Читать книгу Sota ja rauha I - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 15

Kreivitär väsyi siihen määrin vieraskäynneistä, että kieltäytyi enää ketään ottamasta vastaan, ja ovenvartijaa käskettiin kaikinmokomin käskemään päivällisille kaikki onnittelijat. Kreivitär tahtoi kahdenkesken puhella lapsuudenystävänsä, ruhtinatar Anna Mihailovnan kanssa, jota hän ei vielä hyvällisesti ollut tavannut tämän Pietarista paluun jälkeen. Anna Mihailovna kauniine, itkettyneine kasvoineen siirsihe lähemmäs kreivittären nojatuolia.

– Sinulle puran sydämeni, – sanoi Anna Mihailovna. – Vähän on meitä enää elossa muinaisia ystäviä! Siksipä onkin minulle niin kallis sinun ystävyytesi.

Anna Mihailovna katsahti Veraan ja vaikeni. Kreivitär puristi ystävättärensä kättä.

– Vera, – sanoi kreivitär, kääntyen vanhimpaan tyttäreensä, josta hän nähtävästi ei pitänyt. – Ettekö lainkaan käsitä? Etkö todellakaan huomaa, että olet täällä liikaa? Mene siskojen luo, tahi…

Kaunis Vera hymähti ylenkatseellisesti eikä näyttänyt lainkaan loukkautuneen.

– Jospa jo aikoja sitten olisitte sanoneet, äitiseni, niin heti olisin poistunut, – hän sanoi ja lähti omaan huoneeseensa.

Mutta kulkiessaan työhuoneen läpi hän huomasi kummankin akkunan luona parin istumassa. Hän pysähtyi ja hymyili pilkallisesti. Sonja istui aivan Nikolain vieressä, joka kopioi hänelle runoesikoisiaan. Boris ja Natasha istuivat toisen akkunan luona ja vaikenivat huomattuaan Veran. Sonja ja Natasha katsahtivat syyllisen, mutta silti onnellisen näköisinä Veraan.

Oli hauskaa ja liikuttavaa katsella näitä rakastuneita tyttösiä, mutta Verassa tämä näkö ei nähtävästi herättänyt mieluisia tunteita.

– Kuinka monasti olen teitä pyytänyt jättämään tavarani rauhaan, – hän sanoi, – onhan teillä oma huoneenne.

Hän otti Nikolailta mustetolpon.

– Heti paikalla, heti paikalla, – sanoi Nikolai, kastaen kynäänsä.

– Kaikki te teette sopimattomaan aikaan, – sanoi Vera. Vierashuoneeseenkin äsken juoksitte, niin että kaikki saimme hävetä teidän puolestanne.

Vaikkakin hän puhui totta, tahi kenties juuri sentähden, ei kukaan hänelle vastannut, katsahtivathan vain kaikki neljä toisiinsa. Vera ei pitänyt kiirettä, vaan seisoi paikallaan mustetolppo kädessä.

– Ja minkälaisia salaisuuksia saattaa olla teidän iällänne Boriksen ja Natashan ja teidänkin välillänne – pelkkiä tyhmyyksiä!

– Entäs sitten, Vera? Eihän tämän asian pitäisi sinua liikuttaa? – puheli hiljaa ja puolustavasti Natasha.

Hän oli tänään nähtävästi entistään ystävällisempi ja lempeämpi kaikille.

– Sangen tyhmää, – Vera sanoi, – häpeän puolestanne. Mitä salaisuuksia?..

– Kullakin on omat salaisuutensa. Emmehän mekään häiritse sinua Berginesi, – sanoi Natasha kiivastuen.

– Luulenpa, ettette voi häiritä, – sanoi Vera, – sillä en käyttäydy milloinkaan sopimattomasti. Mutta sanonpas äidille, miten sinä käyttäydyt Boriksen kanssa.

– Natalia Iljinetshna käyttäytyy verrattomasti, – sanoi Boris, – en voi valittaa.

