Читать книгу Sota ja rauha II - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 1

Vuoden 1806 alussa tuli Nikolai Rostof lomalle. Denisovkin läksi samalla kertaa kotiinsa Voroneshiin, ja Rostof sai hänet lähtemään mukanaan Moskovaan saakka, missä hänen piti vähän viivähtämän heidän luonaan. Viimeisen edellisessä pysähtymispaikassa kohtasi Denisof toverin, jonka kera tyhjensi kolme pulloa viiniä ja loppumatkan Moskovaan saakka hän nukkui kyytireen pohjalla, vaikka tie olikin kuoppaista. Rostof istui hänen vieressään ja sikäli kuin lähestyttiin Moskovaa tuli hän yhä kärsimättömämmäksi.

– Joko pian? Joko pian? Oi näitä sietämättömiä katuja, puoteja, rinkeliä, lyhtyjä, ajureita! – ajatteli Rostof, kun he tulliportilta suoriuduttuaan jo vihdoinkin ajoivat Moskovan kaduille.

– Denisof, olemme perillä! Nukkuu! – puheli hän nojaten ruumistaan eteenpäin, ikäänkuin hän siten olisi toivonut saavansa kiirehdityksi reen kulkua.

Denisof ei vastannut.

– Kas tuossapa on sama kulmaus, jossa ajuri Saharilla oli tapana seisottaa; siinäpä onkin Sahar, hänellä on yhä vielä sama hevonen. Tuossa on myös puotirähjä, josta mesileivoksia ostettiin. Eikö jo pian saavuta? No!

– Mihinkäs taloon sitä oikeastaan? – ajaja kysyi.

– Tuonne, tuonne päähän, suureen taloon, etkö jo näe! Tuo on meidän talomme, – puheli Rostof, – onhan tuo meidän talomme! Denisof! Denisof! Heti saavumme perille!

Denisof nosti päätään, yskiä köhisteli, mutta ei vastannut mitään.

– Dmitri, – kysyi Rostof kuskipukilla istuvalta palvelijalta. – Eikö tuo tuli ole meiltä?

– Kyllä, on se, isän työhuoneessa se palaa.

– Eivätkö he vielä ole menneet levolle? Hä? Mitäs arvelet? – Kuuleppas, äläkä unohda, hanki minulle heti uusi ratsuviitta, – lisäsi Rostof, hypistellen vasta puhjenneita viiksiään. – No, anna nyt mennä, – huusi hän ajajalle. Heräähän jo, Vasja, – virkkoi hän Denisoville, jonka pää taas nyökähteli. – Ajahan, aja, koko kolme ruplaa saat juomarahaa! – huudahti Rostof, kun enää kolme talon mittaa oli jälellä. Hänestä näytti, etteivät hevoset lainkaan liikkuneet. Vihdoinkin reki pysähtyi oikealle pääovesta; yläpuolellaan näki Rostof tutun räystäskoristeen josta rappaus oli lohkeillut, rappuset ja katukäytäväpylvään. Ennenkuin hevonen oli pysähtynyt, hyppäsi hän reestä ja juoksi kuistille. Talo seisoi siinä liikkumatonna, välinpitämättömänä, aivan kuin ei olisi sitä koskenut, kenen sai vieraakseen. Kuistilla ei ollut ketään. "Jumalani! Onkohan vaan kaikki hyvin!" – ajatteli Rostof, sydän sykkyrässä hetkeksi seisahtaen ja heti taas juosten läpi kuistin ja ylös tuttuja, rapistuneita portaita. Vielähän tuo vanha lukonväännin, jonka likaisuus oli harmittanut kreivitärtä, avautui yhtä herkästi. Etehisessä paloi talikynttilä.

Mihaila vanhus nukkui laatikon kannella. Ratsupalvelija Prokofi, joka oli niin väkevä että nosti vaunut takanavatista, istui punoen veranpalteista tallukoita. Hän katsahti avautuneelle ovelle ja välinpitämättömät uniset piirteensä muuttuivat tuokiossa riemuitsevan hämmästyneiksi.

– Hyvät ihmiset, valista mua! Nuori kreivi! – huudahti hän tuntiessaan tulijassa nuoren herran. – Mitä tämä on? Kyyhkyläiseni! – ja Prokofi, mielenliikutuksesta vavisten, ryntäsi vierashuoneen ovelle, arvattavasti aikoen mennä ilmoittamaan, mutta nähtävästi uudestaan mietittyään palasi takaisin ja heittäytyi nuoren herran kaulaan.

