Читать книгу Sota ja rauha I - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 2

– Mitenkäs kävi, ruhtinas, Genuasta ja Luccasta tulikin vain Bonaparten perheen maatiloja. Ei, varoitan teitä, jollette minulle sano, että meille syttyy sota, jos vielä puolustelette kaikenlaisia hävyttömyyksiä, kaikenlaisia tämän anttikristuksen julmuuksia (tosiaan, uskon, että hän on anttikristus), – niin en teitä enää tunne, ette enää ole ystäväni, ette enää ole uskollinen orjani, kuten sanotte. Mutta, tervetullut, tervetullut. Huomaan, että teidät peloitan, istukaa ja kertokaa.

Näin puheli heinäkuussa 1805 tunnettu Anna Pavlovna Scherer, keisarinna Maria Fjeodorovnan hovineiti ja uskottu, ottaessaan vastaan arvokasta ja mahtavaa ruhtinas Vasilia, joka ensimmäisenä oli saapunut hänen illanviettoonsa. Anna Pavlovnalla oli muutaman päivän ollut yskänköhää, hänellä oli katarri, kuten hän sanoi (katarri oli siihen aikaan uusi sana, jota vain harvat käyttivät). Kirjelappuihin, joita punaisiin puettu palvelija aamusella oli kuljetellut, oli kaikkiin eroituksetta kirjoitettu:

"Jollei teillä, kreivi (tahi ruhtinas), ole tiedossanne jotain parempaa, ja jollei illan vietto sairas raukan luona teitä aivan peloita, niin olen iloinen nähdessäni teidät luonani tänään seitsemän ja yhdeksän välillä. Annette Scherer."

– Oi, minkälainen kauhea hyökkäys! – vastasi ruhtinas, vähääkään hämmentymättä tällaisesta vastaanotosta. Hän astui huoneisiin kultaompeleisessa hovipuvussaan, pitkissä sukissa ja solkikengissä, tähdet rinnassa ja kirkas ilme litteällä naamalla.

Hän puhui ranskaa, tuota pyöristettyä hienon hienoa ranskaa, jota iso-isämme puhuivat, ja jolla he ajattelivatkin, noine hiljaisine suojelevine äänenpainoineen, jotka ovat ominaisia ylä-ilmoissa ja hovipiireissä vanhentuneille vaikutusvaltaisille miehille. Hän astui Anna Pavlovnan luo ja suuteli hänen kättään, taivutti hänen suudeltavakseen hajuvesiltä tuoksuavan kiiltävän kaljunsa ja istuutui rauhallisena sohvaan.

– Sanokaahan ennen kaikkea, miten on terveytenne laita? Rauhoittakaa ystävänne – hän sanoi, ääntään muuttamatta ja sävyllä, joka myötätuntoisuuden ja kohteliaisuuden ohella ilmaisi välinpitämättömyyttä, vieläpä pilaakin.

– Kuinka voi olla terve, kun kärsii siveellisesti? Voiko meidän aikanamme olla rauhallinen, kun ihmisellä on tunteet? – Anna Pavlovna sanoi. – Olettehan toivoakseni koko illan luonani?

– Mutta Englannin lähettilään juhla? Tänään on keskiviikko. Minun täytyy siellä käväistä, – lausui ruhtinas. – Tyttäreni noutaa minut täältä ja vie mukanaan.

– Olen luullut, että juhla oli siirretty. Tunnustan, että nuo alituiset juhlat ja ilotulitukset käyvät sietämättömiksi.

– Jospa olisi tiedetty teidän haluavan, niin varmasti olisi juhla siirretty, – puheli ruhtinas tottumuksesta, kuten vedetty kello, eikä hän edes tahtonut, että hänen puhettansa uskottaisiin.

– Älkää kiusatko minua. Sanokaahan, mitä on päätetty Novosiljtsovin kirjelmän johdosta? Tehän tiedätte kaikki.

