Читать книгу Mitä meidän siis on tekeminen? - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 2

Kun puhuin kaupunkilaisille tuosta kaupunkilaisesta köyhyydestä, sanottiin minulle aina: "Oi, se ei ole vielä mitään – kaikki tuo, mitä olette nähneet. Mutta menkääpä Hitrovin torille ja sikäläisiin yömajoihin. Siellä te vasta saatte nähdä oikean 'kultaisen komppaniian'." Eräs leikinlaskija sanoi, ettei se enää ollut komppaniia, vaan kultainen rykmentti – niin paljon niitä oli lisääntynyt. Leikinlaskija oli oikeassa, mutta hän olisi ollut vieläkin enemmän oikeassa, jos olisi sanonut, että näitä ihmisiä on nykyään Moskovassa ei komppaniia, eikä rykmentti, vaan kokonainen armeija, ehkä noin 50 tuhatta. Vanhat kaupungin asukkaat, puhuesssaan minulle kaupungin kerjäläisistä, tekivät sen aina jonkinmoisella mielihyvällä, ikäänkuin kerskaten minun edessäni sillä tiedollansa. Muistan, että ollessani Lontoossa sikäläiset vanhat kaupunkilaiset niinikään kerskailivat, puhuessaan lontoolaisesta köyhyydestä. Niin sitä meillä muka.

Ja minun teki mieli nähdä kaikki tuo köyhyys, josta minulle oli puhuttu. Monta kertaa tein lähtöä Hitrovin torille päin, mutta joka kerta minua kammoksutti ja hävetti. "Miksi menen katsomaan ihmisten kärsimyksiä, joita en voi auttaa?" – puhui yksi ääni. "Ei, jos sinä elät täällä ja näet kaupunkilaiselämän kaikki ihanuudet, niin meneppä katsomaan tuota toistakin", – sanoi toinen ääni. Ja niinpä minä eräänä kylmänä ja tuulisena joulukuun päivänä läksin astumaan tuota kaupunkilaista köyhyyden keskipistettä, Hitrovin toria kohti. Oli arkipäivä, kello kävi neljättä. Jo Soljankan kadulla aloin nähdä yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, joilla oli kummalliset, toisilta saadut vaatteet ja vielä kummallisemmat jalkineet, ihmisiä, joilla oli hyvin sairaannäköiset kasvot ja heillä kaikille yhteinen omituinen halveksiva katse. Mitä kummallisimmassa, hullunkurisimmassa puvussa oleva ihminen kulki aivan vapaasti, nähtävästi vähääkään välittämättä siitä, miltä hän toisista voi näyttää. Kaikki nämä ihmiset kulkivat samaan suuntaan. Kysymättä tietä, jota en tuntenut, kuljin heidän jälessään ja tulin Hitrovin torille. Torilla oli samallaisia naisia repaleisissa nutuissa, palttoissa ja kapoteissa, saappaat tai kalossit jalassa ja yhtä vapaita, välinpitämättömiä pukujensa hullunkurisuudesta, vanhoja ja nuoria. He istuivat, kaupittelivat jotakin, kuljeksivat tai riitelivät. Väkeä oli torilla vähän. Nähtävästi oli toriaika ohi ja suurin osa ihmisiä kulki mäkeä ylös torin sivu ja torin halki, yhä samaan suuntaan. Minä läksin kulkemaan heidän jälessään. Mitä pitemmälle jouduin, sitä enemmän yhtyi samallaisia ihmisiä samalle tielle. Edelläni kulki kaksi naista, toinen vanha, toinen nuori, puhellen jostain asiasta. Jokaista asiaan kuuluvaa sanaa seurasi pari asiaan kuulumatonta, mitä törkeintä sanaa. He eivät olleet humalassa, vaan jokin asia heitä näkyi huolestuttavan. Vastaantulijat ja jälessä kulkijat eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota tuohon heidän puheeseensa, joka minua niin kummastutti. Näillä seuduin nähtävästi aina puhuttiin sillä tavalla. Vasemmalla oli yksityisiä yömajoja, ja muutamat poikkesivat sinne, toiset taas jatkoivat matkaansa. Tultuamme mäelle, oli edessämme katujen kulmassa iso talo. Suurin osa niistä, jotka kulkivat minun kanssani, pysähtyi talon luo. Koko katukäytävä tämän talon edessä oli täynnä samallaisia ihmisiä, jotka seisoivat tai istuivat käytävällä tai kadulla. Oikealla puolen sisäänkäytävää oli naisia, vasemmalla miehiä. Minä menin naisten sivu, menin miesten sivu (kaikkiaan oli väkeä muutamia satoja) ja pysähdyin rivin päähän. Talo, jonka luona nämä ihmiset odottelivat, oli Ljapinin maksuton yömaja. Ihmisjoukko oli sisäänpääsöä odottavia yömajalaisia. Kello 5 iltapäivällä avataan ovet ja päästetään sisään. Tänne olivat tulossa melkein kaikki ihmiset, joitten sivu olin kulkenut.

