Читать книгу Gunvor Kjeld, papin tytär - Thomas Peter Krag - Страница 5

Sisällysluettelo

Pappeinkokous pidettiin piispantalon salissa, jota muuten harvoin käytettiin. Sitä oli lämmitetty aamusta alkaen, mutta vielä nyt — kello kävi jo viidettä illalla — siellä hohkui kylmää katosta ja seinistä.

Papit alkoivat kokoontua. Ensimäinen heistä hieroi käsiänsä; eräs nuori pastori avasi uuninluukun ja heitti pari vankkaa halkoa uuniin. Tuli tohisi ja rätisi. Ja tuo liekkien ääni ja iloisen tulen hohde pani salin tuntumaan lämpöisemmältä.

Ja se tulikin vähitellen lämpöisemmäksi; suuri uuni teki tehtävänsä, ja elävät, hengittävät ihmiset, joita sinne tuli, auttoivat osaltaan. Ja heitä tuli yhä enemmän. Kello soi vähän väliä. Se oli tuollainen vanhanaikainen kello, se hätyytti koko taloa…

Salissa liikkuvain pappien parvesta kuului hillittyä puhelua. Silloin tällöin naurua, joka ei ollut hyvin kovaäänistä. Joku pappi, joka halusi ilmaista ajatustaan useammille, puuttui puheesen paussin-ajoilla. Monten pappien on kerrassa vaikea puhua yksinkertaisesti, heidän täytyy julistaa ja saarnata. Se on saarnastuolissa totuttu tapa.

Piispa otti tulijat vastaan, siinä puuhassa meni häneltä melkoisesti aikaa. Kun ei ketään sattunut tulemaan, pysähtyi hän jonkin pappisryhmän luo ja sanoi hänkin sanansa. Ja silloin monet vaikenivat ja kuuntelivat tarkkaavasti. Piispa Frederik Cato lausui sanansa painavasti. Ja hän muokkasi sanottavansa siihen sopivaan muotoon kuin piti. Ja aina hän lausui ne ultimatumin äänellä. Ikäänkuin odottaen, ettei kukaan vastaa eikä ryhdy inttämään.

Hänen päänsä oli merkillinen, tuon Cato piispan, viisas ja terävä. Näki heti, että hän oli mahdikas kirkon herra. Muut papit kuuntelivat häntä nöyrällä arvonannolla. He katselivat häntä hänestä ylpeillen, ehkäpä hieman epäluuloisestikin. He eivät aina olleet varmat, miten hän heitä arvosteli. Hän oli heistä monessa suhteessa kaukana. Hänen taipumuksensa tämän maailman makuisuuksiin, hänen hieno makunsa, hänen sattuvat huomautuksensa ajan ilmiöistä, hänen tuttavuutensa kuulujen vapaa-ajattelijain ja kieltäjien kanssa, hänen monipuolinen lukeneisuutensa ja varmat ajatuksensa, — hän, hän oli mainio esiintyväksi kirkonmieheksi; mutta hän ei ollut aivan heikäläisensä, ja he eivät rakastaneet häntä.

Hän oli äärimmäiseen saakka ortodoksi, mutta hän uskoi vain valtiokirkon puoltajana. Hänen uskonsa ei ollut lapsen, vaan velvollisuutensa täyttävän soturin. Hän kun nyt oli kerran vannonut uskollisuuden valan lipullensa, niin hän aikoi varjella sitä kaikilta vaaroilta.

Cato piispa oli, eikä niin vähääkään, korkea-kirkollinen esteetikko. Hän puolsi raamattua, ja hän ihaili sitä samalla. Hän suhtautui siihen kuin johonkin hyvin arvokkaaseen koruun. Hän vihasi niitä, jotka tahtoivat sovelluttaa raamattua maallikkojen käytettäväksi. Hän vaati intohimoisesti ja kiivaasti, että ihmisten, jotka sitä lähestyivät, oli oltava nöyrät sydämestä ja aivan alistuttava suurten mysterioiden eteen. Ja kirkon dogmeja hän rakasti niiden selvän lujuuden vuoksi, niiden taipumattomuuden ja mahdin vuoksi.