– Ollaanko terveitä? – kysyi Rostof, temmaisten irti kätensä.

– Jumalan kiitos! Kaikki, Jumalan kiitos! – äsken juuri söivät. Antakaappa kun katson teitä, teidän ylhäisyytenne!

– Onko kaikki aivan hyvin?

– Kyllä, Jumalan kiitos!

Rostof, unohtaen tykkänään Denisovin ja toivoen, ettei kukaan ennen häntä ennättäisi, riisui turkkinsa ja juoksi varpaisillaan pimeään, suureen saliin. Kaikki oli ennallaan, samat pelipöydät sama kynttiläruunu peitteineen; mutta joku oli jo nähnyt nuoren herran, eikä ollut hän vielä ehtinyt vierashuoneeseen, kun jokin vinhaa vauhtia kuin myrsky lennähti sivuovesta, syleili häntä ja alkoi suudella. Vielä toinen, kolmas samallainen olento hyökkäsi toisesta ovesta; vielä syleilyjä, vielä suuteloita, vielä huudahduksia, ilon kyyneleitä. Hän ei voinut erottaa missä ja kuka oli isä, kuka Natasha, kuka Petja. Kaikki huusivat, puhuivat ja suutelivat häntä samalla haavaa. Vain äiti ei ollut heidän joukossaan – sen hän käsitti.

– Mutta minäpä, enpäs tuntenut… Nikolushka … ystäväiseni!

– Kas hän … meidän oma… Kolja ystäväni… Muuttunut olet! – Ei ole kynttilöitä! Teetä!

– Minullekin suutelo!

– Sydänkäpyseni … mulle myös.

Sonja, Natasha, Petja, Anna Mihailovna, Vera, vanha kreivi, kaikki syleilivät häntä; ja palvelusväki, sisäkkö myös, huoneet täytenään puhua pakisivat ja ihmetyksestä huudahtelivat.

Petja riippui hänen jaloissaan.

– Minäkin! – hän huusi.

Natasha, sittenkun hän ensin oli häntä likistellyt ja suudellut kautta kasvojen ja vihdoinkin hänestä erkaantunut, piti hänen viittansa liepeistä, hyppi kuin vuohi samassa paikassa ja kirkua piipitti, jotta korvia vihloi.

Joka taholla oli ilon kyynelistä kimaltelevia, rakkautta uhkuvia silmiä, joka taholla oli suuteloa etsiviä huulia.

Sonja, punaisena kuin purppura, myöskin piteli tullutta kädestä ja aivan kuni kokonaan säteili siihen autuaaseen katseeseen, jonka kiintäen loi noihin kauvan kaipaamiinsa silmiin. Sonja oli jo täyttänyt 16 vuotta ja hän oli hyvin kaunis, etenkin tänä elpymisen onnellisena, riemukkaana hetkenä. Yhä katseli tyttö häntä, päätään kääntämättä, hymyillen ja henkeä pidätellen. Hänkin katsoi tyttöön kiitollisena, mutta vielä odotti ja etsi hän jotakuta. Vanha kreivitär oli vielä poissa. Mutta kas, jopa kuului askelia ovelta. Nopeita olivat ne, eivät voineet ne olla äidin askelia.

Mutta hän se oli sittenkin puettuna pojalle outoon, tämän poissa ollessa neulottuun pukuun. Kaikki nyt jättivät pojan, joka juoksi äitinsä luo. Kun he saapuivat toistensa luo, lankesi äiti nyyhkyttäen poikansa rinnoille. Eikä voinut äiti nostaa päätään, hän vain pusersi poikansa viitan kylmiä nauhoja. Denisof, jonka tuloa ei ollut kukaan huomannut, seisoi siinä ja katseli heitä, hieroen silmiään.

– Vasili Denisof, poikanne ystävä, – sanoi hän, esittäytyen kreiville, joka kysyvästi katseli häntä.

– Terve tullut. Tiedän, tiedän, – sanoi kreivi, suudellen ja syleillen Denisovia. – Nikolushka kirjoitti… Natasha, Vera, tuo on Denisof.

Nuo onnelliset, riemuitsevat ihmiset kääntyivät pörhöiseen Denisoviin ja piirittivät hänet.

– Kyyhkyläiseni, Denisof! – ailahti Natasha, unohtaen itsensä riemun takia, hypähti hänen luokseen, ja suuteli häntä. Kaikki hämmentyivät Natashan käytöksestä. Denisovkin punastui, mutta hymyili ja, tarttuen Natashan käteen, suuteli sitä.