Lähinnä minua seisovat ihmiset alkoivat minua tarkastella. Vaatteitten jäännökset, jotka peittivät heidän ruumistansa, olivat hyvin erillaisia. Mutta ilme kaikissa minuun suunnatuissa katseissa oli aivan sama. Kaikki ne ilmaisivat kysymyksen: mitä varten sinä – toisesta maailmasta kotoisin oleva ihminen – olet pysähtynyt tähän meidän viereemme? Kuka sinä olet? Itseesi tyytyväinen pohattako, joka haluaa nauttia meidän puutteestamme, haihduttaa ikäväänsä meitä piinaamalla, vai oletko sinä semmoinen, jota ei ole eikä voi olla olemassa, ihminen, joka meitä säälii? Kaikki katseet ilmaisivat tämän kysymyksen. Minun teki mieli antautua puheisiin jonkun kanssa, mutta pitkään aikaan en ilennyt. Mutta vaiti ollessammekin katseemme meitä lähensivät toisiimme. Niin kauas toisistamme kuin elämä olikin meidät eroittanut, katsahdettuamme pari kolme kertaa toistemme silmiin tunsimme kuitenkin olevamme yksiä ihmisiä, ja lakkasimme toisiamme pelkäämästä. Lähinnä minua seisoi muuan mies, jolla oli pöhettyneet kasvot ja punanen parta, repaleisessa kauhtanassa ja kuluneet kalossit paljaassa jalassa, vaikka oli 8 pykälän pakkanen. Kolme tai neljä kertaa kohtasin hänen katseensa ja tunsin semmoista läheisyyttä häneen, ettei suinkaan enää hävettänyt ruveta hänen kanssaan puheisiin, vaan päinvastoin olisi hävettänyt olla mitään virkkamatta. Kysyin, mistä hän oli kotoisin. Hän vastasi mielellään ja alkoi jutella; toiset siirtyivät lähemmäksi. Hän oli Smolenskista, oli tullut työtä etsimään, leipää ja veroja varten. "Työtä", sanoi mies, "ei ole, sotamiehet ovat nykyään kaiken työn vieneet. Nyt saan kuleksia tyhjin toimin; kahteen päivään en ole palaakaan suuhuni pannut, sen saatte uskoa". Hän puhui arasti, yrittäen hymyillä. Varimakean kaupustelija, entinen sotamies seisoi lähellä. Minä viittasin hänet luokseni. Hän kaatoi lasiin varimakeata. Mies otti kuuman lasin käteensä, ja, ennenkuin rupesi juomaan, lämmitteli käsiään sen höyryssä, ettei lämpö hukkaan menisi. Sitä tehdessään hän kertoi minulle vaiheistaan. Vaiheet, eli kertomukset vaiheista, ovat melkein kaikilla samat: oli alussa vähän työtä, mutta sitten se loppui; sitten yömajassa varastettiin kukkaro rahoineen ja pilettineen; ja nyt ei pääse pois Moskovasta. Mies kertoi päivällä lämmittelevänsä kapakoissa, raviten itseänsä "sakuskalla" (kapakoissa olevilla leipäpalasilla); välistä sanoi annettavan, välistä ajettavan pois; yötä sai olla ilmaiseksi täällä Ljapinin talossa. Sanoi odottavansa vaan poliisin käyntiä, jolloin hänet passittomana viedään linnaan ja lähetetään vankikyydillä kotiseudulleen. "Torstaina kuuluu poliisi tulevan käymään". (Vankila ja vankikyyti on hänelle kuin luvattu maa).