– Mitäpä teille sanoisin? – lausui ruhtinas kylmästi ja ikävystyttävällä äänellä. – Mitäkö on päätetty? Päätettiin, että Bonaparte on polttanut laivansa, ja me nähtävästi alamme myös polttaa omiamme.

Ruhtinas Vasili puhui tavallisesti laiskasti, kuten näyttelijä lausuu kulunutta osaansa. Anna Pavlovna Scherer taas, huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestaan, uhkui vilkkautta ja innostusta. Intoilijan osa kuului jo hänen julkiseen asemaansa, ja toisinaan hän tahtomattaankin tuli tätä osaansa näytelleeksi, jottei olisi pettänyt niiden toiveita, jotka hänet tunsivat. Pidätetty hymy, joka alituisesti leikki Anna Pavlovnan kasvoilla, vaikkeikaan se sopinut hänen elähtäneille piirteilleen, ilmaisi itsetietoisen varmasti, kuten hemmotelluilla lapsilla, että omistaja tuntee rakkaan vikansa, josta hän ei tahdo, ei voi eikä pidä välttämättömänä luopua.

Kun he paraillaan keskustelivat valtiollisista asioista, Anna Pavlovna kiivastui.

– Ah, älkää puhuko minulle Itävallasta! Kenties en mitään ymmärrä, mutta Itävalta ei halua eikä koskaan ole halunnut sotaa. Se pettää meidät. Venäjän yksinään täytyy pelastaa Europa. Meidän Hyväntekijämme tuntee suuren kutsumuksensa ja on sille uskollinen. Tähän ainoaan uskon. Meidän hyvällä ja verrattomalla keisarillamme on maailman suurin tehtävä suoritettavana, ja hän on niin jalo ja hyvä, ettei Jumala häntä hylkää, ja hän täyttää kutsumuksensa – nujertaa vallankumouksen lohikäärmeen, joka nykyään on entistään kauheampi tuon murhamiehen ja rosvon haahmossa. Meidän on yksin sovitettava vanhurskaan veri… Kehen voimme luottaa, kysyn teiltä? Poroporvarillisuuden kahlehtima Englanti ei täysin käsitä eikä voi käsittää keisari Aleksanterin sielun ylevyyttä. Se ei suostunut jättämään Malttaa. Se epäilee ja etsii petosta meidän kaikissa toimissamme. Mitä he sanoivat Novosiljtsoville? Ei niin mitään. He eivät käsittäneet, he eivät voi käsittää keisarimme vaatimattomuutta, joka itselleen ei tahdo mitään, vaan tahtoo kaiken maailman onneksi. Ja mitä ovat he luvanneet? – Ei niin mitään! Eivätkä edes sitä ole täyttäneet, mitä lupasivat! Preussi on jo julistanut Bonaparten voittamattomaksi, ja siellä väitetään, ettei koko Europakaan hänelle mitään taida. Ja minä en usko hitustakaan, en Hardenbergiin, en Haugwitziin. Tämä kuuluisa Preussin puolueettomuus on – ainoastaan ansa. Uskon ainoastaan Jumalaan ja rakkaan keisarimme korkeaan kohtaloon. Hän pelastaa Europan!

Hän vaikeni yhtäkkiä, ivallisesti hymyillen kiivaudelleen.

– Luulenpa, – sanoi ruhtinas hymyillen, – että jos teidät olisi lähetetty rakkaan Winzingerodemme asemasta, te väkirynnäköllä olisitte pakoittaneet Preussin kuninkaan suostumaan. Te olette niin kaunopuhelias. Annattehan toki kupposen teetä?

– Heti paikalla. Mutta kesken kaiken, – hän lisäsi rauhoittuneena, – tänään tapaatte luonani kaksi sangen merkillistä miestä: vikomtti Mortemartin, joka Rohanien kautta on sukua Montmorencyen kanssa, ja näin ollen kuuluu Ranskan parhaisiin sukuihin. Hän on niitä hyviä siirtolaisia, oikein todellinen. Ja sitten abotti Morioon: tunnettehan tuon syvällisen älyn? Hän on esitetty keisarille. Tunnetteko?