Piispa puhui tänä iltana enemmän kuin tavallisesti. Useimmat papit tiesivät syyn. Aivan häntä vastapäätä seisoi kirkkoherra Peder Praegel. Ja oli tunnettu asia, että he, piispa ja pastori Praegel, olivat katkeria vihamiehiä. He olivatkin hyvin erilaisia.

Pastori Praegel oli suositun saarnamiehen tyyppi. Mukavuuteen valmiin paljoston mies, tasaisen katraan, joka pohjaltansa on hyvin tyytyväinen maailmaan. Hän oli niiden pappi, jotka ovat kristittyjä sen vuoksi, että sellaisiahan ovat kaikki oikeat ihmiset, ja siksi, että, samea "haudantakaisen" pelko sanoo heidän järjellensä: onhan tuo "iankaikkinen elämä" varsin vakava asia; ei siitä vaan saa olla aivan tietääkseenkään olematta.

Tuollaisen väen, jolla ei ole mielen raskautusta, ei sielun järistyksiä, oiva ystävä oli pastori Praegel. Hän sovitteli heidän sielujensa asiat niin että heidän käsityksensä tulivat vielä parempaan järjestykseen ja heidän "haudantakainen" pelkonsa haipui. Hän oli heidän lohdutuksensa ja suuri mukavuus-välineensä.

Jos pastori Praegelin luo olisi tullut joku elämän haavoittama, joku, joka värisee vaikeain ja syväin onnettomuuksien runtomana, — niin pastori Praegelin sanat olisivat tuntuneet hänestä lorulta. Mutta käytännöllisille syntisille hän oli hyvinkin mukaisa mies. Hän osasi antaa anteeksi monta syntiä ja karkeutta: Tulkaa minun tyköni ja kuulkaa ilosanomaa, rakkaat ystäväiseni! Jumala on hyvä, ja tässä on hänen armonsa, ja tässä on pikkusen vapaamielisyyttä, ja tässä voimme taivuttaa vähän ankaran profeetan värsyjä, ja tässä saa olla pikkusen tiedettä… tulkaa tänne ja kuulkaa, mitä kirjoitettu on, että Jumalan valtakunta ei ole tästä maailmasta… mutta elkää säikähtäkö, vaikka se nyt sittenkin pikkusen on tästä maailmasta.

Pastori Praegel ihaili itseään rohkeana kuri-mestarina, ja monet pitivätkin häntä tosiaan rohkeana. Hänen rohkeutensa oli kuitenkin lähemmin nähtynä hyvin viisasta. Pastori karttoi nimittäin visusti kurittamasta ketään, joka mukavuutta haluavain joukossa oli pystyvä ja mahtava. Entisaikain parantajat sanoivat totuuden kuninkaille ja maailman mahtaville, ja heidät poltettiin roviolla. Pastori Praegel ei lähentänyt hiuskarvaansakaan vaaraan. Sillä hän valitsi uhreiksensa ne, joiden kurittaminen oli kunnon ihmisistä mielellistä. Tai valitsi onnettomia ja puolustuskyvyttömiä. Niin, pastori Praegel oli niinkin rohkea, että hän ahdisteli vainajia.

Jos, lyhyesti sanoen, kaupungin uteliaisuus ja soimaushalu oli nousussa, niin voitiin mennä kirkkoon ja kohdata siellä täydellisesti oma rakas itsensä. Pastori Praegelin saarnoissa esitettiin tapahtuma runsaasti. Ei mainittu opetusta, mikä siitä oli otettava, ei sen esimerkkiä, vaan nimet, ja uusiin, vielä tuntemattomiin seikkoihin viittailtiin. Juttu lasketeltiin jälleen uutena ja monten kielilakkarien hengeltä löyhkävänä.

Siellä salissa istui muita pappeja, monet heistä puhuivat. Tuolta kuului paljon sanoja, enimmäkseen pyöreitä, sileitä sanoja; täältä synnin-päästävä ääni, jollaisella on tavallisesti jonkinlaista yhteyttä "pyhä"-sanan kanssa, tuolta loitompaa paljon kuiskuttelevia sanoja, jotka aprikoivat ja seuloivat. Ja täältä eräs tyytyväinen, lihava ääni, jonkun pappis-gemyytlisen, joka mielellään pysytteleikse varjossa, mutta kuitenkin silloin tällöin sallii suulleen leppoisan vannomuksen.

