Читать книгу Mitä meidän siis on tekeminen? - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 8

Toinen onnettomain luokka, joita myöskin aijoin auttaa sittemmin, oli epäsiveelliset naiset. Semmoisia oli Rshanovin talossa hyvin paljon kaiken laatuisia, alkaen nuorista ja ihmisten näköisistä aina vanhimpiin ja kauheimman näköisiin asti, semmoisiin, jotka olivat kadottaneet ihmismuotonsakin. Toivo, että voisin auttaa näitä naisia, jota minulla ensin ei ollut, heräsi minussa seuraavan tapauksen johdosta.

Olimme tekemässä kierrostamme. Meillä oli jo muodostunut jonkinlainen käytännöllinen menettelytapa. Tullessamme uuteen asuntoon kysyimme heti kortteerin isäntää. Yksi meistä valitsi itselleen sopivan paikan huoneessa ja istuutui kirjoittamaan, toinen kulki kortteerin eri nurkissa kyselemässä jokaiselta erikseen ja ilmoitteli saamiansa tietoja kirjoittajalle.

Tultuamme yhteen kellarikerroksen kortteereista, meni ylioppilas etsimään isäntää, ja minä sillä aikaa aloin kuulustella kortteerissa olevia. Kortteeri oli seuraavan näköinen. Keskellä neliskulmaista huonetta oli uuni. Uunista läksi säteettäin neljä väliseinää, joten muodostui neljä pientä kamaria. Ensimäisessä, neljällä telttavuoteella varustetussa kamarissa oli kaksi henkeä, ukko ja nainen. Toisessa pitkulaisessa kamarissa oli kortteerin isäntä, nuori mies, harmaassa sarkanutussa, hyvännäköinen ja hyvin kalpea pikkuporvari. Kolmannessa oli nukkuva, luultavasti juopunut mies sekä nainen ruusunpunaisessa puserossa. Neljäs oli isännän huoneen takana.

Ylioppilas meni isännän kamariin, vaan minä jäin ensimäiseen ja kuulustelin ukkoa ja naista. Ukko oli kirjapainotyömies, jolla ei ollut tointa. Nainen oli kokin vaimo. Menin sitten kolmanteen kamariin ja kysyin puseroon puetulta naiselta, kuka nukkuva mies oli. Hän sanoi sen olevan hänen vieraansa. Kysyin naiselta kuka hän oli. Nainen sanoi olevansa moskovalainen talonpoikaisnainen. "Mitä tointa harjoitatte?" Hän rupesi nauramaan, eikä vastannut mitään. "Millä elätätte itseänne?" – kysyin uudestaan, otaksuen ettei hän ollut ymmärtänyt kysymystäni. "Ravintolassa istuskelen", sanoi hän. Minä en ymmärtänyt ja kysyin vielä kerran: "Millä te elätte?" Hän ei taaskaan vastannut, vaan nauroi. Neljännestä huoneesta, jossa emme vielä olleet käyneet, kuulin niinikään naisten naurua. Isäntä tuli ulos huoneestaan meidän luoksemme. Hän oli nähtävästi kuullut minun kysymykseni ja naisen vastaukset. Tuimasti naiseen katsahtaen hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi: "prostitueerattu", nähtävästi tyytyväisenä siitä, että tunsi tämän virallisessa kielessä käytetyn sanan, ja osasi sen lausua. Sanottuaan tämän tuskin huomattavalla kohteliaalla hymyllä minulle, hän kääntyi naisen puoleen ja hänen kasvojensa ilme heti muuttui. Erityisellä halveksivalla äänellä, niinkuin koiraa olisi puhutellut, ja naiseen katsomatta hän sanoi:

– Mitäs tyhjää lörpöttelet: "ravintolassa istuskelen"? Kun kerran ravintolassa istuskelet, niin sanokin niinkuin asia on – prostitueerattu. – Omaa nimeänsä ei tiedä…

Tuo ääni minua loukkasi. "Ei meidän tule häntä häväistä", sanoin. – "Jos me kaikki eläisimme Jumalan tahdon mukaisesti, niin ei semmoisia olisi olemassa."