– Heretkää, Boris, te olette sellainen valtiomies (tätä sanaa käyttivät lapset usein ja antoivat sille oman, ominaisen merkityksen), onpa oikein ikävää, – sanoi Natasha loukkautuneen värisevällä äänellä. – Miksi hän minua ahdistaa? Sinä et koskaan tätä käsitä, – hän sanoi, kääntyen Veraan, – sillä et ole koskaan ketään rakastanut; sinulla ei ole sydäntä, olet ainoastaan madame de Genlis (tämän haukkumanimen, jota pidettiin sangen loukkaavana, oli Veralle antanut Nikolai), ja sinun mielitehtaviäsi on toisten kiusaaminen. Keimaile Berginesi niin paljon kuin sinua haluttaa, – puhui Natasha kiivaasti.

– En toki sentään vieraiden aikana juoksentele nuorten miesten jälissä…

– Onpa hän taas saavuttanut tarkoituksensa, – sanoi Nikolai, – on tarpeekseen lasketellut hävyttömyyksiä ja saattaa kaikki pahalle tuulelle. Menkäämme lastenhuoneeseen.

He nousivat kuin säikähtynyt lintuparvi ja lähtivät nelisin huoneesta.

– Minua on loukattu, mutta minä en ole ketään loukannut, – sanoi Vera.

– Madame de Genlis! Madame de Genlis! – huutelivat nauravat äänet oven takaa.

Kaunis Vera, joka oli aikaansaanut tällaisen kiusoittavan, ikävän mielialan, hymähti huolettomasti eikä hän vähääkään näyttänyt välittävän loukkauksista. Hän astui kuvastimen luo ja korjaili tukkaansa ja vyötintään. Kauniita kasvojaan katsellessaan hän näytti entistään kylmemmältä ja rauhallisemmalta.

Vierashuoneessa keskustelu yhä jatkui:

– Ah chère, – puheli kreivitär, – ei ole minunkaan elämäni ollut pelkkää kukkasten ja ruusujen keskellä kulkemista. Tiedänhän toki, ettei omaisuutemme kauvankaan enää kestä tällä menolla! Ja kaikkeen on syynä klubi ja Elien hyvyys. Luuletko, että lepäämme, kun asumme maalla? Teatterit, metsästysretket ja Jumala ties mitä kaikkea onkaan. Mutta mitäpäs minusta on puhuttavaa! Mutta miten oletkaan sinä kaikki järjestänyt? Usein sinua ihmettelen, Annette, miten sinä vielä vanhanakin yksin mennä viiletät kievarin kuomussa milloin Moskovaan, milloin Pietariin, käyt ministerit ja mahtavat ja kaikkien kanssa tulet toimeen, todellakin ihmettelen. Sanohan, miten kaikki on näin hyvin mennyt? Minäpäs en vain sellaiseen pystyisi.

– Voi, rakkaani, – vastasi ruhtinatar Anna Mihailovna. – Varjelkoon sinua Jumala tuntemasta, miten raskasta on jäädä leskeksi turvattomana pojan kanssa, jota rakastat jumaloimiseen saakka. Kaikkea silloin opit, – hän jatkoi jonkinlaisella ylpeydellä. – Käräjöimiseni on minut opettanut. Jos haluan tavata jonkun noista pomoista, niin kirjoitan kirjelappusen: "ruhtinatar se ja se haluaa tavata sen ja sen", ja ajan ajurilla kerran, toisen, kolmannen, neljännen, kunnes saan asiani ajetuksi. Minusta on yhdentekevää, mitä minusta ajatellaan.

– No niin, kenen puoleen käännyit Borjenkan asiassa? – kysyi kreivitär. – Onhan sinun poikasi jo kaartin upseeri, mutta minun Nikolushkani yhä vielä junkkari. Ei ole kuka hommaisi. Kenen puoleen käännyit?

– Ruhtinas Vasilin. Hän oli sangen ystävällinen. Heti suostui kaikkeen, ilmoitti keisarille, – puhui Anna Mihailovna riemuissaan, täydellisesti unohtaen nöyrtymisen, mikä vei hänet perille.