– Vai niin! Ihastuttavaa, – sanoi ruhtinas. – Sanokaahan, – hän lisäsi, aivan kuin vasta tuossa hetkessä jotain olisi muistunut hänen mieleensä, vaikkakin se, mitä hän aikoi kysyä, oli hänen käyntinsä todellisena syynä, – sanokaahan, – lausui hän erityisen huolettomasti, – onko totta, että keisarinna-äiti haluaa vapaaherra Funken ensimmäiseksi sihteeriksi Vieniin? Tämä vapaaherra näyttää olevan – vähäpätöinen henkilö.

Ruhtinas Vasili tahtoi pojalleen tämän toimen, jota keisarinna Maria Fjeodorovnan avulla koetettiin toimittaa vapaaherralle.

Anna Pavlovna miltei ummisti silmänsä merkiksi, ettei hän eikä kukaan muukaan voi arvostella, mikä miellyttää keisarinnaa tai mitä hän tahtoo.

– Keisarinna-äidin oma sisar on suositellut vapaaherra Funkea, – hän lausui surullisen kuivasti.

Anna Pavlovnan mainitessa keisarinnan nimen, kuvastivat hänen kasvonsa syvää, todellista, surunsekaista uskollisuutta ja kunnioitusta, ja niin kävi aina, kun hän keskustelun kuluessa tuli maininneeksi korkean suojelijattarensa nimen. Hän sanoi, että hänen korkeutensa on suvainnut osoittaa vapaaherra Funkelle paljon kunnioitusta, ja taas välähti hänen katseestaan surumielisyys.

Ruhtinas oli rauhallinen eikä virkkanut sanaakaan. Anna Pavlovna tahtoi, hänelle ominaisella hovinaisen näppäryydellä ja käytöstavan joustavuudella, hieman nykäistä ruhtinasta, tämä kun oli rohjennut lausua sellaisia sanoja keisarinnalle suositellusta henkilöstä, ja samalla hän tahtoi häntä myös lohduttaa.

– Kesken kaiken – entäpäs perheenne, – hän sanoi. – Kuulkaahan, tyttärenne ilmestyminen seuraelämään on saattanut kaikki ihastuksiin. Kaikkialta kuulee: hän on ihana kuin päivä.

Ruhtinas kumarsi kunnioituksen ja kiitollisuuden merkiksi.

– Ajattelen usein, – jatkoi Anna Pavlovna hetkisen vaitiolon jälkeen, siirtyen lempeästi hymyillen ruhtinaan luo, aivan kuin olisi tahtonut osoittaa, ettei valtiollisista ja hovi-asioista enää puhuta, vaan että nyt alkaa sydämellinen keskustelu: – ajattelen usein, miten väärin on elämän onni jaettu. Minkätähden on kohtalo antanut teille kaksi sellaista verratonta lasta, – Anatolia, nuorinta poikaanne en tarkoita, hänestä en pidä (tämän hän sanoi jyrkästi, kulmiaan kohauttaen), kaksi sellaista suloista lasta? Mutta itse te varmaankin vähimmin huomaatte niiden arvon, ja sentähden ette olekkaan niitä ansainnut.

Ja hän hymyili haltioissaan.

– Minkä sille voi? Lavater sanoisi ettei minulla ole vanhemman rakkauden elintä, sanoi ruhtinas.

– Jättäkää leikinlasku. Tahdon puhella kanssanne vakavasti. Kuulkaahan, olen tyytymätön nuorimpaan poikaanne. Sanon sen meidän kesken (hänen ilmeensä kävi surulliseksi), hänestä puhuttiin keisarinnan luona ja teitä surkuteltiin…

Ruhtinas ei vastannut. Anna Pavlovnakaan ei jatkanut puhettaan, vaan katsoa tuiotti merkitsevästi ruhtinaaseen, odotellen tämän vastausta.