– Se on nyt semmoista, – sanoi isäntä, väkinäisesti hymyillen.

– Ei meidän siis pidä heitä soimata, vaan sääliä. Onkos se heidän syynsä?

En muista tarkkaan mitenkä sanoin, muistan vaan, että minua suututti tuo nuoren kortteerin isännän ylenkatseellinen puhetapa, minun tuli sääli tuota naista ja minä sen ilmaisin. Tuskin olin sen sanonut, kun siitä kamarista, josta naurua oli kuulunut, alkoi kuulua sänkylautojen narinaa ja väliseinän takaa, joka ei ulottunut kattoon, kohosi pörrötukkainen naisen pää, pienine pöhöttyneine silmineen ja kiiltävän punaisine kasvoineen, ja sen jälestä toinen ja kolmas. He olivat nähtävästi nousseet vuoteilleen ja kurkottivat kaulaansa väliseinän yli. Henkeään pidätellen, jännitetyllä huomiolla he meitä katselivat. Syntyi nolo äänettömyys. Ylioppilas, joka ensin oli hymyillyt, tuli totiseksi. Isäntä oli hämillään ja loi silmänsä maahan. Naiset yhä vaan ääneti katselivat minua ja odottivat. Minä olin enin kaikista hämilläni. En ollut mitenkään odottanut, että satunnaisesti lausuttu sanani olisi tehnyt semmoisen vaikutuksen. Aivan kuin Hesekielin kuoleman pelto, jota kuolleitten luut peittivät, olisi vavahtanut hengen kosketuksesta, ja kuolleet luut olisivat alkaneet liikkua. Minä satuin sanomaan rakkauden ja säälin sanan ja tämä sana vaikutti kaikkiin niin, kuin he olisivatkin ainoastaan odottaneet tätä sanaa, heretäkseen olemasta ruumiita ja elpyäkseen elämään. He katsoivat kaikki minuun, odottaen jatkoa. He odottivat, että olisin sanonut ne sanat ja tehnyt ne teot, jotka olisivat saaneet nuo luut yhteen liittymään, peittymään lihalla ja elämään. Mutta minä tunsin, ettei minulla ollut niitä sanoja, niitä tekoja, joilla olisin voinut jatkaa sitä, minkä olin alkanut. Tunsin sydämmeni pohjassa, että olin valehdellut, että itse olin samallainen, kuin hekin, ettei minulla ollut sen enempää sanottavaa ja minä aloin kirjoittaa lankettiini kaikkien kortteerin asukkaitten nimiä ja ammatteja. Tämä tapaus saattoi minut uuteen erehdykseen, siihen ajatukseen nimittäin, että näitäkin onnettomia voi auttaa. Minä kuvailin silloin itserakkaudessani sen olevan hyvin helppoa. Minä ajattelin: nyt me kirjoitamme kirjaan nämä naisetkin ja "sitten" me (ketkä me, sitä en ajatellut), kaikki kirjoitettuamme, ryhdymme heitä auttamaan. Kuvailin, että me, ne samat, jotka monen sukupolven aikana olemme saattaneet näitä naisia tuohon tilaan, eräänä kauniina päivänä saamme päähämme korjata koko asian. Ja kuitenkaan en olisi tarvinnut muuta kuin muistaa keskusteluni sen epäsiveellisen naisen kanssa, joka tuuditteli sairaan äidin lasta, ymmärtääkseni semmoisen otaksumisen koko järjettömyyden.

