Читать книгу Sota ja rauha I - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 11

Ruhtinas Vasili oli täyttänyt ruhtinatar Drubetskoille antamansa lupauksen. Boriksesta ilmoitettiin keisarille ja hän siirrettiin vänrikkinä Semjonovin kaarttiin. Mutta adjutantiksi tai Kutusovin seurueeseen häntä ei nimitetty, vaikka Anna Mihailovna kylläkin puuhasi ja hommaili. Pian Anna Pavlovnan illanvieton jälkeen Anna Mihailovna palasi Moskovaan ja asettui asumaan rikkaiden sukulaistensa Rostovien luo kuten tavallisesti. Rostovien luona oli Boriskin asustanut vuosikausia, ja he hänet lapsesta saakka olivat kasvattaneetkin. Jumaloitu Borjenka oli hiljan ylennetty armeijaväen vänrikiksi ja nyt hän heti siirrettiin kaarttiin. Kaartti oli jo elokuun 10 p: nä lähtenyt Pietarista, ja Boriksen, joka oli jäänyt Moskovaan varustautumaan, piti saavuttaa se Radsivilovin tiellä.

Rostoveilla vietettiin nimipäiviä, juhlittiin Nataliaa, äitiä ja nuorinta tytärtä. Aamusta alkaen kuljettelivat kuusivaljakot onnittelijoita kreivitär Rostovin suureen taloon Povarskajakadulle. Tämän talon tunsi muuten koko Moskova. Kreivitär ja hänen kaunis vanhin tyttärensä istuivat vierashuoneessa, seurustellen vieraiden kanssa, joita tuli ja meni lakkaamatta.

Kreivitär oli noin 45 vuotias nainen. Itämaisine, laihoine kasvoineen hän näytti sangen väsyneeltä ja uupuneelta, johon nähtävästi oli syynä lasten paljous – niitä oli hänellä ollut kaksitoista. Hänen liikkeittensä ja puhetapansa hitaus, joka johtui heikkoudesta, teki hänet arvokkaan ja kunnioitettavan näköiseksi. Ruhtinatar Anna Mihailovna Drubetskoi, joka oli talossa kuin kotonaan, istui myös vierashuoneessa auttaen emäntää vieraiden vastaanottamisessa ja seurusteli vieraiden kanssa, joille ei emännältä riittänyt aikaa. Nuoret oleilivat sisähuoneissa eivätkä välittäneet onnittelijoista. Kreivi johdatteli vieraitn, toisia vierashuoneeseen, toisia eteiseen ja kutsui kaikkia päivällisille.

"Olen sangen, sangen kiitollinen teille, ma chère tahi mon cher omasta ja rakkaiden nimipäiväin viettäjäin puolesta. (Ma chère tahi mon cher sanoi hän kaikille eroituksetta, ylemmilleen ja alemmilleen.) Muistakaahan vain tulla päivällisille. Muuten loukkaannun, mon cher. Pyydän teitä sydämellisesti koko perheen puolesta, ma chère." Nämä sanat hän lausui kaikille eroituksetta, samalla tavalla hän voimakkaasti puristi kaikkien kättä, kaikille hän samalla tavalla lyhyeen nyökäytteli päätään, ja sama oli aina hänen täyteläillä, sileäksi ajelluilla kasvoillaan iloinen ilme. Saatettuaan jonkun vieraista eteiseen hän palasi vierashuoneeseen, siirsi nojatuolin jonkun toisen vieraan luo, haritti nuorekkaan ja elämänhaluisen näköisenä jalkansa, asetti kätensä polvilleen ja ruumistaan heilutellen lasketteli arveluitaan ilmoista, neuvotteli terveydestään, puhuen milloin venättä, milloin ranskaa, jota hän puhui kehnosti, mutta itsetietoisesti, kunnes taas väsyneen, mutta velvollisuuksissaan lujan näköisenä lähti saattamaan, korjaillen harmaita haituviaan kaljullaan ja kutsuen päivällisille. Toisinaan hän eteisestä palatessaan pistäysi kukka- ja palveliahuoneen kautta suureen marmorisaliin, missä katettiin pöytää kahdeksallekymmenelle hengelle. Täällä hän katseli palvelijoita, jotka kuljettelivat hopea- ja porsliiniastioita, sovittelivat pöytiä ja levittelivät niille tamastisia pöytäliinoja. Hän viittasi luokseen Dmitri Vasiljevitshin, aatelismiehen, joka hoiteli kaikkia hänen asioitaan, ja sanoi hänelle: "No, no, Mitjenka, katsohan että kaikki on hyvin. Niin, niin", puheli hän, tyytyväisenä katsellen mahdottoman pitkää pöytää. "Pääasia on – tarjoileminen. Niinpä niin…" Ja hän lähti taas, tyytyväisenä huoahtaen, vierashuoneesen.

