Читать книгу Sota ja rauha II - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 13

Pariin päivään tämän jälkeen ei Rostof tavannut Dolohovia omaistensa luona eikä hän ollut tavattavissa kodissaankaan; kolmantena päivänä sai hän häneltä kirjeen.

"Kosken enää aijo teidän luonanne käydä sinulle tunnetuista syistä ja koska pian aijon lähteä armeijaan, niin pidän ystävilleni tänä iltana lähtökekkerit – tule Englantilaiseen hotelliin."

Samana iltana oli Rostof omaistensa ja Denisovin seurassa teatterissa ja saapui kymmenettä käydessä sieltä Englantilaiseen hotelliin. Hänet johdatettiin heti hotellin hienoimpiin suojiin, mitkä Dolohof oli vuokrannut täksi yöksi. Parikymmentä miestä tungeskeli pöydän ympärillä, jonka ääressä isäntä itse istui kynttilä kummallakin puolella. Pöydällä oli kultarahoja ja seteleitä, ja Dolohof, joka hoiteli kassaa, jakeli paraillaan korttia. Rostof ei ollut ystäväänsä tavannut senjälkeen, kun tämä oli kosinut ja saanut rukkaset, ja siksipä tuntuikin hänestä kumman oudolta tämä tapaaminen.

Dolohovin kirkas, kylmä katse kohtasi hänet jo ovella, ja tuntui kuin hän jo kauvan olisi odotellut ystäväänsä.

– Pitkiin aikoihin emme ole tavanneet toisiamme, – Dolohof sanoi, – kiitos, että tulit. Kun tämän olen jakanut, saapuu Iljushka laulajineen.

– Olen käynyt sinua tapaamassa, – sanoi Rostof punastuen.

Dolohof ei vastannut hänelle.

– Voithan koettaa onneasi, – sanoi hän Rostoville.

Rostof muisti samassa kumman keskustelun, joka oli joskus tapahtunut hänen ja Dolohovin välillä. – Ainoastaan pöllöt luottavat pelionneensa, – oli Dolohof silloin sanonut.

– Vai pelkäätkö pelata kanssani? – jatkoi Dolohof, aivan kuin hän olisi arvannut ystävänsä mietteet, ja hymähti.

Tästä hymystä Rostof huomasi, että Dolohof oli saman tunteen vallassa kuin hän oli päivällisten aikana englantilaisessa klubissa ja yleensäkin niinä hetkinä, jolloin hän, arki-elämään kyllästyneenä, kummallisilla, enimmäkseen julmilla teoillaan tahtoo siitä riehtautua.

Rostovista tuntui seurassa olo vastenmieliseltä; hän ei mitenkään keksinyt sukkeluutta, jolla olisi vastannut Dolohovin kysymykseen. Hänen yhä aprikoidessaan vastausta, kääntyi Dolohof häneen, katsahti häntä suoraan silmiin ja lausui harvalleen ja painolla, niin että kaikki saattaisivat kuulla hänen sanansa:

– Muistathan, mehän puhuimme kerran uhkapelistä… Hölmö on se ihminen, joka luottaa pelionneensa; on pelattava varmuudella, ja minä tahdon koettaa.

"Koettaisikohan tuota onneaan vai varmuuttaan?" ajatteli Rostof.

– Ja viisainta on ettet pelaa, – jatkoi Dolohof puhettaan, ja lyöden risaisella korttipakalla pöytään, hän lisäsi: – Jatkakaamme, hyvät herrat!

Sitten siirsi Dolohof rahat edemmäksi ja valmistautui jakamaan korttia. Rostof istuutui hänen viereensä, muttei yhtynyt heti peliin. Dolohof katsahti häneen.

– Et siis pelaa? – kysyi Dolohof.

Ja tämä kysymys herätti Rostovissa kummallisen pelihimon; hänen täytyi ottaa kortti, asettaa sille pieni panos ja yhtyä peliin.

– Minulla ei ole rahoja mukanani, – sanoi Rostof.

– Uskon velaksi!

Rostof asetti 5 ruplaa kortille ja menetti sen, asetti toisen kerran ja taas menetti. Dolohof voitti Rostovilta yhteen menoon 10 korttia.

– Hyvät herrat, – sanoi Dolohof, jaettuaan jonkun aikaa korttia, – asettakaa panos kortille, tehkää hyvin, muuten saatan erehtyä laskuissa.

Eräs pelureista huomautti, että häneen, hänen toivoakseen, saattaa luottaa.

– Luottaa tosin saattaa, mutta voin sotkea laskut; tehkää hyvin ja asettakaa panokset kortille, – vastasi Dolohof. – Älä ole milläsikään, teemme sittemmin selvän väleistämme, – lisäsi hän Rostoville.