Nähdessämme tuon naisen lapsen kanssa, luulimme sen olevan hänen lapsensa. Kysymykseemme: kuka hän oli, hän suoraan vastasi olevansa tyttö. Hän ei sanonut: prostitueerattu. Ainoastaan kortteerin isäntä käytti tätä hirveätä sanaa. Otaksuen, että hänellä oli lapsi, toivoin voivani pelastaa hänet surkeasta tilastaan.

– Onko se teidän lapsenne?

– Ei, se on tuon vaimon.

– Minkäs tähden te sitä tuuditatte?

– Kun tuo vaimo pyysi; hän on kuolemaisillaan.

Vaikka minun otaksumiseni näyttäytyikin vääräksi, jatkoin kuitenkin keskusteluani samaan suuntaan. Aloin tiedustella, kuka hän oli ja mitenkä hän oli joutunut semmoiseen tilaan. Hän kertoi mielellään ja hyvin yksinkertaisesti koko historiansa. Hän oli tehtaalaisen tytär Moskovasta. Jäätyään orvoksi oli joutunut tätinsä huostaan. Tätinsä luota oli lähtenyt kuleksimaan ravintoloissa. Täti oli kuollut. Kun kysyin, eikö hän tahtoisi muuttaa elintapaansa, ei hän nähtävästi edes välittänyt kysymyksestäni. Kuinka voi välittää asiasta, joka on aivan mahdoton? Hän hymähti ja sanoi: "kukas minut ottaa keltaisine pilettineni?" – Jospa sattuisi löytymään joku kyökkipiian paikka tarjona – sanoin minä.

Minulle johtui mieleen tämä ajatus sen vuoksi, kun tuo nainen oli voimakas, ruskeatukkainen ja hänellä oli hyväntahtoiset, hieman tyhmän näköiset pyöreät kasvot. Sen näköisiä olivat tavallisesti kyökkipiiat. Sanani eivät häntä nähtävästi miellyttäneet.

– Kyökkipiiaksiko, mutta minä en osaa leipiäkään paistaa, – sanoi hän ja rupesi nauramaan. Hän ei sanonut osaavansa, mutta hänen kasvojensa ilmeestä näin, ettei hän tahtonut olla kyökkipiikana, että hän piti kyökkipiian asemaa ala-arvoisena.

Tämä nainen, joka oli mitä yksinkertaisimmalla tavalla, niinkuin evankeelioissa mainittu leski, uhrannut kaikkensa sairaan vaimon hyväksi, piti, niinkuin hänen toverinsakin, työtä tekevän ihmisen asemaa alhaisena ja halveksittavana. Hän oli kasvatettu työttömään elämään, semmoiseen elämään, jota hänen ympärillään elävät pitivät hänelle luonnollisena. Siinä oli hänen onnettomuutensa. Tämän onnettomuuden kautta on hän joutunut asemaansa ja se häntä siinä pidättää. Kuka meistä miehistä tai naisista muuttaa hänen väärän käsityksensä elämästä? Kuka meistä on vakuutettu siitä, että jokainen työnteossa kuluva elämä on kunnioitettavampaa, kuin joutilas, kuka elää tämän vakuutuksensa mukaisesti ja sen perusteella ihmisiä arvostelee? Jos olisin sitä ajatellut, olisin voinut ymmärtää, etten minä, eikä kukaan niistä, joita tunnen, voi parantaa tätä tautia.

