Читать книгу Sota ja rauha I - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 3

Anna Pavlovnan vierashuone alkoi vähitellen täyttyä. Saapui Pietarin hienoin ylhäisö, saapui eri-ikäisiä ja – luonteisia ihmisiä, mutta kaikki kuuluivat he samaan yhteiskuntaluokkaan. Saapui ruhtinas Vasilin tytär, kaunotar Helena, joka oli tullut isäänsä noutamaan, lähteäkseen hänen kanssaan lähettilään juhlaan. Hän oli tanssiaispuvussa, ja hänen rinnassaan helyili keisarinnan nimikirjaimilla varustettu hovineidin merkki. Saapui myöskin tunnettu, Pietarin hurmaavin nainen, nuori pieni ruhtinatar Bolkonski, joka edellisenä talvena oli mennyt miehelään eikä siunatun tilansa tähden liikuskellut suuressa maailmassa, mutta kävi vielä kuitenkin pienissä iltaseuroissa. Saapui ruhtinas Hippolyt, ruhtinas Vasilin poika, Mortemartin kanssa, jonka hän esitteli; saapui myös abotti Morio ja monet muut.

– Ettekö vielä ole nähnyt tätiä, tai ehkette häntä tunne? – puheli Anna Pavlovna vierailleen ja johdaiteli heidät aivan tosissaan pienen vanhan eukon luo, joka korkeassa nauharuusuisessa pääkoristeessaan purjehti viereisestä huoneesta heti kun vieraita alkoi saapua, mainitsi vieraiden nimet, vitkalleen kääntäen katseensa vieraista tätiin, ja poistui aina tämän tehtyään.

Kaikki vieraat suorittivat nämä tervehtimismenot, vaikkeivatkaan tätiä tunteneet eivätkä hänestä välittäneet. Anna Pavlovna seurasi surullisen juhlallisena näitä tervehtimismenoja ja oli sydämessään niihin tyytyväinen. Täti puheli kaikkien vieraiden kanssa samoin lauseparsin. Hän kyseli tervehtijän vointia, kertoi omasta terveydestään ja keisarinnan terveydestä, joka, Jumalan kiitos, nykyään on parempi. Kohteliaisuudesta vieraat eivät hätiköinneet, mutta poistuessaan eukon luota he tunsivat hengittävänsä vapaammin täytettyään raskaan velvollisuuden, eivätkä he sitten koko iltana kertaakaan häntä lähestyneet. Nuori ruhtinatar Bolkonski oli ottanut mukaansa käsityön, joka hänellä oli kultaompeleisessa samettisessa työlaukussa. Hänen kaunis ylähuulensa, jolla hieman eroitti mustia haivenia, oli hampaisiin nähden matalahko, mutta miten suloisesti se nousi ja miten hurmaavasti se toisinaan venyi ja laskeutui alahuulelle. Kuten aina todellisesti viehättävillä naisilla, samoin ruhtinattarellakin, puutteellisuus – huulen mataluus ja puoliavoin suu – teki hänet erikoisen viehättäväksi ja kauneutensa ainoastaan hänelle ominaiseksi ja omaksi. Kaikki katselivat mielellään tätä terveyttä ja eloisuutta uhkuvaa tulevaa äitiä, joka niin helposti kesti tilansa. Vanhukset ja ikävöivät synkkämieliset nuorukaiset tunsivat häntä katsellessaan tulevansa hänen kaltaisikseen, kun hetken olivat olleet hänen seurassaan ja puhelleet hänen kanssaan. Ken hänen kanssaan puheli ja alati näki hänen kirkkaan hymynsä ja loistavan valkeat, välkkyvät hampaansa, hän luuli sillä erällä olevansa erityisen rakastettava. Ja näin luuli jokainen.

Pieni ruhtinatar mennä viipotti työlaukku kädessä lyhyvin nopein askelin pöydän taakse, korjaili pukuaan ja istahti sohvalle hopeaisen teekeittiön ääreen; aivan kuin kaikki, mitä hän teki, olisi ollut sekä hänelle itselleen että häntä ympäröiville huviksi.

– Otin työn mukaani, – hän sanoi, avaten työlaukkuaan jä puhuen kaikille yhteisesti. – Katsokaa, Annette, ettehän vain ole laskenut pahaa pilaa, – lausui hän emäntään kääntyen: – kirjoititte, että teillä on vain pieni illanvietto. Nähkääs, miten huonosti olen puettu.

Ja hän levitti kätensä näyttääkseen soman, pitseillä koristetun, harmahtavan pukunsa, jonka hieman rintain alapuolella oleva vyötäre oli peitetty leveällä nauhalla.

– Rauhoittukaa, Lisa, olette näinkin sievin seurassa, – Anna Pavlovna vastasi.

– Tiedättekö, että mieheni minut jättää, – jatkoi ruhtinatar samalla äänellä, kääntyen erään kenraalin puoleen: – hän syöksyy surman suuhun. Sanokaa minulle, minkätähden tämä inhottava sota? – sanoi hän ruhtinas Vasilille, ja vastausta odottamatta, hän kääntyi ruhtinas Vasilin tyttären, ihanan Helenan, puoleen.

– Mikä hurmaava olento, tuo pikku ruhtinatar! – kuiskasi ruhtinas Vasili Anna Pavlovnalle.