Pastori Brasen oli tavallista suuremman huomion esineenä. Hän oli tunnettu kirkon pappien kaikkein ankarimpina. Monet olivat hänen ankaruutensa näytteet. Hänen tunnetuimpia puheitaan oli eräs hautapuhe merellä hukkuneille kalastajille. He olivat olleet suruttomia, sanoi Brasen, he olivat kuolemansa edellisenä päivänä tanssineet ja laulaneet maallisia lauluja. Ikuinen rangaistus odotti nyt heitä heidän syntiensä tähden, ei auttanut sanoa muuta kuin että he ovat nyt helvetissä. Pastori Brasen arveli myöskin, että Jumala oli uhrannut heidät helvetin piinaan sitä varten, että elävät vielä tietäisivät etsiä pelastusta.

Monet, jotka kuulivat tämän puheen, tulivat murheellisiksi ja suuttuivatkin. Useat lehdet mainitsivat siitä. Pari pappia esitti vastakkaisen käsityksensä; mutta pastori Brasenilla ja hänen hengenheimolaisillaan oli valmiit sanat vastaukseksi ja he vahvistivat painavilla syillä, että noiden vainajien ikuinen piina oli varma.

Pastori Brasen oli virkaintoinen niin teoissa kuin sanoissakin. Mitäpä hän oli tehnyt esimerkiksi "siivotakseen taloansa", kuten hän sittemmin tekoaan kutsui. Hän oli siihen aikaan ollut maan-pappina. Pappilan piika tunnusti eräänä iltana rajusti itkien, että hän oli raskaana. Tämä piikainen oli hyvin kaunis, ja hän oli usein ollut pastori Brasenista epämieluisa maailmallisen muotonsa ja syntisen naurunsa tähden. Kun hän siis nyt ilmaisi, että hän oli elänyt lihan himossa, valtasi pastori Brasenin suuri vihastus. Hän kuritti tyttöä ensin oivasti kepillä ja ajoi sitten hänet talosta.

Oli ilta ja sydän-talvi. Piika ei tohtinut mennä minnekään. Papin pakinat ja käytös olivat kauhistaneet hänet suunniltaan. Jotkut näkivät hänen maleksivan tiellä yöllä. Seuraavana aamuna nähtiin hänet jälleen, lähellä pappilaa. Hän näytti ikäänkuin puhelevan itsekseen, hän tuijotteli silmillään ja hymyili hassahtavasti. Siinä kävi niin, että hän meni metsään ja eksyi sinne. Parin päivän päästä hänet löydettiin sieltä paleltuneena pakkaseen.

Siitä syntyi juttua melkoisesti, — toiset puolsivat Brasenia, toiset moittivat. Mutta yleensä nousi hänen maineensa synnin leppymättömänä vihollisena. Hän itse sanoi vain: "Minun velvollisuuteni on siivota taloni…"

Mutta tuoltapa tulla tessutti eräs hyvin mukaisan näköinen mies: Olivarius, "ukko Olivarius", tuo lempeä, lauhkea, ei häirinnyt ketään, ei peloitellut ketään, puhui väkinäisesti helvetistä, mieluummin taivaasta, jossa oli kauniita kartanoita ja helmi-portteja ja siivekkäitä enkeleitä, ja jossa autuaat lauloivat kauniita kiitosveisuja ja huusivat: Halleluja! Hän oli hyvin mukava noudattaa sairasvuoteen ääreen. Hän istui ja pakinoitsi kuolevan kanssa kuin lapsen kanssa, jolle kerrotaan kauniita kaskuja, jutteli Jeesuksesta, joka oli kiltti eikä suinkaan kohtuuton… "Oi ei, kyllä Sinä pääset sinne", sanoi hän joskus, "ja pyytänetpä silloin Jeesusta olemaan hyvä Olivarius raiskalle, kun hänen lähtönsä hetki tulee."