Peli jatkui; palvelija tarjoili alituiseen samppanjaa.

Rostovin jokainen kortti lyötiin, ja hänen häviönsä nousi jo 800 ruplaan. Hän oli jo merkinnyt yhden kortin kohdalle 800 ruplaa, mutta kun hänelle samassa tarjottiin samppanjaa, muutti hän päätöksensä ja merkitsi tavallisen panoksen, 20 ruplaa.

– Pidä 800, – sanoi Dolohof, vaikkei hän edes näyttänyt tarkanneenkaan Rostovin toimia, – pikemmin pääset omillesi. Muille häviän, mutta sinulta voitan. Vai pelkäätkö minua? – hän toisti.

Rostof totteli ja merkitsi 800 ruplaa lattialta nostamalleen herttaseitsemäiselle, josta kulma oli nyhtäisty. Sen kortin hän sittemmin hyvin tunsi. Sitten joi hän pohjaan lämmenneen samppanjalasinsa, hymähti Dolohovin sanoille ja, odotellen sydän kurkussa seitsemäistä, hän alkoi katsella Dolohovin käsiin, joista kortit lentelivät oikealle ja vasemmalle. Tämän herttaseitsemäisen tuottama voitto tai häviö ei suinkaan ollut yhdentekevä Rostoville. Edellisen viikon sunnuntaina oli kreivi Ilja Andrejevitsh antanut pojalleen 2000 ruplaa ja samalla huomauttanut, ettei hän ennen toukokuuta voi hänelle luovuttaa rahoja, ja oli kehoittanut poikaa elämään tavallista säästävämmin. Nikolai oli sanonut, että isän antama summa on liiankin suuri, ja oli antanut kunniasanansa, ettei ennen kevättä vaadi rahoja. Nyt oli hänellä näistä rahoista jälellä 1200 ruplaa. Jos siis herttaseitsemäinen lyötäisiin, niin häviäisi hän ensiksikin 1600 ruplaa ja sitä paitsi söisi hän sanansa. Sydän kurkussa katseli hän Dolohovin käsiin ja ajatteli: "No, käännähän väleen tuo kortti, silloin otan lakkini ja lähden kotiin ja syön illallisen Denisovin, Natashan ja Sonjan seurassa, enkä tämän jälkeen luullakseni enää koskaan koske kortteihin." Ja hänen näin ajatellessaan, muistui hänen mieleensä kotoinen elämä, leikinlasku Petjan kanssa, keskustelut Sonjan kanssa, duetot Natashan kanssa, pikettipeli isän kanssa, ja vieläpä rauhallinen vuodekin tuolla Povarskajakadulla. Ja nämä kuvat esiintyivät sellaisella voimalla, niin selvinä, niin ihanina, aivan kuin niihin liittyvä ääretön onni olisi ollut mennyttä, iäksi kadotettua. Hän ei voinut sallia, että sokea sattuma, kääntämällä herttaseitsemäisen mieluummin oikealle kuin vasemmalle puolelle, saattaisi ryöstää häneltä tämän uudelleen käsittämänsä ihanan onnen ja syöstä hänet tuntemattomaan, epämääräiseen onnettomuuden kuiluun. Se oli mahdotonta, mutta sittenkin odotti hän sydän kurkussa Dolohovin käsien liikkeitä. Nämä suuriluiset, karvaiset, punakat kädet laskivat korttipakan pöydälle ja tarttuivat lasiin ja piippuun.

– Et siis pelkää pelata kanssani? – toisti Dolohof ja, aivan kuin olisi aikonut kertoa jonkun iloisen kaskun, hän laski kortit käsistään, heittäytyi nojalleen tuolissaan ja alkoi hymyhuulin kertoa verkalleen:

– Niin, hyvät herrat, minulle on kerrottu, että Moskovassa kiertelee huhu, jonka mukaan minä pelissä teen vääryyttä, sentähden kehoitan teitä olemaan varuillanne.

– No, käännähän! – sanoi Rostof.

– Oh, te Moskovan täti kullat! – lausui Dolohof ja tarttui hymyellen kortteihin.

– Aaah! – äännähti Rostof melkein kirkaisten ja tarttui molemmin käsin tukkaansa. Hänen odottamansa seitsemäinen oli jo käännetty; se oli päälimäinen pakassa. Hän oli hävinnyt enemmän kuin saattoi suorittaa.

– Älä toki vaivu maahan, – sanoi Dolohof, vilkaistuaan hätimiten Rostoviin, ja jatkoi korttien kääntämistä.