– Maria Ljvovna Karagin tyttärineen! – ilmoitti kreivittären jättiläismäinen ratsupalvelija bassoäänellä oven suusta. Kreivitär mietti hetkisen, avasi kultaisen nuuskarasian, jonka kantta kaunisti hänen miehensä muotokuva, ja pisti nuuskaa nenäänsä.

– Nämä vieraskäynnit minut aivan uuvuttavat, – hän sanoi. – Olkoon menneeksi, olkoon hän nyt viimeinen. Ylen on hän keimaileva. Pyydä tulemaan – sanoi hän surullisella äänellä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "no, lyökää häntä nyt kylliksenne!"

Kuului hameiden kahinaa ja pitkä, täyteläinen, ylpeän näköinen nainen astui vierashuoneeseen pyöreänaamaisen hymyilevän tyttärensä kanssa.

"Rakas kreivitär, siitä on jo niin kauvan … hän on ollut sairas lapsi rukka … tanssiaisissa Rasumovskien luona … ja kreivitär Apraksin … minä olen ollut niin onnellinen…" puhelivat naiset innokkaasti, keskeyttäen toinen toistaan, ja heidän äänensä sulautuivat hameiden kahinaan ja tuolien siirtelemisestä syntyneeseen kolinaan. Ja alkoi tuollainen keskustelu, joka tavallisesti kestää vain rupeaman, sitten vieraat nousevat lähteäkseen, hameet kahisevat, ja puhellaan: "Olen ylen iloinen; äidin terveys … ja kreivitär Apraksin", ja taas kahisevat hameet, mennään eteiseen, puetaan turkit tai kaapu ja lähdetään kotiin. Keskustelu siirtyi kaupungin silloiseen tärkeimpään tapahtumaan, tunnetun kauniin Katarinan aikuisen pohatan, kreivi Besuhovin, tautiin ja hänen lehtopoikaansa Pierreen, joka oli niin sopimattomasti käyttäytynyt Anna Pavlovna Schererin illanvietossa.

– Surkuttelen suuresti kreivi rukkaa, – lausui vieras: – hänen terveytensä on jo ennenkin ollut huono, ja nyt tämä pojan tuottama mielipaha varmaankin vie häneltä hengen!

– Mikä sitten? – kysyi kreivitär, aivan kuin ei muka olisi tietänyt, mitä vieras tarkoitti, vaikka hän ainakin viisitoista kertaa oli kuullut syyn kreivi Besuhovin mielipahaan.

– Sellaista on nykyaikainen kasvatus! Jo ulkomailla, – jatkoi vieras, – tämä nuorukainen oli jätetty oman onnensa nojaan, ja nyt kerrotaan hänen Pietarissa tehneen sellaisia kauhutöitä, että poliisi on hänet karkoittanut sieltä.

– Jopa nyt! – sanoi kreivitär.

– Hän oli valinnut huonoja ystäviä, – puuttui puheeseen Anna Mihailovna. Kerrotaan että hän ruhtinas Vasilin pojan ja erään Dolohovin seurassa on tehnyt, Jumala ties mitä. Saivatpas siitä molemmat. Dolohof on alennettu sotamieheksi, ja Besuhovin poika on lähetetty Moskovaan. Anatol Kuraginin asian hänen isänsä jotenkuten sotki, mutta karkoitettiin hänkin sentään Pietarista.

– Mutta mitä he sitten oikeastaan tekivät? – kysyi kreivitär.

– He ovat todellisia rosvoja, erittäinkin Dolohof, sanoi vieras. Hän on Maria Ivanovna Dolohovin poika. Äiti sellainen kunnioitettava ihminen, ja entäs poika? ajatelkaahan: kolmisin olivat he saaneet jostain karhun, asettivat sen keskelleen vaunuihin ja veivät sen näyttelijättärien luo. Poliisi riensi heitä hillitsemään. Nämä poliisiin käsiksi, sitoivat hänet selin karhun selkään ja sysäsivät karhun kanavaan; karhu uida pulikoi, ja poliisi on selässä.

