Читать книгу Gunvor Kjeld, papin tytär - Thomas Peter Krag - Страница 8

Sisällysluettelo

Koulussa oleminen ei kuitenkaan käynyt päinsä.

Johannes Kjeld kiitti neiti Baumea luottamuksesta ja luopui tunneistansa. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi neiti Baumekin pohjaltaan ajatellut, että hän oli käsittämätön mies, mutta onneton, joten häntä piti auttaa. Kjeld oli sitäpaitsi saanut varmasti kuulla puhuttavan, että hän hävitti koulun mainetta, jolla oli hyvä, kristillinen kaiku.

Hän ajatteli jo oman koulunsa perustamisesta; mutta hänellä ei ollut varoja moiseen, ja hän tiesi, että se muidenkin vastusten tähden olisi mahdotonta…

Hän huomasi, miten arkoja ihmiset olivat. Joku kyllä myönsi hänen olevan oikeassa jossakin suhteessa; mutta sitä he toki eivät tohtineet lausua julki. Kaikki pysyttelivät varovasti kuoressaan ja varjelivat omaansa: asemaansa, kolikoitaan, arvoaan. He pelkäsivät uskaltaa mitään, jos he olivat toista mieltä kuin muut. Ja mitä oli usko ja vakaumus noille? He tunnustivat tosin sitä kirkossaan, mutta oikeastaan heillä ja uskolla, vakaumuksella ei ollut mitään yhteistä.

Hän oli joskus masennuksissa. Tuntui kuin olisivat ne voimat, jotka hänellä oli ja joita hän ei saanut käyttää, purkautuneet häneen itseensä, sisäänpäin, ja lyöneet hänen sielunsa pitkäksi aikaa raskasmieliseksi. Hän sanoi eräänä iltana:

"Minä olen kuin huuhkaja. Minä olen piillyt pimeässä ja uneksinut ihmisistä. Minä en oikeastaan tuntenut heitä. Voin palata pimeyteen ja miettiä jälleen."

Mutta vähän ajan päästä hän kuiskasi:

"Mutta on jotakin… jotakin siinä, jota tunnen. Minä tiedän, että minä en ole erehtynyt."

Hän painui jälleen kirjoihinsa. Ja ajatuksiinsa. Hiljaisina öinä, luettuaan kunnes uupui, tai kun ajatukset tulivat tukaliksi, hän avasi ikkunan ja katseli taivaan tähtiä. Hänestä tuntui siltä, että hänellä oli oikeus tähtiä katsella. Ne kiersivät siellä hiljaista kiertoaan. Nuo liekehtivät auringot, yksinäinen, rauhallinen planeetta, ehkäpä punainen Merkurius tai suuri Jupiter… Tuolla aivan alhaalla Sirius, Kointähti, jota keskiajan viisaat pelkäsivät… josta olivat kuulevinaan hämäriä, epä-inhimillisiä huutoja. Ja halki taivaan veti linnunrata miljoonia kaukaisia utujaan ja auringoitaan lukemattomine, näkymättömine planeetteineen ja kuineen… Koko säteilevä ikuisuus…