Читать книгу Sota ja rauha I - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 4

Anna Pavlovnan illanvietto oli käynnissä. Värttinät surisivat tasaisesti ja taukoamatta joka puolella. Seura oli hajaantunut kolmeen piiriin, jollemme ota huomioon tätiä, joka istui syrjässä erään vanhahkon naishenkilön kanssa, joka itkettyneine laihoine kasvoineen näytti olevan jotenkin vieras tässä loistavassa seurassa. Eräässä piirissä, jossa enimmäkseen oli miehiä, oli sieluna abotti; toisessa, nuorten, kaunotar-ruhtinatar Helena, ruhtinas Vasilin tytär ja sievä, punaposkinen, ikäänsä nähden liian lihava pikku ruhtinatar Bolkonski. Kolmannessa – Mortemart ja Anna Pavlovna.

Vikomtti oli siro nuori mies, jolla oli pehmeät piirteet ja liikkeet ja joka nähtävästi piti itseään kuuluisuutena, mutta kun oli saanut hyvän kasvatuksen, niin oli vaatimattomasti jättäytynyt sen seuran käytettäväksi, missä kulloinkin liikkui. Anna Pavlovna kestitsi vieraitaan hänellä. Samoin kuin kunnollinen hovimestari tarjoaa meille jonain ylenluonnollisen maukkaana herkkuna lihapalan, jota emme söisi, jos näkisimme sen rähjäisessä keittiössä; samoin Anna Pavlovna tänä iltana tarjosi vierailleen jonain ylenluonnollisena hienoutena, ensin vikomttia, sitten abottia. Mortemartin piirissä alettiin heti puhua Enghienin herttuan murhasta. Vikomtti väitti Enghienin herttuan sortuneen jaloutensa tähden, ja että oli olemassa erityisiä syitä Bonaparten kiukkuun.

– Ah, niin, Contez nous cela, vicomte,1 – sanoi Anna Pavlovna, ja hän oli haltioissaan, ajatellessaan miten à la Louis XV kuuluikaan lauseparsi: contez nous cela, vicomte.

Vikomtti kumarsi suostumuksen merkiksi ja hymyili kohteliaasti. Anna Pavlovna muodosti piirin vikomtin ympärille ja pyysi koko seuraa kuulemaan hänen kertomustaan.

– Vikomtti on ollut herttuan personallinen tuttava, – kuiskasi Anna Pavlovna eräälle kuulijoista. – Vikomtti on verraton kertoja, – lausui hän toiselle. – Miten heti huomaa, että ihminen on hyvästä seurapiiristä, – sanoi hän kolmannelle; ja vikomtti tarjottiin seuralle kauneimmassa ja hänelle edullisimmassa valossa, kuten paahtopaisti vihannesten keskellä kuumalla kulholla.

Vikomtti halusi jo alkaa kertomuksensa ja hymyili vienosti.

– Siirtykää tänne, rakas Helena, – sanoi Anna Pavlovna kaunotar-ruhtinattarelle, joka istui loitommalla ja oli toisen piirin keskipisteenä.

Ruhtinatar Helena hymyili; hän nousi paikaltaan, tuo sama kukkaansa puhjenneen ihanan naisen hymy huulilla, joka hänellä oli astuessaan vierashuoneeseen. Hiljaa kahisi hänen muratilla ja sammalella koristettu valkea tanssiaispukunsa, hänen valkeat olkansa hohtivat, tukka ja jalokivet välkkyivät, kun hän astui väistyväin miesten keskitse. Ja hän astui suoraan Anna Pavlovnan luo, katsomatta kehenkään, mutta hymyillen kaikille, aivan kuin ystävällisesti olisi tarjonnut kaikkien ihailtavaksi vartensa suloutta, olkainsa, selkänsä ja rintansa pyöreyttä, jotka sen aikuisen tavan mukaan olivat sangen paljaat. Hän näytti itsekin tuntevan, että hän oli oleva tanssiaisten kuningatar. Helena oli niin ihana, ettei hänessä huomannut veikistelemisen varjoakaan, päinvastoin, aivan näytti kuin hän olisi hävennyt epäämätöntä ja vakuuttavan vaikuttavaa kauneuttaan. Tuntui kuin olisi hän tahtonut, vaikkei voinut, vaimentaa suloutensa vaikutusta.

(Quelle belle personne!"2 virkkoi jokainen hänet nähdessään. Vikomtti joutui hämilleen aivan kuin taikavoiman iskusta, hän kohautti harteitaan, ja hänen silmänsä painuivat alas, kun Helena istahti hänen eteensä ja valaisi hänet ainaisella hymyllään.

– Madame, je crains pour mes moyens devant un pareil audiloire,3 – hän sanoi, kallistaen hymyillen päätään.

Ruhtinatar ei vastannut sanaakaan, nojautuihan vaan paljaalla, täytelällä käsivarrellaan pöytää vasten ja odotti hymyillen. Koko kertomuksen ajan hän istui suorana, katsahtaen toisinaan milloin täytelään kauniiseen käteensä, joka puristuksesta oli muuttanut muotoaan, milloin vielä kauniimpaan rintaansa, jolla hän korjaili jalokivi-kaularihmaansa; toisinaan hän korjaili pukunsa poimuja, ja aina kun kertomus kävi jännittäväksi, katsahti hän Anna Pavlovnaan, ja heti oli hänen kasvoillaan sama ilme kuin hovineidinkin, ja sitten hän taas rauhoittui loistavaan hymyilyyn. Helenan jälestä siirtyi myös pikku ruhtinatar teepöydän äärestä.