Denisof vietiin häntä varten valmistettuun huoneeseen, mutta Rostovit kaikki kokoontuivat Nikolushkan ympärille arkihuoneeseen.

Vanha kreivitär päästämättä poikansa kättä, jota hän tuon tuostakin suuteli, istui hänen rinnallaan; muut, ryhmittyneinä ympärille, ahmivat hänen jokaisen liikkeensä, sanansa, katseensa, eivätkä irroittaneet hänestä riemukkaita rakastuneita katseitaan. Veli ja sisaret riitelivät ja tungettelivat toinen toisensa kilvalla lähemmäksi häntä, riitelivätkin siitä, ken saisi tuoda hänelle teetä, nenäliinan tahi piipun.

Rostof oli ylen onnellinen rakkaudesta, jota hänelle osotettiin, mutta kohtaamisen ensi hetki oli ollut niin ihana, että nykyhetken onni näytti hänestä vähäiseltä, ja hän odotti yhä ja aina vielä jotakin.

Seuraavana aamuna nukkuivat vieraat matkasta väsyneinä klo 10: een asti.

Etumaisessa huoneessa lojui miekkoja, rensseleitä, satulalaukkuja, avatuita matkalaukkuja, likaisia saappaita. Kaksi paria kannuksineen oli juuri puhdistettuna asetettu seinustalle. Palvelijat kantoivat pesuastioita, kuumaa partavettä ja harjatuita vaatteita. Haisi tupakalta ja miehiltä.

– Hei, Griska, piippu! – kirkui Vasjka Denisovin käheä ääni. – Rostof, nouse ylös!

Rostof, hieroen räämäisiä silmiään, nosti raskaan sekaisen päänsä kuumalta patjalta.

– Onko jo myöhä?

– Myöhä on, käy 10:ntä, – vastasi Natashan ääni, ja viereisestä huoneesta kuului tärkättyjen vaatteiden kahinaa, tyttöjen kuisketta ja naurua, ja hieman raollaan olevasta ovesta vilahteli jotakin vaaleansinistä, nauhoja, mustia kiharoita ja iloisia kasvoja. Siellä oli Natasha, joka Sonjan ja Petjan kera oli tullut utelemaan, joko veli oli noussut.

– Nikolenjka, nouse ylös! – huusi taas Natashan ääni ovesta.

– Heti! Sillä aikaa askaroitsi Petja etuhuoneessa tarkastellen miekkoja ja huitoen niillä, tuntien sellaista ihastusta, jollaista tuntevat pojat nähdessään kotona vanhemman veljensä, joka on sotilas, ja nyt hän, unohtaen että sisarten oli sopimatonta nähdä pukeutumattomia miehiä, avasi oven.

– Onko tämä sinun miekkasi? – huusi hän.

Tytöt hypähtivät syrjään. Denisof silmät pöpperöllään piilotti karvaiset säärensä peitteeseen, apua anovasti katsoen toveriinsa. Petja työnnettiin sisään, ja ovi sulkeutui taas. Oven takaa kuului naurua.

– Nikolenjka, käy tänne yönutussa, – kehoitteli Natashan ääni.

– Onko tämä sinun miekkasi? – kysyi Petja. – Vai onko se teidän? – lisäsi hän sangen nöyränä ja kunnioittavana kääntyen viiksikkääseen, mustanhilvakkaan Denisoviin.

Rostof kenki itseensä kiireesti, veti ylleen yönutun ja lähti huoneesta. Natasha oli vetäissyt kannuksellisen saappaan jalkaansa ja sänttäsi toistakin. Sonja oli tanssia pyörähdellyt ja aikoi juuri oikoa hameitaan istuutuakseen, kun Nikolai tuli. Tytöillä oli samankaltainen, uutukainen, taivaansininen puku – molemmat olivat raikkaita, punaposkisia, iloisia. Sonja juoksi pois, mutta Natasha, ottaen veljeä kädestä, vei hänet arkihuoneeseen ja he alkoivat jutella. He eivät ehtineet toisiltaan tarpeeksi kysellä eivätkä vastata kysymyksiin tuhansista pikku seikoista, jotka voivat viehättää vain heitä. Natasha nauroi joka sanalle, jonka veli tai hän itse sanoi, ei siksi, että olisi ollut puhelussa mitään naurettavaa, vaan siksi, että hän oli ihminen eikä kyennyt pidättämään rattoisuuttaan nauruksi puhkeamasta.

– Ah, miten hyvin, oivallista! – liitti hän kaikkeen.