– Hauskalta mahtoi, ma chère, poliisi näyttää, – huudahti kreivi nauruun pakahtumaisillaan.

– Ah, kauheata! Mitä siinä on naurettavaa, kreivi?

Mutta tahtomattaankin nauroivat naiset itsekin.

– Vaivoin pelastettiin onneton, – jatkoi vieras. – Näin järkevästi huvittelee kreivi Kirill Vladimirovitsh Besuhovin poika! – hän lisäsi. – Ja on kerrottu, miten hän on hyvin kasvatettu ja viisas. Mihin on nyt vienyt ulkomaalainen kasvatus? Toivon, ettei kukaan täällä seurustelisi hänen kanssaan, vaikka hän onkin niin rikas. Minulle aijottiin esittää hänet. Kieltäydyin jyrkästi: minulla on tyttäriä.

– Miksi sanotte, että tämä nuorukainen on niin rikas? – kysyi kreivitär, kääntyen neitosista, jotka heti tämän huomattuaan alkoivat jutella keskenään, eivätkä olleet kuuntelevinaan kreivittären puhetta. – Kreivi Besuhovillahan on ainoastaan aviottomia lapsia. Tietääkseni … on Pierrekin avioton.

Vieras häiläytti kädellään.

– Hänellä on luullakseni ainakin kaksikymmentä aviotonta.

Ruhtinatar Anna Mihailovnakin takertui keskusteluun; nähtävästi hän tahtoi näyttää, minkälaisia suhteita hänellä on ja miten hyvin hän tuntee suuren maailman asiat.

– Näin on asia, – hän sanoi merkitsevästi ja melkein kuiskaten. – Kreivi Kirill Vladimirovitshin maine on tunnettu… Lastensa luvunkin hän jo on unohtanut, mutta tämä Pierre on ollut hänen lemmikkinsä.

– Miten kaunis olikaan ukko vielä viime vuonna! – sanoi kreivitär. – Kauniimpaa miestä en milloinkaan ole nähnyt.

– Nyt on hän kovin muuttunut, – sanoi Anna Mihailovna. – Niin, minun piti sanoa, – hän jatkoi: – ruhtinas Vasili on vaimonsa kautta koko omaisuuden perillinen, mutta isä on suuresti rakastanut Pierreä, toimittanut hänelle kasvatuksen ja kirjoittanut keisarille … niin että vaikea on sanoa, kenpä hänen kuoltuaan (hän on niin heikko, että joka hetki odotetaan kuolemaa, ja Lorrain on saapunut Pietarista) saa tämän suunnattoman omaisuuden, Pierrekö, vai ruhtinas Vasili. Neljäkymmentä tuhatta sielua ja miljoonat. Minä tiedän omaisuuden tarkalleen, sillä itse ruhtinas Vasili on minulle kertonut. Ja onpa Kirill Vladimirovitsh kaukaista sukuakin minulle äidin puolelta. Ja hän se oli Borikseni risti-isänäkin, – lisäsi hän, aivan kuin ei tälle seikalle olisi tahtonut antaa mitään merkitystä.

– Ruhtinas Vasili saapui eilen Moskovaan. Hän on tarkastusmatkalla, kerrotaan, – lausui vieras.

– Niin, mutta meidän kesken sanottuna, – puhui Anna Mihailovna, – tämä on tekosyy; todellisuudessa hän on saapunut Kirill Vladimirovitshin tähden, kuultuaan, että hän on niin heikkona.

– Mutta, ma ehère, tämä on verraton juttu, kreivi sanoi, ja huomattuaan, ettei vieras häntä kuunnellut, hän kääntyi neitosten puoleen: – mahtoi poliisi olla hauskan näköinen.

Ja kuvailtuaan mielessään, miten poliisi huitoi käsillään, hän taas pyrskähti äänekkääseen nauruun, joka saattoi koko hänen täytelään ruumiinsa heilumaan. Näin nauravat ihmiset, jotka elämänsä kaiken ovat hyvin syöneet ja etenkin juoneet… "Niin, välttämäti meille päivällisille, tehkää hyvin", hän sanoi.