Читать книгу Mitä meidän siis on tekeminen? - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 14

Aivan toiseltakin kannalta katsoen tulin samaan johtopäätökseen. Muistellessani kaikkia suhteitani kaupunkilaisköyhiin tältä ajalta, huomasin, että yhtenä syynä, joka esti minua heitä auttamasta, oli se, että köyhät eivät olleet vilpittömiä, rehellisiä minua kohtaan. He pitivät minua keinona, eikä ihmisenä. Päästä heitä lähelle en voinut, tai, kenties, en osannut, mutta ilman vilpittömyyttä oli auttaminen mahdotonta. Mitenkä voisikaan auttaa ihmistä, joka ei ilmaise kaikkia olosuhteitansa? Alussa syytin siitä heitä (sehän on niin luonnollista – syyttää toista), mutta yksi sana, erään siihen aikaan luonani vierailevan merkillisen miehen, Sjutajevin, lausuma, selvitti minulle koko asian ja osoitti, mikä oli ollut syynä epäonnistumiseeni. Muistan, että Sjutajevin lausuma sana silloinkin kovasti minua hämmästytti, mutta koko sen merkityksen ymmärsin vasta jälestäpäin. Se tapahtui itserakkauteni ollessa ylimmillään. Istuin sisareni luona, ja siellä oli Sjutajevkin. Sisar kyseli minulta puuhastani. Minä kerroin hänelle ja, niinkuin on tavallista, kun ei usko asiaansa, kerroin suurella innostuksella, lämmöllä ja monisanaisuudella sekä siitä, mitä tein, että siitä, mikä siitä kaikesta saattoi tulla. Kerroin, miten me tulemme pitämään huolta orvoista, vanhoista, lähettämään Moskovasta kotiseuduilleen täällä köyhtyneitä maalaisia, miten tulemme auttamaan parannuksen tielle turmeltuneita, niin että, jos työmme vaan edistyy, Moskovassa ei tule olemaan yhtäkään ihmistä avun puutteessa. Sisareni oli samaa mieltä ja me puhelimme asiasta. Puhellessani katsahtelin aina tuon tuostakin Sjutajeviin. Tietäen hänen kristillisen elämänsä ja minkä merkityksen hän panee armeliaisuuteen, odotin häneltä myötätuntoisuutta ja puhuin tahallani niin, että hänkin ymmärtäisi. Puhuin sisarelleni, mutta puheeni oli tarkotettu enemmän hänelle. Hän istui liikkumattomana, musta lyhyt lammasnahkaturkki yllään, niinkuin kaikilla talonpojilla, ikäänkuin meitä kuuntelematta ja oli omissa mietteissään. Hänen pienet silmänsä olivat kiillottomat ja ikäänkuin sisäänpäin kääntyneet. Puhuttuani kyllikseni, käännyin hänen puoleensa kysymyksellä, mitä hän asiasta arveli.

– Kaikki se on joutuvaa, – sanoi hän.

– Minkä vuoksi?

– Koko teidän seuranne on joutuva, eikä siitä puuhasta mitään hyvää tule, – sanoi hän vakuutuksella.

– Miksi ei tule? Miksi se on joutuvaa, että me autamme tuhansia, tai vaikkapa satojakin onnettomia? Onko se pahaa, evankeliumia noudattaen, vaatettaa alastomia ja ravita nälkäisiä?

– Tuon kyllä tiedän, mutta se ei ole sitä, mitä te teette. Voiko sillä tavalla auttaa? Sinulta pyytää kadulla kerjäläinen 20 kopeekkaa. Sinä annat. Onko se muka almu? Anna sinä henkinen almu, opeta häntä, mutta minkä sinä teit? Annoit vaan päästäksesi hänestä.

– Ei, enhän minä siitä puhu. Me tahdomme ottaa selvää köyhien tilasta ja sitten auttaa sekä rahalla, että työllä. Ja myöskin hankkia niille työtä.

– Ettekä mitään sille väelle siten saa tehdyksi.

– Mitenkäs sitten, pitääkö heidän kuolla nälkään ja viluun?

– Miksi kuolla? Paljonkos heitä on täällä?

– Mitenkä, paljonko? – sanoin, luullen hänen katsovan asiaa niin kevyeltä kannalta sen vuoksi, ettei tiedä, mikä ääretön joukko heitä on. – Tiedätkös sinä sitten – sanoin – että noita nälkäisiä ja viluisia on Moskovassa, luullakseni, noin 20 tuhatta. Entäs Pietarissa ja muissa kaupungeissa? – Hän hymähti.

– Kaksikymmentä tuhatta! Paljonkos meillä Venäjällä on taloja? Onko miljoonaa?

– No entäs sitten?

– Entäkö sitten? – ja hänen silmänsä välähtivät ja hän vilkastui. – Katsotaanhan. Minä en ole rikas, mutta olen paikalla valmis ottamaan huostaani heistä kaksi. Pojan sinä otit kyökkiisi. Minä pyysin häntä luokseni mutta hän ei lähtenyt. Olkoon heitä vaikka kymmenen kertaa niin paljon, kaikille löytyy sijaa. Sinä otat, ja minä otan. Yhdessä menemme sitten työntekoonkin. Hän saa nähdä, mitenkä minä teen työtä, saa oppia, mitenkä on elettävä. Saman pöydän ääreen istumme syömäänkin, ja hän saa kuulla minulta Jumalan sanaa, sinulta myös. Kas se on almu, mutta tuo teidän seuranne on aivan joutavaa.

Tuo yksinkertainen sana hämmästytti minua. Minä en voinut olla myöntämättä, että se oli totta, mutta minusta näytti silloin, että, siitä huolimatta, sekin saattoi olla hyödyllistä, minkä minä olin alkuun pannut. Mutta mitä kauemmin jatkoin työtäni, mitä enemmän tulin tekemisiin köyhien kanssa, sitä useammin johtui mieleeni tuo sana ja sitä suuremman merkityksen se sai silmissäni.

Todellakin, minä tulen kalliissa turkissani, tai ajaen omalla hevosellani, tai minun kaksi tuhatta maksavan kortteerini näkee se, joka on saappaitten puutteessa, näkee minun antavan jollekin 5 ruplaa, vähääkään niistä välittämättä, ainoastaan senvuoksi, että se pisti päähäni. Hän kyllä tietää minun tuolla tavoin jakelevan noita ruplia ainoastaan siitä syystä, että olen niitä anastanut itselleni liian paljon, toisilta niitä riistämällä. Mitäs muuta hän voi minussa nähdä, kuin yhden niistä ihmisistä, jotka ovat anastaneet itselleen sen, mikä oikeastaan olisi hänelle kuuluva? Ja mikä muu tunne hänellä voi olla minua kohtaan, kuin halu kiristää minulta niin paljon kuin suinkin noita häneltä ja muilta ottamiani ruplia? Minä tahdon lähestyä häntä ja valitan, ettei hän ole vilpitön. Mutta minähän pelkään istuutua hänen vuoteellensa, etten saisi eläviä vaatteisiini, tai ettei tarttuisi tauti, pelkään päästää häntä huoneeseeni. Hän tulee alastomana luokseni ja saa odottaa eteisessä, jollei porstuassa. Ja sittenkin sanon hänen syykseen, etten voi häntä lähestyä, ettei hän ole vilpitön.

Koettakoonpa vaikka kaikkein kovasydämmisin ihminen syödä päivällistä viidellä ruokalajilla semmoisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät ole ollenkaan saaneet syödäkseen tai syövät vaan hapanleipää. Yhdelläkään ei riitä julkeutta syödä nähdessään, mitenkä nälkäiset hänen ympärillään kieltään lipovat. Niinmuodoin, voidakseen nälkäisten joukossa syödä makeasti, täytyy ennen kaikkia piilottautua heiltä ja syödä niin, etteivät he näkisi. Tätä me juuri teemmekin.

Ja minä näin, ettei se ole mikään sattuma, että meille on vaikeata lähestyä köyhiä, vaan että me tahallamme järjestämme elämämme niin, että tuo lähestyminen olisi vaikeata.

Sitä paitsi, silmäiltyäni elämäämme syrjästä päin, huomasin, että kaikki mitä tässä elämässä pidetään onnena, on ainakin eroittamattomassa yhteydessä pyrkimyksen kanssa niin kauas kuin mahdollista erota köyhistä. Todellakin, kaikilla rikkaan elämämme pyrinnöillä, alkaen ruuasta, vaatetuksesta, asunnosta, puhtaudesta aina sivistykseemme asti – kaikella on päätarkoituksensa eroittuminen köyhistä. Ja tuohon itsensä eroittamiseen köyhistä läpipääsemättömillä seinillä kulutetaan vähintäin 9/10 rikkauksistamme. Ensimäinen asia, minkä tekee rikastunut mies, on se, että hän lakkaa syömästä samasta kupista köyhän kanssa, hankkii itselleen eri astiat ja erottautuu keittiöstä ja palvelusväestä.

Hän ruokkii hyvin palvelusväkeäkin, ettei siltä valuisi sylkeä hänen makeaan ruokaansa, ja syöpi yksinään. Mutta kun yksinään syöminen on ikävätä, niin hän keksii minkä voi parantaakseen ruokaa, koristaakseen pöytää, ja itse ruuan nauttiminenkin on hänellä keinona itsensä eroittamiseen toisista ihmisistä. Rikas ei voi enää ajatellakaan kutsua pöytäänsä köyhää ihmistä. Pitää osata taluttaa nainen pöytään, kumartaa, istua, syödä, huuhtoa suutaan, ja ainoastaan rikkaat osaavat tuota kaikkea. Sama on asianlaita puvunkin suhteen. Jos rikas mies käyttäisi tavallista pukua, jonka tarkotus on ainoastaan suojella ruumista kylmältä – tavallisia turkkeja, huopa- ja rasvanahkasaappaita, kauhtanoita, housuja, paitoja, – niin hän tarvitsisi hyvin vähän, eikä hän voisi, hankittuaan itselleen kaksi turkkia, olla antamatta toista niistä sille, jolla ei ole yhtään. Mutta rikas mies laittaa itselleen semmoiset puvut, joita voi käyttää ainoastaan erityisissä tilaisuuksissa ja jotka senvuoksi eivät kelpaa köyhälle. Hänellä on hännystakit, liivit, lyhyet takit, lankkinahkaiset saappaat, ranskalaiset koroilla varustetut kengät, vaatteet, jotka ovat muodin vuoksi leikatut pieniin tilkkuihin, metsästys-, matka-, y.m. takit, jotka voivat tulla käytäntöön ainoastaan rikkaitten oloissa. Pukukin tulee siten keinoksi itsensä eroittamiseen köyhistä. Syntyy muoti, eli juuri se, joka eroittaa rikkaan köyhistä. Sama esiintyy vielä selvempänä asunnossa. Että yksi voisi asua kymmenessä huoneessa, täytyy laittaa niin, etteivät sitä näkisi ne, joita asuu kymmenen yhdessä huoneessa. Mitä rikkaampi ihminen on, sitä vaikeampi on päästä hänen luoksensa, sitä enemmän on ovenvartijoita hänen ja varattomien ihmisten välillä. Vaikeata on hienoja mattoja pitkin kulettaa köyhää ihmistä ja sijoittaa hänet atlassinojatuoleille. Niin on matkustuksenkin laita. Talonpojan, joka ajaa rattailla tai reslareellä, täytyy olla hyvin kovasydämisen ollakseen ottamatta rekeensä jalan kulkevaa matkamiestä, – hänellä on tilaakin ja hän voi sen tehdä. Mutta mitä komeammat ajopelit, sitä vaikeampaa on sijoittaa niihin ketä hyvänsä.

Sama on koko elintavan laita, jonka ilmaisee sana puhtaus.

Puhtaus! Kuka ei tuntisi ihmisiä, varsinkin naisia, jotka pitävät tuota puhtauttansa jonakin ylen ylevänä hyveenä, ja kuka ei tietäisi niitä puhtauden nimessä tapahtuvia hassutuksia, joilla ei ole mitään rajoja, kun ne toimitetaan toisten työllä? Kuka rikastuneista ihmisistä ei ole kokenut, millä vaivalla hän on saanut itsensä totutetuksi tuohon puhtauteen. Sananlasku puhuu totta: valkoiset kätöset rakastavat toisten työllä elää?

Tänään pidetään puhtautena sitä, että paitaa muutetaan kerran päivässä, huomenna sitä, että paitaa muutetaan kaksi kertaa päivässä. Tänään sanotaan, että on joka päivä pestävä kaula ja kädet, huomenna, että on joka päivä pestävä jalat, ylihuomenna, että on joka päivä pestävä koko ruumis. Tänään ollaan sitä mieltä, että pöytäliina on muutettava kahden päivän perästä, huomenna, että se on tehtävä joka päivä tai kahdesti päivässä. Tänään vaaditaan, että lakeijalla pitää olla puhtaat kädet, huomenna, että hänellä pitää olla hansikkaat ja että hänen pitää tuoda saapunut kirje tarjottimella puhtaat hansikkaat kädessä. Eikä ole mitään rajaa tuolla puhtaudella, eikä muuta virkaa, kuin että se eroittaa ihmisiä toisistaan ja tekee yhteyden heidän välillään mahdottomaksi, silloin kun se saadaan aikaan toisten työllä.

Sitä paitsi, päästyäni tämän asian perille, tulin samalla vakuutetuksi, että senkin, jota nimitetään yleensä sivistykseksi, on laita aivan sama.

Kieli ei petä. Se antaa oikean nimensä juuri sille, jota nimellä tarkoitetaan. Sivistykseksi nimittää kansa: muotipukua, poliitillista keskustelua, puhtaita käsiä, eräänlaista puhtautta. Vähän sivistyneemmässä piirissä nimitetään sivistykseksi samaa, mutta sivistyksen ehtoihin lisätään vielä pianon soitto, ranskankielen taito, virheetön oikokirjoitus ja vielä suurempi ulkonainen puhtaus. Vielä korkeammalla sivistyksen kannalla olevassa piirissä lisätään vaatimuksiin sitä paitsi englanninkielen taito, päästötodistus korkeimmasta oppilaitoksesta ja vieläkin suurempi puhtaus. Mutta kaikki tämmöinen sivistys, olipa se millä asteella hyvänsä, on oleellisesti samaa. Sivistys on ne muodot ja tiedot, joitten pitää eroittaa ihminen toisista. Ja sen tarkotus on sama, kuin puhtaudenkin: erottautua köyhien laumasta, etteivät nuo nälkäiset ja viluiset näkisi mitenkä me juhlimme. Mutta piilottautuminen on mahdotonta ja he näkevät.

Niinpä tulin vakuutetuksi siitä, että mahdottomuus meidän rikkaitten auttaa kaupunkilaisköyhiä on myöskin mahdottomuudessa lähestyä heitä, ja että lähestymisen mahdottomuuteen olemme itse syypäät koko elämällämme, rikkauksiemme käyttämisellä. Tulin vakuutetuksi, että meidän, rikkaitten, ja köyhien välillä on meidän itsemme pystyttämä puhtauden ja sivistyksen muuri, joka on muodostunut meidän rikkaudestamme, ja että kyetäksemme auttamaan köyhiä on meidän ennen kaikkea hajoitettava tämä muuri, tehtävä niin, että kävisi päinsä Sjutajevin keinon sovelluttaminen – jakaa köyhät keskenämme.