Rostof tunsi, kuinka rakkauden lämpimistä säteistä, ensi kerran puoleentoista vuoteen, hänen sieluunsa ja kasvoilleen levisi tuollainen lapsellinen hymyily, jota hän ei ollut kertaakaan hymyillyt siitä asti kun kotoa läksi.

– Ei, kuuleppas, – sanoi sisar, – olethan nyt jo täysi mies? Olen hirveän iloinen, että olet veljeni. Hän siveli veljensä viiksiä. – Haluttaa tietääni, millaisia te miehet olette? Sellaisiako kuin mekin? Eihän?

– Miksi Sonja juoksi pois? – Rostof kysyi.

– Niin, se on jo koko historia! Miten puhuttelet tästälähin Sonjaa? Sinuksi vai teiksi?

– Miten sattuu, sanoi Rostof.

– Teitittele häntä, pyydän, sanon sinulle sitten syyn. No, sanonpa heti. Tiedät, että Sonja on ystäväni, ystävä sellainen, että poltan käteni hänen tähtensä. Katsoppas!

Hän kääri musliinihiansa ja näytti pitkässä, laihassa ja ihanassa olkavarressaan heti hartian alapuolella elikkä paljon yläpuolella kyynärpään (paikassa, minkä tanssijaispukukin peittää) punaista polttomerkkiä.

– Tämän poltin osoittaakseni rakkauttani. Ei muuta kuin kuumensin viivottimen tulella ja sitte painoin.

Istuen entisen luokkahuoneensa sohvalla, pidellen pikku tyynyjä polvillaan ja katsellen noihin Natashan huiman elokkaisiin silmiin, Rostof ajatuksissaan taas syventyi siihen perheen ja lapsen maailmaan, jolla ei ollut minkäänlaista merkitystä kenellekään muulle kuin yksin hänelle, mutta joka muisteloillaan soi hänelle elämän parhaimpia nautintoja; ja eipä näyttänyt hänestä hyödyttömältä käden polttaminen viivottimella rakkauden merkiksi: hän käsitti sen eikä kummastellut.

– Entäs sitten? Siinäkö kaikki? – hän kysyi.

– Niin, olemme sellaiset ystävykset, sellaiset ystävykset! Mitäpäs tämä on, tyhmyyksiä – viivottimella; mutta me olemme ainaiset ystävykset! Hän kun kerran alkaa jotakuta rakastaa, rakastaa ikuisesti; minä en sitä käsitä, unohdan heti.

– No entä sitten?

– Niin, mitenkä hän rakastaa minua ja sinua!

Natasha punehtui yhtäkkiä.

– Kuule muistathan, ennen lähtöäsi … siitä hän sanoo aina, että unohtaisit kaiken sen… Hän sanoo: rakastan Nikolaita ikäni kaiken, mutta pysyköön hän vapaana. Onhan totta, että tämä on jalomielistä ja suurta? – Niinkö, niinkö? Hyvinkö jalomielistä? Onko? – kyseli Natasha niin vakavana ja huolestuneena, jotta oli selvää, että sen minkä hän nyt lausui, oli hän ennen kyynelten vuotaessa sanonut.

Rostof vaipui aatoksiinsa.

– En mitenkään ota takaisin sanaani, – hän sanoi. – Ja sitten, onhan Sonja niin verrattoman ihana, että hulluko kieltäytyisi onnestaan?

– Ei, ei, – huudahti Natasha. – Me olemme jo tästä hänen kanssaan puhuneet. Tiesimme, että näin sanoisit. Mutta se ei käy päinsä, sillä ymmärräthän, jos niin sanot – pidät itsesi sanasi sitomana, ja silloin näyttää siltä kuin olisi Sonja tämän tahallaan sanonut. Tästä seuraisi, että sittenkin menisit hänen kanssaan naimisiin vasten tahtoasi, ja silloin käy aivan toisin kuin on tarkoitettu.

Rostof huomasi heidän harkinneen hyvin. Sonja oli eilen hämmästyttänyt häntä kauneudellaan. Tänään, nähtyään tytön välähdykseltä, oli tämä näyttänyt hänestä vielä ihanammalta. Hän oli suloinen 16-vuotias tyttö, joka nähtävästi rakasti häntä palavasti (Nikolai ei tätä hetkeäkään epäillyt). Miksei hän nyt saanut häntä rakastaa, vieläpä mennä naimisiinkin, – arveli Rostof, – mutta olihan nyt niin paljon muita iloja ja puuhia! "Niin, he ovat harkinneet oivallisesti", – hän ajatteli, – "pitää pysyä vapaana."