Minä olisin voinut ymmärtää, että nuo väliseinän takaa kurkistelevat, hämmästyneiltä ja liikutetuilta näyttävät päät ilmaisivat ainoastaan kummastusta heille osoitetusta myötätuntoisuudesta, vaan ei suinkaan toivoa heidän parantumisestaan epäsiveellisyydestä. He eivät näe elämänsä epäsiveellisyyttä. He näkevät, että heitä halveksitaan ja soimataan, mutta minkä vuoksi heitä niin halveksitaan, on heidän mahdoton käsittää. Heidän elämänsä on sillä tavalla kulunut lapsuudesta asti aivan samallaisten naisten keskuudessa, joita he tietävät aina olleen ja olevan ja jotka ovat yhteiskunnassa välttämättömiä, niin välttämättömiä, että on varta vasten asetettu virkamiehiä pitämään huolta heidän pysyväisestä olemassa olostaan. Sitä paitsi he tietävät, että heillä on valta ihmisten yli ja että he hallitsevat heitä usein enemmän, kuin muut naiset. He näkevät, että heidän asemansa yhteiskunnassa, huolimatta siitä, että heitä aina haukutaan, tunnustavat sekä miehet, että naiset, että hallitus, eivätkä senvuoksi voi edes käsittää, mitä heidän olisi katuminen ja mistä parantuminen. Yksi ylioppilaista kertoi minulle, että eräässä kortteerissa oli nainen, joka piti kaupalla 13 vuotista tytärtään. Tahtoen pelastaa tuon tytön menin vartta vasten tuohon kortteeriin. Äiti tyttärineen eli suuressa köyhyydessä. Äiti oli pikkuinen, musta, neljänkymmenen ikäinen, ei ainoastaan pahan näköinen, vaan oikein vastenmielisen näköinen. Tytär oli niinikään vastenmielisen näköinen. Kaikkiin kysymyksiini heidän elämästään äiti vastasi minulle epäluuloisesti, vihamielisesti ja lyhyesti, nähtävästi tuntien minussa vihamiehen, jolla oli pahat aikeet. Tytär ei vastannut mitään, katsahtamatta ensin äitiinsä, johon hän näkyi täydellisesti luottavan. Erityistä sääliä he eivät minussa herättäneet, pikemmin inhoa. Mutta minä päätin, että tytär oli pelastettava, että oli saatava sivistyneitä naisia säälimään näitten naisten surkeaa tilaa, ja lähetettävä niitä tänne. Mutta jos olisin ajatellut tuon äidin koko pitkää entisyyttä, kuinka hän oli synnyttänyt, elättänyt ja kasvattanut tuon tyttären siinä asemassaan, varmaankin ilman vähintäkään apua ihmisten puolelta ja raskailla uhrauksilla, jos olisin ajatellut sitä käsitystä elämästä, joka oli muodostunut tuolle naiselle, olisin ymmärtänyt, ettei äidin teossa ollut kerrassaan mitään pahaa eikä epäsiveellistä. Hän teki tyttärensä hyväksi kaikki minkä voi, s.o. kaikki, mitä piti itselleenkin paraimpana. Ottaa tyttären väkisin äidiltä olisi voinut, mutta saada äitiä vakuutetuksi siitä, että hän menetteli pahoin myydessään tytärtään, oli mahdotonta. Jos joku olisi ollut pelastettava, niin olisi ollut pelastettava tuo äiti, mutta paljoa aikasemmin siitä kaikkien hyväksymästä elämänkäsityksestä, jonka mukaan nainen saattoi elää ilman avioliittoa, s.o. synnyttämättä lapsia ja työtä tekemättä, palvellen ainoastaan aistillisuuden tyydyttämistä. Jos olisin tuota ajatellut, olisin ymmärtänyt, että suurin osa niistä sivistyneistä naisista, joita aijoin tänne lähettää tuota tyttöä pelastamaan, itse elivät lapsia synnyttämättä ja työtä tekemättä, ollen ainoastaan aistillisuuden tyydyttämisen palveluksessa, vieläpä itsetietoisesti kasvattivat tyttäriään samallaiseen elämään. Toinen äiti vei tyttärensä ravintolaan, toinen hoviin tai tanssiaisiin. Mutta kummallakin on sama elämänkäsitys, nimittäin, että naisen tehtävä on miehen himon tyydyttäminen ja että häntä sen vuoksi on elätettävä, vaatetettava ja säälittävä. Mitenkäs meidän naisemme sitten kykenevät parantamaan tuota naista ja hänen tytärtään.