Hänen kertomuksensa pari kolme henkilöä joukosta vahvistivat todeksi ja sanoivat olevansa samallaisessa asemassa. Laiha, kalpea, pitkänenäinen nuorukainen, jonka yläruumista peitti pelkkä, olkapäitten kohdalta rikkonainen paita, päässä lakki ilman lippaa, tunkeutui syrjittäin joukon läpi. Hän värisi kovasti koko ajan, mutta koetti kuitenkin ylenkatseellisesti hymyillä miesten puheille, toivoen siten pääsevänsä minun suosiooni. Minä tarjosin hänelle varimakeata. Hän otti lasin, lämmitteli samoin käsiään sen päällä ja alkoi juuri jotain puhua, kun hänet työnsi syrjään muuan iso mustaverinen, käyränenäinen mies, karttuunipaita ja liivit päällä, ilman lakkia. Käyränenäinen pyysi myöskin varimakeata. Sitten tuli pitkä, suippopartainen ukko, palttoo päällä, vyötettynä nuoralla, virsut jalassa – humalassa. Sitten pieni äijä, kasvot turvoksissa, silmät vetistävät, ruskea nankininahkainen takki päällä, jalassa kuluneet kesähousut, joista paljaat polvet törröttivät, kalisten toisiaan vasten kylmästä. Hän vapisi niin, ettei kyennyt pitämään lasia vakavasti kädessään ja kaasi sen päälleen. Toiset alkoivat häntä sättiä. Hän vaan hymyili nolon näköisenä ja väristen. Sitten vino, muodoton olento, repaleissa ja nahkatohvelit paljaissa jaloissa, sitten jokin upseerin tapainen, sitten papin tapainen, sitten jokin nenätön kummitus. Kaikki nuo nälkäiset ja viluiset, rukoilevat ja nöyrät olennot tunkeilivat minun ympärilläni, pyrkien varimakean ääreen. Varimakea juotiin loppuun. Yksi joukosta pyysi rahaa, ja minä annoin. Sitten pyysi toinen, kolmas ja koko joukko piiritti minut. Syntyi tungos ja sekasorto. Naapuritalon pihamies huusi joukolle, että väistyisivät hänen talonsa jalkakäytävältä, ja hänen käskynsä nöyrästi täytettiin. Joukosta ilmestyi toimeliaita miehiä, jotka ottivat minut suojelukseensa, tahtoen viedä minut pois tungoksesta, mutta joukko, joka ensin oli seisonut pitkin jalkakäytävää, tungeksi nyt minun ympärilläni. Kaikki katsoivat minuun ja pyysivät. Toiset kasvot olivat toistaan surkeampia, nääntyneempiä ja nöyrempiä. Minä jaoin kaikki, mitä minulla oli mukanani, noin 20 ruplan paikoilla, ja menin joukon mukana yömajaan. Talo oli iso. Siinä oli neljä osastoa. Yläkerrokset olivat miehiä varten, alakerrokset naisia varten. Ensin tulin naisosastoon. Iso huone oli täynnä telttavuoteita, sentapaisia, kuin kolmannen luokan telttavuoteet rautateillä. Vuoteita oli kaksi kerrosta, ylhäällä ja alhaalla. Kummallisia, ryysyisiä naisia, ilman päällysnuttua, vanhoja ja nuoria, tuli sisään ja asettui paikoilleen, mitkä alas, mitkä ylös. Muutamat vanhoista tekivät ristinmerkin ja siunasivat sitä ihmistä, joka oli rakentanut yömajan, toiset nauroivat ja riitelivät. Menin yläkertaan. Siellä olivat miehet paikoilleen asettumassa. Heidän joukossaan huomasin yhden niistä, jolle olin rahaa antanut. Hänet nähdessäni rupesi minua yhtäkkiä hirveästi hävettämään ja minä läksin kiireesti pois. Semmoisella tunteella, kuin olisin tehnyt jonkin rikoksen, astuin ulos talosta ja menin kotiin. Kotiin päästyäni nousin matoilla peitettyjä portaita eteiseen, jonka lattia oli veralla vuorattu, ja riisuttuani päältäni turkin, istuuduin syömään päivällistä, jossa oli viisi ruokalajia ja jota tarjosi kaksi hännystakkiin puettua valkohansikkaista lakeijaa.