– Onko hän vanhentunut, ruhtinas Vasili? – kysyi kreiyitär. – En ole häntä tavannut sitten teatterinäytäntöjemme Rumjantsovien luona. Varmaankin on hän minut unohtanut, il me faisait la cour,16 – muisteli kreivitär hymyillen.

– Yhä ennallaan, – vastasi Anna Mihailovna, – ystävällinen ylenmäärin. Valta-asema ei ole lainkaan mennyt hänelle päähän. "Olen pahoillani, rakas ruhtinatar, että liian vähän voin tehdä hyväksenne", hän sanoi: "käskekää". Ei, hän on kelpo ihminen ja verraton sukulainen. Mutta sinä tiedät, Nathalie, miten poikaani rakastan. Hänen onnekseen teen mitä tahansa. Mutta asiani ovat niin huonot, – jatkoi Anna Mihailovna surullisesti ja ääntään vaimentaen, – niin huonot, että olen nykyään kauheassa asemassa. Onneton käräjäjuttuni nielee koko omaisuuteni eikä siitä huolimatta lainkaan edisty. Ajattelehan, että tällä erää minulla tuskin on kymmenkopeekkaista, enkä tiedä, miten varustaisin Boriksen. (Hän otti taskustaan nenäliinan ja alkoi itkeä). Tarvitsen viisisataa ruplaa, ja minulla on kaikkiaan kahdenkymmenen viiden ruplan seteli pahanen. Minä olen sellaisessa asemassa… Kaikki toiveeni perustan ruhtinas Kirill Vladimirovitsh Besuhoviin. Jollei hän tahdo auttaa ristipoikaansa – hänhän on Borjan risti-isä – ja määrää jotain hänen elatuksekseen, niin hukkaan ovat menneet kaikki hommani: en mitenkään saata häntä varustaa.

Kreivitär itkeä tihusteli ja mietti jotain itsekseen.

– Usein ajattelen, kenties se on synnin työtä, – puhui ruhtinatar, – mutta usein ajattelen: yksinään elelee ruhtinas Kirill Vladimirovitsh Besuhof … tämä suunnaton omaisuus … ja miksi hän elää? Elämä on hänelle taakaksi, mutta Borja on vasta elämänsä keväässä.

– Varmaankin hän jotain jättää Borikselle, – sanoi kreivitär.

– Jumala sen tietää, rakas ystäväiseni! Pohatat ja ylimykset ovat tavallisesti sangen itsekkäitä. Lähden kuitenkin hetipaikalla Borjan kanssa hänen luokseen ja puhun suuni puhtaaksi. Ajatelkoot minusta, mitä tahtovat, minusta on yhdentekevää, kun poikani kohtalo siitä riippuu. (Ruhtinatar nousi seisaalleen). Nyt on kello kaksi, neljältä on teillä puoliset. Ehdin kyllä käydä.

Ja toimekkaan pietarilaisen rouvan tavoin, joka taitaa käyttää aikaa hyväkseen, hän lähetti noutamaan poikansa ja tämän kanssa hän poistui eteiseen.

– Hyvästi, rakkaani, – sanoi hän kreivittärelle, joka oli tullut saattamaan heitä ovelle, – toivota minulle menestystä, – hän lisäsi kuiskaten, jottei poika kuulisi.

– Lähdettekö ruhtinas Kirill Vladimirovitshin luo, rakkaani? – kysyi kreivi ruokahuoneesta ja tulla tuupersi hänkin eteiseen. – Jos hän on parempi, niin kutsukaa Pierre meille päivällisille. Onhan hän ennenkin ollut meillä tanssimassa lasten kanssa. Kutsukaa välttämäti, ma chère. Saammepa nähdä, miten Taras tänään kunnostautuu. Hän sanoo, ettei ole ollut kreivi Orlovilla sellaisia päivällisiä kuin on meillä tänään.