Читать книгу Mitä meidän siis on tekeminen? - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 9

Vielä omituisempi oli minun suhteeni lapsiin. Hyväntekijänä kiinnitin huomiotani myöskin lapsiin, haluten pelastaa tuohon turmeluksen pesään sortuvia viattomia olentoja, ja kirjoittelin heidän nimiänsä kirjaan, ryhtyäkseni pelastukseen "sittemmin".

Lasten joukossa herätti erityistä huomiotani eräs 12 vuotias poika Serjosha. Tätä reipasta, älykästä poikaa, joka asui erään suutarin luona ja oli jäänyt turvattomaksi sen kautta, että hänen isäntänsä oli joutunut linnaan, tuli minun sääli sydämmeni pohjasta ja tahdoin tehdä jotakin hänen hyväkseen.

Kerron nyt, mitenkä minun hyväntekeväisyyteni päättyi, sillä historia tuon pojan kanssa osoittaa paraiten minun väärän asemani hyväntekijänä. Minä otin pojan luokseni ja sijoitin hänet kyökin puolelle. Enhän voinut likaista, turmeluksen pesästä tullutta poikaa panna omien lasteni joukkoon. Pidin itseäni jo senkin vuoksi hyvin armeliaana ja hyvänä, että olin ottanut hänet talooni kyökkipalvelijoitten vastukseksi, että häntä ruokki kyökkipiika, ja että annoin hänen käytettäväkseen joitakin kuluneita vaatteita. Poika oli meillä noin viikon ajan. Tämän viikon aikana minä pari kertaa ohi mennessäni sanoin hänelle muutamia sanoja ja kerran kävelyllä ollessani pistäysin tuttavan suutarin luona tarjotakseni poikaa hänelle oppipojaksi. Eräs minun luonani vieraileva talonpoika pyysi poikaa lähtemään työmieheksi maalle, perheeseen, mutta poika kieltäytyi ja vähän ajan perästä katosi. Minä menin Rshanovin taloon tiedustelemaan. Hän oli palannut sinne, mutta ei ollut kotona sillä kertaa. Hän oli jo kahtena päivänä käynyt eläintarhassa, missä hän 30 kopeekasta päivässä otti osaa jonkinlaiseen kulkueeseen, jossa yleisölle näytettiin puettuja villejä norsun kanssa. Kävin vielä toisen kerran, mutta hän oli niin kiittämätön, että suorastaan karttoi minua. Jos olisin silloin tarkemmin tullut ajatelleeksi tuon pojan elämää ja omaani, olisin ymmärtänyt pojan menneen pilalle sen kautta, että oli päässyt maistamaan iloista elämää, jossa ei tarvinnut tehdä työtä ja siten tottunut pois työnteosta. Minä olin, hyvää tehdäkseni ja häntä parantaakseni, ottanut hänet talooni. Ja mitä saikaan hän siellä nähdä? Minun lapseni – sekä häntä vanhemmat, että häntä nuoremmat, että hänen ikäisensä, jotka eivät milloinkaan mitään työtä tehneet, vaan sen sijaan kaikin tavoin tuottivat minulle työtä, töhrivät ja pilasivat kaikki ympärillään, söivät vatsansa täyteen maukasta ruokaa, särkivät astioita ja heittivät koirille semmoista ruokaa, joka olisi ollut tuolle pojalle herkkua. Kun minä turmeluksen pesästä toin hänet hyvään paikkaan, niin hänen tietysti pitikin omistaa se elämänkäsitys, joka oli olemassa tuossa hyvässä paikassa, ja tämä käsitys hänelle opetti, että hyvässä paikassa pitää elää työtä tekemättä, syödä ja juoda makeasti ja pitää hauskaa. Tosin hän ei tiennyt, että minun lapsillani oli suuri taakka kannettavanaan latinan ja kreikan kieliopin sääntöjen oppimisessa, eikä olisi voinutkaan ymmärtää näitten vaivojen tarkotusta. Mutta varmaa on, että, jos hän olisi sen ymmärtänyt, lasteni esimerkillä olisi ollut vielä suurempi vaikutus häneen. Hän olisi silloin ymmärtänyt, että lapsiani kasvatetaan tuolla tavoin siinä tarkotuksessa, että he vastaisuudessakin olisivat tilaisuudessa, oppitodistustaan hyväkseen käyttämällä pääsemään niin vähällä työllä, kuin suinkin, ja nauttimaan elämän onnesta niin paljon kuin suinkin. Hän ymmärsikin sen, eikä mennyt talonpojan luo hoitamaan elukoita ja syömään hänen kanssaan perunoita ja ryyppimään sahtia, vaan meni eläintarhaan näyttelemään villiä 30 kopekasta.

Minun olisi pitänyt ymmärtää, miten mieletöntä se oli että minä, joka kasvatin omia lapsiani mitä täydellisimmässä joutilaisuudessa ja ylellisyydessä, tahdoin parantaa toisia ihmisiä ja heidän lapsiansa, jotka joutuivat perikatoon joutilaisuuden kautta turmeluksen pesäksi nimittämässäni Rshanovin talossa, kun kuitenkin kolme neljäsosaa tämän talon ihmisistä tekee työtä itsensä ja toisten hyväksi. Mutta minä en laisinkaan sitä ymmärtänyt.

Mitä kurjimmassa tilassa olevia lapsia oli hyvin, paljon tuossa talossa. Siellä oli porttojen lapsia, siellä oli orpoja, siellä oli lapsia, joita kuletettiin kerjäämässä pitkin katuja. Kaikki he olivat hyvin kurjia. Mutta kokemukseni Serjoshan suhteen oli osoittanut minulle, etten minä, jatkaen entistä elämääni, kyennyt heitä hoitamaan. Siihen aikaan, kun tuo poika asui meillä, huomasin yrittäväni salata häneltä elämäämme, erittäinkin lastemme elämää. Minä tunsin, että kaikki yritykseni johtaa häntä hyvään, työteliääseen elämään menivät hukkaan meidän ja lastemme antaman esimerkin kautta. Ottaa lapsi portolta tai kerjäläiseltä on hyvin helppoa. Kun on rahaa, niin on hyvin helppoa pestä puhtaaksi ja pukea hänet siistiin pukuun, ruokkia hänet, vieläpä opettaa hänelle kaikellaisia tieteitä. Mutta opettaa hänet ansaitsemaan leipänsä, on meidän, jotka itse emme leipäämme ansaitse, suorastaan mahdotonta, sillä sekä esimerkillämme, että aineellisessa suhteessa parantamalla hänen elämäänsä opetamme hänelle aivan päinvastaista. Koiran pennun saattaa ottaa hoitaakseen, ruokkiakseen ja opettaakseen kaikellaisiin temppuihin, mutta ei ole kylliksi, että ihmislapsi hoidetaan, ruokitaan ja opetetaan kreikkaa puhumaan. Ihminen on opetettava elämään, s.o. vähemmän ottamaan toisilta ja enemmän antamaan toisille. Mutta me emme voi olla opettamatta hänelle päinvastaista, otimmepa sitten hänet omaan taloomme, tai sitä varten perustettuun turvakotiin.