Ukko Olivarius söi hyvin mielellään kelpo ruokia; ja lasi, pari totia teki hänet aivan avomieliseksi. Silloin hän kertoi vanhoja, hauskoja pappis-juttuja. Olivariuksen pappis-jutut olivat maan-kuuluja. Niitä oli sekä hienoja että karkeita… usein koko paksuja. Mutta silloin ukko Olivarius hymyili ja kulautti lasistansa: "Niin, niin… Sanokaapa, mitä sanotte… sellaista se vain oli, meidän vanhain päivinä, niin… silloin meillä oli niin hupaisata… niin, minä arvelen, että maailma kulkee takaperin — niinpä niin, jaa!"

Mutta kas tuolla seisoi nuorten pappien huomattavin, Kay Hansen, seurapappi, jolla oli kalvaat kasvot, parrattomiksi, sileiksi ajellut leuat, hän, jota eräs herra, joka usein oli käynyt Parisissa, oli imartelevasti sanonut "ranskalaiseksi abbéksi". Pastori Hansen oli hyvin tervetullut hienompiin seuroihin, jossa hänen vapaa katsomuksensa ja, ei lainkaan huono, seurasievistelynsä olivat tehneet hänet hyvin suosituksi. Hän oli taiteentuntijakin, ja vaikka hän aina ankarasti moitti nykyaikaista "julmaa" taidetta, niin osoitti hän siinäkin suhteessa ennakkoluulottomuuttaan. Sillä hän ei ollut silti taiteen vihollinen — eihän toki, pastori Kay Hansen oli päinvastoin sen vapaamielinen ystävä: olihan hänellä "kolme sulotarta" pöydälläänkin, jotka naiset, kuten tunnettu, ovat alastomia.

Oli siellä vielä paljon muitakin pappeja läsnä. Kaikki he olivat ihmisten oppaita tässä pulmallisessa elämässä. Heillä oli pelkkiä hyveitä. He olivat rauhallisia ja rikkeettömiä, he olivat arvossa pidettyjä ja itsetietoisia, he olivat ankaroita, jopa hellittämättömiä; taikka he olivat kilttejä ja leppoisia, jopa uneen nukuttavia. He karttoivat tarkoin "ylitsekäymisiä", he käyttivät kauniita sanoja ja esiintyivät sopivasti, he olivat säntillisiä ja hyödyllisiä. Heidän saarnansa olivat aivan ankarasti saadun opin mukaisia ja kestivät reklementeissä säädetyn ajan. Koskaan he eivät erehtyneet loimuavaan puheesen, joka olisi tohahtanut seurakuntaan kuin tulenkielet ja painanut ajan unhoon, koskaan ei uupuneen vaivattuun rukoukseen, joka olisi kuulijoita ihmetyttänyt. Täällä ei ollut kasvoja, joita tuska ja elo olisivat uurtaneet, ei silmiä, joista raadeltu sielu olisi kuultanut. Täällä ei ollut ihmisten airuita, ihmisten, jotka riemuitsevat, jotka nyyhkivät, rakastavat, rikkovat, taistelevat. Ei myös kasvojen ilmeissä autuuden toivon hurjaa pilkahdusta, ei suita, joiden huulten käyrissä piirteissä olisi ollut haltioitumista, ei värähteleviä sanoja, joita monet kuunteli ja tutkiskeli. Ei levotonta hengenvetoa. Kaikki kunnianarvoisuuksia, jotka tiesivät, mitä he tiesivät, ja tiesivät tarpeeksi eivätkä tahtoneet eikä tohtineet tietää enempää, — monetpa aivan lapsellisia, hyviä heikkojen sielujen kuulla.

Vielä soi kello; Johannes Kjeld astui sisään.

Piispa oli tavannut hänet jo ennen, ja halusi puhella hänen kanssaan.

Nyt hän meni häntä vastaan ja puristi hänen kättänsä.

Johannes Kjeld oli tarkkaavainen ja kalvas. Hän silmäili kokoontuneita pappeja ja vastasi huomaavasti kaikkiin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin.