Читать книгу Mitä meidän siis on tekeminen? - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 3

Samana iltana, kun olin palannut Ljapinin talosta, kerroin vaikutelmistani eräälle ystävälleni. Tämä ystävä – eräs kaupungin asukkaista – alkoi puhua minulle jonkinmoisella mielihyvällä, että se on aivan luonnollinen kaupunkilainen ilmiö, että minä vaan maalaisuuteni vuoksi näen siinä jotain erikoista, että se on aina niin ollut ja tulee olemaan, että niin täytyy olla ja että se on sivistyksen välttämätön ehto. Lontoossa on vielä pahempaa, ja ei siinä siis ole mitään pahaa, eikä siitä saa olla tyytymätön. Minä aloin väittää ystävääni vastaan, ja tein sen semmoisella kiihkolla ja vimmalla, että hänen vaimonsa tuli toisesta huoneesta kysymään, mitä oli tapahtunut. Minä olin, itsekään sitä huomaamatta, kyyneleet silmissä ja itku kurkussa huutanut ja huitonut käsilläni ystäväni edessä. Minä huusin: "niin ei saa elää, niin ei saa elää, ei saa!" Minua nolattiin tarpeettomasta kiivaudestani, sanottiin, etten voinut mistään levollisesti keskustella, että semmoinen kiivastuminen on epämiellyttävää, ja päälle päätteeksi todistettiin minulle, että semmoisten onnettomain ihmisten olemassa olo ei mitenkään voi antaa aihetta lähimmäisten elämän myrkyttämiseen.

Tunsin heidän olevan oikeassa ja vaikenin, mutta sydämmeni pohjassa tiesin, että minäkin olin oikeassa, enkä voinut rauhoittua.

Ennestäänkin jo minulle vieras ja outo kaupunkilaiselämä tuli minulle nyt siihen määrin inhoittavaksi, että kaikki ne ylellisen elämän ilot, jotka ennen olivat tuntuneet minusta iloilta, tulivat minulle piinaksi. Ja vaikka kuinka olisin koettanut löytää sydämmestäni edes jonkinlaista puolustusta elämällemme, en voinut hermostumatta nähdä en omaa, enkä toisten vierashuonetta, en siististi, herrasväen tapaan katettua pöytää, en komeita ajopelejä hyvin syötettyine kuskineen ja hevosineen, en loistavia kauppapuoteja, teattereita, enkä tanssiaisia. En voinut sen rinnalla olla näkemättä nälkäisiä, viluisia, sorretuita Ljapinin talon asukkaita. En voinut saada päästäni ajatusta, että nämä kaksi asiaa ovat yhteydessä toistensa kanssa, että toinen johtuu toisesta. Muistan, että siihen syyllisyyden tunteeseen, joka ensi hetkestä jäi minuun, pian yhtyi toinenkin, joka himmensi edellisen.

Kun puhuin Ljapinin talosta saamistani vaikutelmista läheisille ystävilleni ja tuttavilleni, sain kaikilta saman vastauksen, kuin ensimäiseltäkin ystävältäni, mutta sitä paitsi he ilmaisivat hyväksymisensä minun hyvyyteni ja tunteellisuuteni johdosta ja antoivat minun ymmärtää, että tuo näky oli niin erikoisesti minuun vaikuttanut ainoastaan senvuoksi, että minä, Leo Tolstoi, olen niin hyväsydämminen ihminen. Ja minä uskoin sen mielelläni. Ja ennenkuin ennätin ajatella pääni ympäri, oli minussa ensin tuntemani moitteen ja katumuksen tunteen sijassa jo tyytyväisyyden tunne oman hyvyyteni johdosta ja halu näyttää sitä ihmisille.

Kenties, sanoin itselleni, en todellakaan ole tähän syypää minä ylellisellä elämälläni, vaan elämän välttämättömät ehdot. Eihän minun elämäni muuttaminen voi korjata sitä pahaa, jonka olin nähnyt. Muuttamalla oman elämäni teen vaan itseni ja omaiseni onnettomiksi, mutta näkemäni onnettomuus jää entiselleen.

Ja senvuoksi ei minun tehtäväni ole oman elämäni muuttamisessa, niinkuin ensin oli minusta näyttänyt, vaan siinä, että koetan, sen verran kuin se on vallassani, parantaa niitten onnettomien tilaa, jotka olivat herättäneet sääliäni. Koko asia on siinä että minä olen hyväsydämminen, hyvä ihminen ja haluan tehdä hyvää lähimmäisilleni. Aloin miettiä suunnitelmaa hyväntekeväisyystoiminnalleni, jossa saatoin ilmaista koko hyvyyteni. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että jo miettiessäni tuota hyväntekeväisyystoimintaani sydämmessäni koko ajan tunsin, ettei se ollut sitä, mitä olisi pitänyt tehdä, mutta, niinkuin usein tapahtuu, järjen ja mielikuvituksen toiminta tukahuttivat minussa tuon omantunnon äänen. Tähän aikaan oli paraillaan toimitettavana yleinen väenlasku. Tämä tilaisuus näytti minusta keinolta sen hyväntekeväisyyden järjestämiseksi, jossa tahdoin osoittaa hyvyyteni. Minä tunsin monta Moskovassa olevaa hyväntekeväisyyslaitosta ja seuraa, mutta koko heidän toimintansa näytti minusta sekä väärään suuntaan johdetulta että mitättömältä verraten siihen, mitä itse aijoin tehdä. Keksin seuraavan tuuman: herättää rikkaissa ihmisissä myötätuntoisuutta kaupunkilaista köyhälistöä kohtaan, kerätä rahoja, saada kokoon ihmisiä, jotka haluavat edesauttaa asiata ja väenlaskun ohella käydä läpi kaikki köyhäin pesät, tulla yhteyteen onnettomien kanssa, päästä perille yksityiskohdista heidän hädässään ja auttaa heitä rahalla, työllä, lähettämällä heitä pois Moskovasta, sijoittamalla lapset kouluun ja vanhukset turvakoteihin ja köyhäintaloihin. Sitä paitsi ajattelin, että niistä ihmisistä, jotka ryhtyvät tähän toimeen, muodostuu pysyväinen seura, joka, jakaen keskenänsä Moskovan kaupunginosat, tulee valvomaan, ettei köyhyys ja kerjäläisyys pääse kehittymään, tulee aina, heti sen syntyessä, sitä ehkäisemään, tulee pitämään huolta kaupunkilaisköyhyyden hoidosta enemmän kuin sen parantamisesta. Minä kuvailin jo, että, puhumattakaan kerjäläisistä, puutteen alaisiakaan ei tule olemaan kaupungissa, ja että kaiken tuon saan aikaan minä, ja että me kaikki, rikkaat, tulemme sen jälkeen kaikessa rauhassa istumaan vierashuoneissamme, syömään päivällistämme viiden ruokalajin kanssa ja ajelemaan vaunuissamme teattereissa ja tanssiaisissa, häiriytymättä enää semmoisten näkyjen kautta, jommoinen minua kohtasi Ljapinin talolla.

Laadittuani tämän suunnitelman, kirjoitin siitä artikkelin ja, ennenkuin annoin sen painoon, menin tuttavien luo, joilta toivoin saavani kannatusta. Kaikille, joita tapasin sinä päivänä (käännyin etupäässä rikkaitten puoleen), puhuin melkein sitä samaa, minkä olin kirjoittanut sanomalehteen. Ehdotin, että käyttäisimme hyväksemme väenlaskutoimitusta, oppiaksemme tuntemaan köyhäin tilaa Moskovassa ja auttaaksemme sitä sekä toimella että rahoilla ja saadaksemme aikaan sen, ettei köyhiä ollenkaan olisi Moskovassa, jolloin me, rikkaat, hyvällä omallatunnolla voisimme nauttia niistä elämän eduista, joihin olimme tottuneet. Kaikki kuuntelivat minua tarkkaavaisesti ja totisina, mutta niinpian kuin kuuntelijat ymmärsivät, mistä oli kysymys, tulivat he ikäänkuin hämilleen. Heitä ikäänkuin hävetti ja etupäässä minun puolestani, se, että minä puhuin tyhmyyksiä, joita kuitenkaan ei voinut suoraan sanoa tyhmyyksiksi. Oli ikäänkuin jokin ulkonainen syy olisi velvoittanut heitä myöntymään tuohon minun tyhmyyteeni.

– Niin. Tietysti. Se olisi hyvän hyvä asia, sanottiin minulle. – Itsestään on ymmärrettävää, ettei asialle voi olla olematta myötätuntoinen. Niin, teidän ajatuksenne on oivallinen. Minä olen itsekin sitä ajatellut, mutta … meillä ollaan yleensä niin välinpitämättömiä, että tuskin saattaa odottaa mitään suurta menestystä… Muuten, minä puolestani olen valmis asiata kannattamaan.

Tähän tapaan puhuivat kaikki. Kaikki suostuivat, mutta suostuivat, niinkuin minusta näytti, ei minun vakuutukseni vaikutuksesta, eikä omasta halustaan, vaan jonkin ulkonaisen syyn vaikutuksesta, joka ei sallinut olla suostumatta. Minä huomasin sen jo siitä, ettei yksikään raha-apua luvanneista itse määrännyt summaa, jonka aikoi antaa, joten minun piti se määrätä ja kysellä: "siis voin odottaa teiltä 300, tai 200, tai 100, tai 25 ruplaa?" Eikä kukaan antanut rahoja. Huomautan tästä senvuoksi, että, kun ihmiset antavat rahaa johonkin omasta halustaan, he tavallisesti kiirehtivät antamaan. Aition tilaamiseen Sarah Bernardin näytäntöön annetaan heti rahat käteen, että asia olisi päätetty. Tässä tapauksessa sitä vastoin ei yksikään niistä, jotka suostuivat antamaan rahaa ja ilmaisivat myötätuntoisuutensa, tarjonnut heti rahoja, vaan ainoastaan ääneti myöntyi minun määräämääni summaan. Viimeisessä talossa, jossa kävin sinä iltana, tapasin sattumalta suuren seuran kokoontuneena. Sen talonemäntä oli jo useampia vuosia toiminut hyväntekeväisyyden alalla. Ulko-oven edessä seisoi useita vaunuja, eteisessä istui useita lakeijoja kaihissa puvuissa. Isossa vierashuoneessa kahden pöydän ääressä istui naisia, puettuina kalliisiin pukuihin ja kalliisiin koristuksiin, laitellen pukuja pienille nukeille. Muutamia nuoria herroja oli naisten ääressä. Näitten naisten tekemistä nukeista piti tulla arpajaisvoittoja köyhäin arpajaisiin.

Tämän vierashuoneen ja siihen kokoontuneitten ihmisten näkeminen teki minuun hyvin epämiellyttävän vaikutuksen. Puhumatta siitä, että tänne kokoontuneitten ihmisten omaisuus nousi muutamiin miljooneihin, puhumatta siitä, että yksin korot siitä pääomasta, joka täällä oli tuhlattu pukuihin, pitseihin, pronssikuviin, rintaneuloihin, vaunuihin, hevosiin, lakeijoihin, olivat sata kertaa suuremmat sitä, mitä kaikki nämä naiset ansaitsivat, olivat menot kaikkien näitten naisten ja herrain vierailusta: itse ajosta sinne, hansikkaista, liinavaatteista, kynttilöistä, teestä, sokerista, leivoksista sata kertaa suuremmat, kuin mitä täällä saatiin ansaituksi. Minä näin kaiken tuon ja sen vuoksi olisin voinut ymmärtää, etten täällä ainakaan löydä kannatusta asialleni, mutta minä olin tullut tehdäkseni ehdotukseni, ja niin raskasta kuin se minulle olikin, sanoin sanottavani.

Läsnä olleista eräs naishenkilö tarjosi minulle rahaa, sanoen, ettei hän tunteellisuutensa vuoksi itse kyennyt köyhien luona käymään, vaan rahaa oli kyllä valmis antamaan. Paljonko rahaa hän antaa ja milloinka hän ne minulle toimittaa, sitä hän ei sanonut. Toinen naishenkilö ja eräs mieshenkilö tarjoutuivat käymään köyhien luona, mutta minä en käyttänyt hyväkseni heidän tarjoustaan. Mahtavin henkilö, jonka puoleen käännyin, sanoi minulle, ettei asiassa paljon voinut tehdä, sillä varoja oli vähän. Varoja taas oli vähän senvuoksi, että Moskovan rikkaat olivat jo kaikki lukuun otetut ja kaikilta oli jo saatu, mitä suinkin oli voitu, että kaikille näille hyväntekijöille oli jo annettu arvonimet, mitalit y.m. kunnianosoitukset, että menestyksellä rahankeräystä jatkaakseen täytyy pyytää joitakin uusia palkintoja hallituksen puolelta, joka on ainoa tehokas keino, vaikka hyvin vaikea.

Palattuani kotiin sinä päivänä, panin maata sillä aavistuksella, ettei minun tuumastani tule mitään, ja samalla häpeissäni ja tuntien, että koko tämän päivän olin tehnyt jotain hyvin ilettävää ja hävettävää. Mutta minä en jättänyt asiata sillensä. Ensiksikin oli asia kerran pantu alulle, ja ylpeydentunnekin olisi estänyt minua siitä luopumasta; toiseksi ei ainoastaan asian menestys, vaan itse sen harrastaminen teki minulle mahdolliseksi jatkaa elämää niissä oloissa, joissa elin, jota vastoin epäonnistuminen olisi pakoittanut minut luopumaan elämäntavastani ja etsimään uusia elämän uria. Ja sitä itsetiedottomasti pelkäsin. Minä en uskonut sisällistä ääntäni, vaan jatkoin alkamaani työtä.

Annettuani kirjoitukseni painoon, luin sen korrehtuurin Duumassa. Luin sen punehtuen ja änkyttäen, niin kovin minua iletti. Samaten näkyi hävettävän kaikkia kuulijoitanikin. Kun luettuani kirjoitukseni kysyin, suostuvatko väenlaskun toimittajat ehdotukseeni, että he toimituksen päätyttyä jäisivät paikoilleen, ollakseen välittäjinä seuran ja puutetta kärsivien välillä, syntyi tuskastuttava hiljaisuus. Sitten esiintyi kaksi puhujaa. Nämä puhujat koittivat parantaa minun ehdotukseni aikaansaamaa tuskastuttavaa vaikutusta. He ilmaisivat minulle myötätuntoisuutensa, mutta samalla viittasivat tuon minun kaikkien hyväksymän tuumani epäkäytännöllisyyteen. Kaikilta pääsi helpoituksen huokaus. Mutta kun minä sittemmin kuitenkin, tahtoen ajaa asiani perille, kyselin väenlaskun toimimiehiltä, kultakin erikseen, tahtoisivatko he, väenlaskua toimittaessaan ottaa selvää köyhien tarpeista ja jäädä sitten paikoilleen, ollakseen välittäjinä köyhien ja rikkaitten välillä, joutuivat he taas hämilleen. Heidän katseensa sanoivat ikäänkuin minulle: vaikka kunnioituksesta sinua kohtaan koetettiinkin lieventää sinun tyhmyyttäsi, niin sinä sittenkin sitä tyrkytät. Semmoinen oli heidän kasvojensa ilme, mutta sanoilla he kumminkin ilmaisivat suostumuksensa, ja kaksi heistä, ikäänkuin edeltäpäin siitä sovittuaan, sanoivat aivan samoilla sanoilla: "me katsomme olevammesiveellisestä velvoitetut sen tekemään". Saman vaikutuksen teki ilmoitukseni myöskin väenlaskussa avustaviin ylioppilaisiin, kun puhuin siitä, että me väenlaskun ohella tulisimme pitämään silmällä myöskin hyväntekeväisyystarkoituksia. Puhuessamme tästä, huomasin, että heitä hävetti katsoa minua silmiin, niinkuin usein hävettää katsoa silmiin hyväntahtoista ihmistä, joka puhuu tyhmyyksiä. Saman vaikutuksen teki niinikään kirjoitukseni sanomalehden toimittajaan, poikaani, vaimooni, mitä erillaisimpiin ihmisiin, joille annoin sen luettavaksi. Kaikki tulivat jostakin syystä hämilleen, mutta kaikki katsoivat tarpeelliseksi hyväksyä itse ajatuksen, ja kaikki heti tämän hyväksymisensä ilmaistuaan alkoivat tuoda esiin epäilyksiänsä asian menestymisestä ja tuomita yhteiskuntamme ja kaikkien ihmisten välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä, lukuunottamatta nähtävästi heitä itseään.

Sydämmeni syvyydessä yhä tunsin, ettei tämä kaikki ollut sitä oikeata, ettei tästä mitään voinut tulla, mutta kirjoitus oli painettu ja minä ryhdyin ottamaan osaa väenlaskutoimitukseen. Olin asian pannut alulle ja se veti minut mukaansa.