Читать книгу Sota ja rauha II - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 9

Pikku ruhtinatar makasi patjoilla valkea tanu päässä (tuskat olivat juuri helpottaneet). Kiehkuroina kiemurrellen olivat mustat hiukset valahtaneet hänen tulehtuneille, hikisille poskipäilleen; punainen, ihana, pikkarainen suu mustain haiventen peittämine huulineen oli avoinna, ja hän hymyili iloisesti. Ruhtinas Andrei astui huoneeseen ja pysähtyi hänen eteensä sohvan jalkopäähän. Kirkkaat, lapsellisesti, hämmästyneesti ja levottomasti katselevat silmät pysähtyivät häneen muuttamatta ilmettään. "Rakastan teitä kaikkia, en ole tehnyt kellekkään pahaa, miksi kärsin? auttakaa minua", puhui tämä ilme. Ruhtinatar näki miehensä, mutta ei käsittänyt näkemänsä merkitystä. Ruhtinas Andrei kaarsi sohvan ja suuteli ruhtinatarta otsalle.

– Sydänkäpyni, – hän sanoi, sanan, jota ei koskaan ollut hänelle lausunut, – Jumala armahtakoon…

Ruhtinatar katsahti mieheensä kysyvästi ja lapsellisen moittivasti.

"Odotin sinulta apua, eikä mitään, ei mitään, sinäkin!" sanoivat hänen silmänsä. Hän ei ihmetellyt puolisonsa tuloa; hän ei käsittänyt, että tämä oli tullut. Hänen saapumisellaan ei ollut mitään yhteyttä hänen kärsimyksiinsä ja niiden lieventämiseen. Tuskat alkoivat uudelleen, ja Maria Bogdanovna neuvoi ruhtinas Andrein lähtemään huoneesta.

Lääkäri astui huoneeseen. Ruhtinas Andrei meni pois ja, kohdattuaan ruhtinatar Marian, meni taas hänen luokseen. He alkoivat kuiskaten puhella, mutta keskustelu katkesi alituisesti. He odottivat ja kuulostelivat.

– Menkäämme, ystäväni, – sanoi ruhtinatar Maria.

Ruhtinas Andrei läksi taas vaimonsa luo ja istui odotellen viereisessä huoneessa. Joku nainen tuli hänen huoneestaan pelästynein kasvoin ja hämmentyi nähdessään ruhtinas Andrein. Tämä peitti kasvonsa käsillään ja istui niin jonkun hetken. Vaikeroivia, avuttoman eläimellisiä valituksia kuului oven takaa. Ruhtinas Andrei nousi, meni ovelle ja tahtoi avata sen. Ovea piteli joku.

– Ei saa, ei saa! – puheli sieltä pelästynyt ääni.

Ruhtinas alkoi kävellä pitkin huonetta. Huudot vaikenivat, kului vielä jokunen silmänräpäys. Yhtäkkiä kuului viereisestä huoneesta hirveä kirkaisu – ei ruhtinattaren huuto, sillä hän ei voinut huutaa siten. Ruhtinas Andrei juoksi ovelle; huuto vaikeni, alkoi kuulua lapsen porua.

"Miksi tuotiin sinne lapsi?" – ajatteli ensi silmänräpäyksessä ruhtinas Andrei. – "Lapsi? Millainen?.. Minkä tähden on siellä lapsi? Taikka syntyikö siellä lapsi?"

Silloin hän äkkiä ymmärsi tämän kirkaisun koko iloisen merkityksen; kyyneleet tukahuttivat hänet, ja nojaten molemmin kyynärvarsin ikkunanalustaan hän purskahti itkuun niiskuttaen lapsen tavoin. Ovi avautui. Lääkäri tuli huoneesta paidanhiat käärittyinä, takitta, kalpeana ja vapisevin leuvoin. Ruhtinas Andrei kääntyi häneen, mutta lääkäri katsoi hämmästyneenä häneen ja meni sanaa sanomatta ohi. Nainen pöllähti huoneesta ja, huomattuaan ruhtinas Andrein, jäi ällistyneenä kynnykselle. Ruhtinas astui vaimonsa luo. Tämä lojui kuolleena samassa asemassa, jossa ruhtinas oli hänet nähnyt viisi minuttia sitten, ja sama ilme, lukuunottamatta jäykistyneitä silmiä ja poskien kalpeutta, asusti näillä ihanilla, lapsellisilla kasvoilla mustien haiventen peittämine huulineen.

"Rakastan teitä kaikkia, enkä ole tehnyt kellekkään pahaa, ja mitä olette minulle tehneet?" – puhuivat hänen kauniit, säälittävät, kuolleet kasvonsa.

Huoneen nurkassa ärisi ja pirisi jokin pikkuinen ja punainen Maria Bogdanovnan valkeissa, vapisevissa käsissä.

Kaksi tuntia tämän jälkeen meni ruhtinas Andrei hiljaisin askelin isän työhuoneeseen. Vanhus tiesi jo kaikki. Hän seisoi aivan oven luona, ja tuskin oli se avautunut, kun ukko kietoi vanhuudenheikot, kovat kätensä kuin pihdit poikansa kaulaan ja pillahti itkuun pienen lapsen lailla.

Kolmen päivän kuluttua saatettiin pikku ruhtinatar hautaan, ja viimeisiä hyvästejä ottaessaan kiipesi ruhtinas Andrei kirstun ääreen. Kirstussakin olivat samat kasvot, vaikka silmät olivat umpeen painetut. "Ah, mitä teitte minulle?" puhuivat ne yhä, ja ruhtinas Andrei tunsi, että hänen sielussaan jokin repeytyi, että hän oli syypää johonkin, jota hän ei voinut auttaa eikä unohtaa. Hän ei voinut itkeä. Vanhuskin meni ja suuteli pikku ruhtinattaren vahanjäykkää kättä, joka rauhallisesti lepäsi korkealla toisella kädellä. Vanhukselle sanoivat myös nuo kasvot: "Ah, mitä teitte minulle, ja mitä varten?" Ja vanhus kääntyi harmissaan pois, nähtyään nämä kasvot.

Kun vielä viisi päivää oli kulunut, ristittiin nuori ruhtinas Nikolai Andrejevitsh. Imettäjä piteli leuvallaan pusertaen kapaloita, sillä aikaa kuin pappi voiteli hanhensulalla pojan uurteisia punakoita kämmen- ja jalkapohjia.

Iso-isä, joka oli kummina, kantoi miehenalkua lommoisen läkkipeltisen kastemaljan ympäri vapisevin käsin, peläten pudottavansa, sekä antoi lapsen sitten äitikummille, ruhtinatar Marialle. Ruhtinas Andrei istui toisessa huoneessa odotellen juhlallisuuden päättymistä. Hän oli ihan jähmettynyt pelosta etteivät vaan hukuttaisi piskuista kastemaljaan. Kun hoitajatar toi hänelle lapsen, loi hän siihen iloisen silmäyksen ja nyökäytti hyväksyvästi päätään, kun hoitajatar ilmoitti, että kastemaljaan heitetty vahasta ja kastettavan hiuksista kierretty pallero ei ollut uponnut, vaan jäänyt kellumaan pinnalle.