Читать книгу Mitä meidän siis on tekeminen? - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 15

Aloin tutkia asiata vielä kolmannelta, puhtaasti persoonallisesta kannalta. Niitten ilmiöitten joukossa, jotka erityisesti olivat kummastuttaneet minua tämän hyväntekeväisyystoimintani aikana, oli vielä yksi, hyvin omituinen, jolle en kaukaan aikaan voinut löytää selitystä. Se oli seuraava. Joka kerta, kun satuin kadulla tai kotona antamaan köyhälle jonkun pienen lantin, puhelematta hänen kanssaan, huomasin, tai olin huomaavinani tyytyväisyyden ja kiitollisuuden ilmeen hänen kasvoillaan, ja itsellänikin oli silloin miellyttävä tunne. Minä näin, että olin tehnyt sen, mitä toinen oli toivonut ja minulta odottanut. Mutta jos pysähdyin ja osanotolla kyselin häneltä hänen entisestä ja nykyisestä elämästään, enemmän tai vähemmän tutkien yksityiskohtia hänen oloissaan, tunsin, ettei enää sopinutkaan antaa 3 tai 20 kopeekkaa, vaan aloin valikoida kukkarostani rahoja, epätietoisena, paljonko antaisin. Annoin silloin aina enemmän ja joka kerta huomasin kerjäläisen menevän pois tyytymättömänä. Yleisenä sääntönä oli, että, jos, koeteltuani lähestyä köyhää, annoin kolme ruplaa tai enemmänkin, melkein aina näin alakuloisuutta, tyytymättömyyttä, jopa vihaakin köyhän kasvoilla. Sattuipa joskus niinkin, että kerjäläinen, saatuaan kokonaista 10 ruplaa, meni pois sanomatta edes kiitostakaan, ikäänkuin minä olisin loukannut häntä. Silloin minua hävetti aina ja tunsin aina itseni syylliseksi. Jos minä viikko-, kuukausi- tai vuosimäärät seurasin jonkun köyhän oloja ja autoin häntä, ilmaisten hänelle mielipiteitäni ja lähestyen häntä, tulivat suhteet hänen kanssansa sietämättömiksi, ja minä huomasin tuon köyhän minua halveksivan. Ja minä tunsin hänen olevan oikeassa.

Jos kadulla kulkiessani, kun hän seisoo siellä pyytäen ohi kulkevilta kolmea kopeekkaa, annan hänelle ne, olen hänen silmissään ohikulkija ja hyvä, antelias ohikulkija, joka antaa hänelle rihman paidan ompelemista varten alastomalle. Hän ei odota sen enempää, ja jos annan sen hänelle, niin hän vilpittömästi minua siunaa. Mutta jos pysähdyn häntä puhuttelemaan niinkuin ihmistä, näytän tahtovani olla enemmän kuin ohikulkija. Jos, niinkuin usein sattuu, hän on itkenyt kertoessaan minulle onnettomuudestaan, niin hän ei näe minussa enää ohikulkijaa, vaan sen, minkä minä tahdon hänen näkevän, hyvän ihmisen. Jos taas olen hyvä ihminen, niin hyvyyteni ei voi pysähtyä 20 kopeekkaan, eikä 10 ruplaan, eipä edes 10 tuhanteen ruplaan. Ei voi olla jonkun verran hyvä ihminen. Otaksutaan, että olen antanut hänelle paljon, että olen parantanut hänet, pukenut, auttanut hänet jaloilleen, niin että hän on voinut elää ilman toisten apua, mutta sitten jostain syystä, onnettomuuden tai heikkoutensa kautta, taas on ilman palttoota, ilman alusvaatteita, ilman rahoja, taas on nälkäinen ja viluinen, ja taas on tullut minun luokseni. Minkä vuoksi nyt kieltäytyisin antamasta? Jos syynä toimintaani olisi ollut määrätyn aineellisen tarkotuksen saavuttaminen, määrätyn rahasumman tai jonkin palttoon antaminen, niin voisin, kerran annettuani, rauhoittua, mutta syynä toimintaani ei ole se. Syynä on se, että tahdon olla hyvä ihminen, s.o. tahdon nähdä itseäni jokaisessa toisessa ihmisessä. Jokainen ihminen käsittää hyvyyden tällä tavoin, eikä toisin. Ja senvuoksi, vaikka hän olisi 20 kertaa juonut kaiken, minkä minä olen hänelle antanut, ja on taas viluinen ja nälkäinen, en minä, jos olen hyvä ihminen, voi olla uudestaan hänelle antamatta, en milloinkaan voi heretä hänelle antamasta jos minulla on enemmän kuin hänellä. Mutta jos peräydyn, niin sillä osoitan, että kaikki, minkä ikänä olen tehnyt, olen tehnyt ei senvuoksi, että olen hyvä ihminen, vaan senvuoksi, että ihmisten ja hänen edessään olen tahtonut esiintyä hyvänä ihmisenä.