Kolmekymmentä vuotta sitten näin Pariisissa, mitenkä tuhansien katsojain läsnäollessa lyötiin ihmiseltä pää pois giljotiinilla. Minä tiesin tämän ihmisen olleen julman pahantekijän. Minä tiesin kaikki ne syyt, joita ihmiset vuosisatain kuluessa ovat tuoneet esiin, puolustaakseen tämänlaatuisia tekoja. Minä tiesin että tämä tehtiin itsetietoisesti, mutta sinä hetkenä, kun pää erkani ruumiista ja putosi laatikkoon, minulta pääsi huuto ja minä ymmärsin, en järjelläni, enkä sydämmelläni yksin, vaan koko olennollani, että kaikki kuoleman rangaistuksesta kuulemani väitteet olivat ilkeätä lorua, että, kokoontuipa ihmisiä kuinka suuri joukko tahansa toimeenpanemaan murhaa, tuota maailman pahinta syntiä, nimittivätpä he itseään miten hyvänsä, – että murha on murha, ja että tuo synti tehtiin minun silmieni edessä. Ja minä läsnäolollani ja toimettomuudellani hyväksyin tämän synnin ja otin siihen osaa. Samoin nytkin, nähdessäni tuota nälkää, vilua ja kurjuutta, jota tuhannet ihmiset kärsivät, ymmärsin koko olennollani, että kymmenien tuhansien semmoisten ihmisten olemassa olo Moskovassa, samalla kuin minä ja muut syömme lintupaistia ja sampikalaa ja verhoamme hevosia veralla ja lattioita matoilla, – sanoivatpa kaikki maailman oppineet mitä hyvänsä. – on rikos, joka ei ole ainoastaan kerran tapahtunut, vaan yhä tapahtuu, ja että minä, ylellisyydessä eläjä, en ainoastaan sitä suvaitse, vaan suorastaan otan siihen osaa. Minusta oli eroitus näiden kahden vaikutelman välillä ainoastaan siinä, että edellisessä tapauksessa ainoa, mitä olisin saattanut tehdä, olisi ollut se, että olisin huutanut giljotiinin ääressä seisoville ja murhaa toimeenpaneville heidän tekevän syntiä, ja kaikin tavoin koettanut estää tuota tekoa. Mutta näin menetellessäni saatoin edeltäpäin tietää, ettei tämä minun tekoni estäisi murhaa tapahtumasta. Jälkimäisessä taas saatoin antaa ei ainoastaan varimakeaa ja mukanani olevat mitättömät rahat, vaan myöskin palttooni ja kaiken, mitä minulla oli kotona. Mutta minä en sitä tehnyt, jonka vuoksi tunsin silloin ja tunnen nyt, enkä lakkaa koskaan tuntemasta osallisuuttani yhä jatkuvaan rikokseen niin kauan, kuin minulla on liikaa ruokaa, silloin kuin toisella ei ole mitään, ja kaksi pukua, silloin kuin toisella ei ole yhtäkään.