– Odottakaa minua, otan työni, – hän puheli. – Mitä te mietitte? – lausui hän ruhtinas Hippolytille: – tuokaahan työlaukkuni.

Ruhtinattaren hymyillessä ja puhellessa katkesi kertomus äkkiä. Hän sovitteleikse iloisena istumaan.

– Nyt on hyvä ollani, – hän puheli, pyysi alkamaan ja ryhtyi työhönsä.

Ruhtinas Hippolyt toi työlaukun, nosti nojatuolinsa lähelle ruhtinatarta ja istuutui hänen vierelleen.

Le charmant Hippolyte oli hämmästyttävästi kaunotar-sisarensa näköinen, mutta siitä huolimatta tavattoman ruma. Piirteet hänellä olivat samat kuin sisarellakin, mutta jälkimäisellä valaisi kaiken elämänhaluinen, itsetyytyväinen, nuori ainainen hymy ja harvinainen anttiikkinen ruumiin sulous; veljellä taas samat piirteet samensi tylsämielisyys ja ainainen itsekäs äreys, ja ruumis hänellä oli hinterä ja heikko. Silmät, nenä, suu, kaikki näyttivät kouristuneen jonkinlaiseen epämääräiseen, ikävään viuruun, ja kädet ja jalat olivat aina luonnottomissa asennoissa.

– Eihän vain ole kyseessä kummitusjutut? – hän sanoi, istuutuessaan ruhtinattaren viereen ja asetellessaan lornettia nenälleen, aivan kuin hän ilman tätä esinettä ei taitaisi puhua.

– Mais non, mon cher,4 – vastasi harteitaan kohauttaen kummasteleva kertoja.

– Tahdon vain huomauttaa, etten voi kärsiä kummitusjuttuja, – sanoi hän sellaisella äänellä, että saattoi huomata hänen ensin lausuneen nuo sanat ja sitten vasta käsittäneen niiden merkityksen.

Varmuus, millä hän puhui, teki vaikeaksi käsittää, oliko ylen viisasta tai ylen tyhmää hänen lausumansa. Hänellä oli tummanviheriä hännystakki ja, kuten hän itse sanoi, cuisse de nymphe effrayée5 väriset housut, pitkät sukat ja solkikengät.

Vikomtti kertoi sangen viehättävästi siihen aikaan hyvin yleisen jutun, miten Enghienin herttua salavihkaa oli käynyt Pariisissa tapaamassa neiti Georgea ja siellä tavannut Bonaparten, joka myös oli ollut kuulun näyttelijättären suosikkeja; ja miten Napoleon tällöin, tavattuaan herttuan, oli saanut kaatuvaiskohtauksen, joka tauti häntä siihen aikaan vaivasi, ja oli joutunut herttuan käsiin, mutta tämä ei ollut valtaansa käyttänyt; mutta että Bonaparte sittemmin tämän jalomielisyyden oli kostanut kuolemalla. Juttu oli viehättävä ja kannustava, erittäinkin siinä kohdassaan, missä kilpailijat yhtäkkiä tuntevat toisensa, ja naiset olivat nähtävästi haltioissaan.

– Verratonta, – sanoi Anna Pavlovna, vilkaisten kysyvästi pikku ruhtinattareen.

– Verratonta, – kuiskasi pikku ruhtinatar, pistäen neulan työhönsä, aivan kuin merkiksi, että kertomuksen jännittäväisyys ja ihanuus estävät häntä jatkamasta työtä.

Vikomtti oivalsi tämän hiljaisen ylistyksen ja kiitollisesti hymähtäen hän jatkoi; mutta samassa Anna Pavlovna, joka koko ajan oli tarkastellut pelottavaa nuorta miestä, huomasi tämän liian kiihkeästi ja äänekkäästi puhelevan abotin kanssa ja kiirehti apuun vaaralliselle paikalle. Todellakin oli Pierre onnistunut saamaan abotin väittelyyn valtiollisesta tasapainosta; ja abotti, innostuneena nähtävästi nuoren miehen sydämellisestä kiivaudesta, alkoi esittää lempiaatettaan. Molemmat he liian innostuneesti ja luonnollisesti kuuntelivat ja puhelivat, ja tämä se ei miellyttänyt Anna Pavlovnaa.

– Keino – Europan tasapaino ja kansojen oikeus, – puhui abotti. Jos sellainen mahtava valtakunta kuin Venäjä, jota moititaan raakuudesta, epäitsekkäästi asettuu liiton johtajaksi, niin on Europan tasapaino saavutettu ja – maailma pelastettu!

– Miten sitten löydätte tällaisen tasapainon? – alkoi Pierre.

Mutta samalla saapui heidän luokseen Anna Pavlovna ja katsahdettuaan ankarasti Pierreen, kysyi italialaiselta, miten tämä on kestänyt Pietarin ilmaston vaikutuksia. Italialaisen kasvot saivat äkkiä uuden ilmeen – loukatun, teeskentelevän imelän, joka nähtävästi oli hänelle ominainen kun hän puheli naisten kanssa.

– Olen niin lumottu seurapiirini älyn ja sivistyksen hurmasta, ja etenkin naisseuran, etten vielä ole ehtinyt ajattelemaan ilmastoa, – hän vastasi.

Päästämättä enää abottia ja Pierreä näkyvistään Anna Pavlovna johdatti heidät toisten joukkoon, voidakseen mukavammin tehdä huomioitaan.