– Mitä luulette voivani tehdä! – sanoi ruhtinas viimein. Tiedätte minun tehneen heidän kasvattamisekseen kaiken, mitä isä voi, ja kuitenkin tuli molemmista kelvottomat. Hippolyt on toki rauhallinen hölmö, mutta Anatol – hän on riiviö. Siinä on ainoa eroitus, – bän sanoi, hymyillen luonnottomammin ja kiihtyneemmin kuin tavallisesti, ja samalla ilmestyi hänen suupieliinsä syviä ryppyjä, jotka tekivät hänen kasvojensa ilmeen odottamattoman raa'aksi ja epämiellyttäväksi.

– Ja miksi saavat teidänlaisenne miehet lapsia? Jollette olisi isä, en teitä mistään voisi moittia, – sanoi Anna Pavlovna, kohottaen haaveksivasti silmiään.

– Olen uskollinen orjanne ja teille ainoalle voin tunnustaa: lapseni ovat – elämäni taakka. He ovat ristini, selittelen itselleni. Minkä sille voi?..

Hän vaikeni, tehden liikkeen, että on alistunut kauheaan kohtaloonsa. Anna Pavlovna vaipui mietteisiin.

– Ettekö koskaan ole ajatellut naittaa tuhlaajapoikaanne Anatolia? Sanotaan, – hän jatkoi, – että vanhoillapiioilla on naittamisraivo. En vielä tunne tuota heikkoutta, mutta tiedänpä sentään erään hennon olennon, jonka elämän isä on tehnyt onnettomaksi, sukulaisemme, ruhtinatar Bolkonskin.

Ruhtinas Vasili ei vastannut, mutta maailmanmiehelle ominainen muistin ja ajatuskyvyn nopeus ilmaisi hänen päänsä liikkeellä, että hän tätä asiaa oli ajatellut.

– En, tiedättekö, että tämä Anatol maksaa minulle 40,000 vuodessa? – hän sanoi, ja selvästi näkyi, ettei hän voinut hallita surullisten ajatustensa kulkua. (Hän vaikeni.) – Miten ovatkaan asiat viiden vuoden kuluttua, jos tätä jatkuu? Tällaista on isyyden onni… Onko ruhtinattarenne rikas?

– Isä on ylen rikas ja saita. Hän asustaa maalla. Hänhän se on tuo kuuluisa ruhtinas Bolkonski, joka jo keisari vainajan aikana jäi unheeseen ja jota koiranleuvat kutsuvat "Preussin kuninkaaksi". Hän on sangen viisas mies, mutta kummallinen ja juro. Tyttö raukka on kovin onneton. Hänellä on myös veli, hän, joka hiljan nai Lisa Meynenin ja jonka Kutusof on nimittänyt adjutantikseen. Hän saapuu tänään luokseni.

– Kuulkaahan, rakas Annette, – sanoi ruhtinas, tarttuen äkkiä ystävättärensä käteen ja omituisesti taivuttaen sitä alaspäin. Järjestäkää tämä asia, ja olen uskollisin orjanne elämäni kaiken. Hän on hyvästä perheestä, on rikas. Muuta en tarvitsekaan.

Ja hän tarttui taas hovineidin käteen vapaan tuttavallisesti ja viehkein liikkein, joista oli kuulu, suuteli sitä ja suudeltuaan pudisteli, reuhkana istuen nojatuolissaan ja katsellen syrjään.

– Odottakaa, – sanoi Anna Pavlovna mietteissään. Heti tänään puhun asiasta Lisalle (nuoren Bolkonskin puoliso). Ja kenties kaikki käy hyvin. Alan teidän perheessänne opiskella vanhanpiian ammattia.