Heti ruhtinattaren jälestä saapui kookas, täyteläinen nuori mies, jolla tukka oli lyhyeksi leikattu, lasit nenällä, sen aikuisen kuosin mukaiset vaaleat housut, korkea rintaröyhellys ja punasenruskea hännystakki. Tämä täyteläinen nuori mies oli Katariinan aikuisen kuuluisan ylimyksen, kreivi Besuhovin lehtopoika. Kreivi oli Moskovassa kuoleman sairaana. Nuori mies ei vielä ollut virassa ja oli vasta tuonaan saapunut ulkomailta, missä oli kasvatettu, ja oli ensikertaa seurapiirissä. Anna Pavlovna toivotti hänet tervetulleeksi, mutta päännyökkäyksensä oli ylen hillitty, ja tervehti hän sellaisella vain vähäpätöisimpiä vieraitaan. Mutta huolimatta tästä tavallaan "alhaisimmasta" tervehdyksestä, saattoi Anna Pavlovnan kasvoilla huomata, Pierren huoneeseen astuessa, levottomuutta ja kauhua, joka on tavallista, kun nähdään jotain liian mahtavaa ja tilaisuuteen sopimatonta. Vaikka Pierre tosin oli jonkunverran muita huoneessa olevia miehiä kookkaampi, niin ei tämä kauhu suinkaan siitä johtunut, vaan vaikutti sen ainoastaan hänen viisas ja samalla kaino, tarkkaava ja luonnollinen katseensa, joka eroitti hänet kaikista vierashuoneessa olevista.

– Erittäin ystävällisesti teitte, monsieur Pierre, kun tulitte tervehtimään sairas raukkaa, – sanoi hänelle Anna Pavlovma, pelokkaasti vilkaisten tätiin, jonka luo hän johdatti Pierreä. Pierre jupisi jotain epäselvästi, ja hänen katseensa harhaili jotain etsien. Hän hymyili iloisesti ja hilpeästi kumartaessaan pikku ruhtinattarelle, aivan kuin läheiselle tuttavalleen, ja astui tädin luo. Anna Pavlovna ei suotta ollut peloissaan, sillä Pierre ei malttanut kuunnella tädin juttuja keisarinnan terveydestä, vaan poistui hänen luotaan kesken juttua. Kauhuissaan Anna Pavlovna ehätti hänelle sanomaan:

– Ettekö tunne abotti Moriota? Hän on sangen merkillinen henkilö…

– Tunnen toki, olen kuullut hänen suunnitelmistaan ikuisen rauhan toteuttamiseksi, ja onhan se sangen mieltäkiinnittävää, mutta tuskinpa mahdollista…

– Luuletteko? … sanoi Anna Pavlovna, jotain sanoakseen ja voidakseen jälleen ryhtyä emännän tehtäviin. Mutta Pierre teki toisen tyhmyyden. Ensin hän poistui tädin luota, kuulematta tämän juttuja, nyt hän puheillaan pidätteli emäntää, jolla oli muita toimia. Hän alkoi, pää kumarassa ja suuret jalat harillaan, selittää Anna Pavlovnalle, miksi hän piti abotin suunnitelmia houreina.

– Keskustelkaamme tästä joskus, – sanoi Anna Pavlovna, hymyillen.

Ja päästyään erilleen nuoresta miehestä, joka ei tunne seuratapoja, hän ryhtyi taas emännän tehtäviin ja jatkoi kuuntelemistaan ja tähystelemistään, valmiina auttamaan siellä, missä keskustelu alkoi heiketä. Kuten kehruutehtaan isäntä, sijoitettuaan työmiehet kunkin paikalleen, käyskentelee tehtaassaan ja huomatessaan jonkun värttinän seisahtuneen tai oudosti ääntelevän, narisevan tai liian äänekkäästi hyrisevän, heti kiirehtää apuun, vaimentaa tai lisää sen vauhtia; samoin Anna Pavlovnakin, käyskennellessään vierashuoneessaan, pysähtyi jonkun seuran luo, missä keskustelu oli vaiennut tai missä liian paljon puheltiin, ja yhdellä sanallaan tai jonkun henkilön siirrolla sai keskustelukoneen tasaiseen, säädylliseen käyntiin. Mutta Pierren suhteen näkyi hän yhä olevan erittäin huolissaan. Huolestuneena tarkasteli hän, kun Pierre lähestyi Mortemartin piiriä tai kun hän poistui seuran luo, missä Abotti puhui. Pierre, joka oli kasvatettu ulkomailla, oli nyt ensimäisen kerran venäläisessä illanvietossa. Hän tiesi, että koko Pietarin älystö oli tänne kokoontunut, ja siksipä hänen silmänsä harhailivat, kuten lasten lelukaupassa. Hän pelkäsi koko ajan, että viisaat puheet, joita nyt voisi kuulla, menevät hänen korvainsa ohi. Katsellessaan saapuneiden vieraiden varmoja ja kauniita kasvonpiirteitä, hän yhä odotti kuulevansa jotain erityisen viisasta. Viimein hän meni Morion luo. Keskustelu tuntui hänestä mieltäkiinnittävältä, ja hän pysähtyi, odotellen tilaisuutta ajatustensa lausumiseen, joka on niin mieluista nuorukaisille.