– No, mainiota, – sanoi hän, – myöhemmin puhelemme tästä. Oi, miten nyt olen iloinen! – lisäsi hän.

– No, ethän vain liene tullut Borikselle uskottomaksi, – alkoi taas veli.

– Mitä tyhmyyksiä! – huusi Natasha nauraen. – En ajattele häntä enkä liioin ketään muuta, en tahdo tietääkkään.

– Kas vaan! Mitäs sinä nyt sitten?

– Minäkö? – innostui Natasha, ja onnellinen hymy kirkasti hänen kasvonsa. – Oletko nähnyt Duportia?

– En.

– Et ole nähnyt kuuluisaa Duportia, tanssitaituria? Etpäs sitten ymmärrä. Kas mitä nyt tulee.

Natasha pyöristi kätensä ja haali hameensa kuten tanssittaessa on tapa, juoksahti jonkun askeleen, kääntyi, hypähti, löi jalkojaan yhteen ja, seisoen aivan varpaidensa kärillä, astui jonkun kerran.

– Seisonhan? Kas noin, puheli hän; mutta ei pysynytkään varpaillaan. – Tällaistahan minä. En milloinkaan mene naimisiin, vaan rupean tanssijattareksi. Mutta älä puhu kenellekään.

Rostof alkoi hohottaa niin äänekkäästi ja iloisesti, että Denisovin toisessa huoneessa kävi kateeksi, eikä Natashakaan voinut pidättäytyä, vaan yhtyi hänkin nauruun,

– Ei, eikös ole erinomaista? – puheli hän yhä.

– On, on, et enää tahdo mennä Borikselle?

Natasha tulistui.

– En tahdo mennä kenellekään. Sanon hänelle saman kun tapaan.

– Kas vaan! – sanoi Rostof.

– No niin, loruja kaikki tyyni, – jatkoi Natasha löperrystään. – Mutta onko Denisof hyvä? – hän kysyi.

– On.

– No, ja nyt hyvästi, mene pukeutumaan. Onko hän karski, Denisof?

– Miksikäs karski? – kysyi Nikolai. – Ei, Vasjka on oivallinen mies.

– Kutsut häntä Vasjkaksi – kummallista. – Mutta onko hän oikein hyvä!

– Oikein hyvä.

– No, tule sitte pian teetä juomaan. Kaikki yhdessä.

Ja Natasha nousi varpailleen ja läksi huoneesta kuin tanssijatar, mutta hymyili kuten hymyilevät vain onnelliset 15-vuotiaat tytöt. Kun Rostof tapasi vierashuoneessa Sonjan, punastui hän. Hän ei tiennyt, miten kohtelisi tyttöä. Eilen he toisiaan suutelivat jälleennäkemisen ilon ensi hetkenä, mutta tänään he tunsivat, ettei niin sopinut tehdä; Nikolai tunsi, että kaikki, sekä äiti että sisaret, katsoivat häneen kysyvästi ja odottivat, miten hän käyttäytyisi tytön seurassa. Hän suuteli tätä kädelle ja sanoi te – Sonja. Mutta heidän silmänsä sanoivat molemmin puolisesti "sinä" ja suutelivat toisiansa hellästi. Tyttö pyysi katseellaan häneltä anteeksi, että hän Natashan välityksellä oli rohjennut muistuttaa hänelle lupauksesta ja kiitti samalla hänen rakkaudestaan. Poika katseellaan kiitti häntä vapauden ehdotuksesta ja sanoi, että olkoon niin tahi näin, ei hän kuitenkaan herkeä rakastamasta häntä, sillä häntä ei voi olla rakastamatta.

– Miten kumminkin on kummallista, – sanoi Vera, valittuaan yleisen hiljaisuuden hetken, – että Sonja ja Nikolenjka kohtasivat toisensa kuten vieraat ja sanoivat toisilleen te.

Veran huomautus oli oikea, kuten kaikki hänen huomautuksensa; mutta, kuten suuremmalta osalta hänen huomautuksensa, saattoi tämäkin kaikki hämille, ja eipä vain Sonja, Nikolai ja Natasha, vaan vanha kreivitärkin punastui kuin nuori tyttö. Kreivitär pelkäsi yhä tätä poikansa rakkautta Sonjaan, sillä se voi riistää pojalta loistavat naimakaupat. Denisof, Rostovin kummaksi uudessa puvussa, pomadalla ja hajuvesillä valeltuna, ilmaantui saliin. Hän oli samallainen keikari kuin tappelussakin ja oli oikein rakastettava naisia ja miehiä kohtaan, ja tämä oli Rostoville aivan uutta.