain pimeyden, esivallan väärinkäytökset, kaiken taudin, joka ilmenee vallanhimossa, kun suuruudenhullut hallitsijat kiistelevät, kun sodassa sadat tuhannet miehet uhrataan ja maan muut lapset näkevät nälkää ja puutetta. Siinä olisi kansalle puhuttavaa sellaisella rohkealla ruoskijalla kuin pastori Praegel; mutta siihen tuskin puututaan. Eikä sitä tee hänkään… hän, tuo kylmäsydäminen… pastori Brasen, joka tuomitsi meren ulapalla taistelevat köyhät kalastajat helvettiin. Joka ajoi vietellyn piikaraukkansa talvipakkaseen, niin että hän paleltui ja kuoli lapsi rintansa alla… Intoako? — Murhaa, korkeasti kunnioitetut herrat! Ensin sielunmurhaa, ja sitten ruumiin! Mutta se painui siihen: pastori Brasenin sydämen lämpö ei ole koskaan vietellyt häntä syntiin, vaan hänen sydämensä kylmyys. Mutta minä huomautan teille, että täällä rangaistaan sydämen kuumuudessa tehdyt synnit, mutta sydämen kylmyydessä tehdyt jätetään rauhaan. Niin, minä lisään vielä: pidä sydämesi kylmänä, ja palkkasi on maailman kunnia, ja kaikki valtiokirkon palvelijat ovat valmiit ylistämään sinua haudallasi!…

"Siinä oli sanottavani. Minä esitin teille kirjeeni. Ja nyt saatte tuomita minut!"

Johannes Kjeld asteli verkalleen poikki permannon ulos. Hänen askeleensa kuuluivat toinen toisensa jälkeen. Ovi aukeni ja sulkeusi hänen mennessään. Koko ajan oli hiljaista suuressa salissa.

Jo samana iltana haki Kjeld eroa papinvirasta. Se annettiin hänelle heti.