Читать книгу Sota ja rauha II - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 16

Pitkiin aikoihin ei Rostof ollut siihen määrin nauttinut musiikista kuin tänäpänä. Mutta heti kun Natasha oli lopettanut barcarollansa, muistui hänen mieleensä todellisuus. Lausumatta sanaakaan hän poistui salista ja meni alas omaan huoneeseensa. Neljännestunnin kuluttua palasi vanha kreivi klubista iloisena ja tyytyväisenä. Nikolai lähti häntä tapaamaan.

– No, hauskaa oli? – sanoi Ilja Andrejevitsh, hymyillen ylpeän iloisesti poikaansa katsellessaan.

Nikolai tahtoi vastata myöntäen, mutta ei voinut: hän oli vähällä pillahtaa itkuun. Kreivi sytytteli piippuaan eikä huomannut poikansa mielentilaa.

"Ah, siitä ei kumminkaan pääse!" – ajatteli Nikolai ensimäistä ja viimeistä kertaa. Ja sitten sanoi hän äkkiä niin huolettomalla äänellä, että tunsi itsekin kehnoutensa, aivan kuin olisi pyytänyt vaunuja ajaakseen kaupungille asioilleen:

– Isä, olen tullut luoksenne asialle. Olin jo unohtaa. Tarvitsen rahaa.

– Vai niin, – sanoi isä, joka oli erityisen hyvällä tuulella. – Sanoinhan sinulle, ettei riitä. Paljonko?

– Sangen paljon, – vastasi Nikolai, punastuen. Ja tätä sanoessaan, oli hänen huulillaan niin tyhmän välinpitämätön hymy, ettei hän aikoihin saattanut sitä unohtaa eikä itselleen anteeksi antaa. – Olen hiukan hävinnyt korttipelissä, toisin sanoen, paljon, vieläpä sangen paljon, 43 tuhatta.

– Mitä? Kenelle?.. Lasket leikkiä! – huudahti vanha kreivi. Ja hänen niskansa ja takaraivonsa kävivät hetkessä tulipunaisiksi, kuten on usein laita vanhain ihmisten.

– Lupasin maksaa huomenna, – sanoi Nikolai.

– No! … – sanoi vanha kreivi, levitti kätensä ja vaipui voimatonna sohvalle.

– Minkä sille teet! Kenelle tällaista ei olisi tapahtunut! – sanoi poika ujostelemattomalla, rohkealla äänellä, vaikkakin hän sielussaan tunsi olevansa lurjus, heittiö, joka ei koko elämällään saa tätä rikosta sovitetuksi. Hän olisi tahtonut suudella isänsä käsiä ja polvillaan pyytää häneltä anteeksi, mutta siitä huolimatta sanoi hän huolettomalla, vieläpä raa'allakin äänellä, että saattaahan sellaista tapahtua kenelle tahansa.

Kuultuaan nämä sanat Ilja Andrejevitsh painoi silmänsä maahan ja hätääntyi aivan kuin olisi jotain etsinyt.

– Niin, niin, – hän mumisi, – vaikeata, pelkään, vaikeata on hankkia… Kenelle ei olisi sattunut! niin, kenelle ei olisi sattunut!..

Ohimennen vilkasi kreivi poikaansa ja lähti huoneesta. Nikolai oli valmistautunut puollustautumaan eikä lainkaan ollut odottanut tällaista käännettä.

– Isä kulta! i-sä kul-ta! – huusi hän isänsä jälkiin, nyyhkien, – antakaa minulle anteeksi! – Hän tarttui isänsä käteen, vei sen huulilleen ja alkoi itkeä ääneen.

Samaan aikaan kun poika selitteli asioitaan isälleen, tapahtui tyttären ja äidin välillä yhtä tärkeä keskustelu. Natasha oli kiihtyneenä juossut äitinsä luo.

– Äiti!.. Äiti!.. Denisof on minua…

– Mitä on?

– On minua, minua kosinut. Äiti! Äiti! – tyttö huusi.

Kreivitär ei uskonut korviaan. Denisof kosinut. Ketä? Tuota Natasha muruako, joka vielä äsken leikki nukilla ja jolla vielä nytkin on kotiopettajatar.

– Natasha, olehan, tyhmyyksiä! – sanoi äiti, toivoen tyttärensä puhuneen leikkiä.

– Jopa oli tyhmyyksiä! Puhun oikein todesta, – sanoi Natasha ärtyisästi. Tulin kysymään teiltä, mitä olisi tehtävä, ja te sanotte: "tyhmyyksiä"…

Kreivitär kohautti harteitaan.

– Jos on totta herra Denisovin kosinta, niin sano hänelle, että hän on hölmö, siinä kaikki.

– Ei, hän ei ole hölmö, – vastasi Natasha loukkautuneen vihaisesti.

– No, entä mitä aijot tehdä? Olettehan te nykyään kaikki rakastuneita. Jos olet rakastunut, niin menehän sitten hänelle! – sanoi äiti, vihaisesti hymyillen. – Onnea matkalle!

– Ei, äiti, en ole häneen rakastunut, en luullakseni ole häneen rakastunut.

– No, sano se siis hänelle.

– Äiti, oletteko vihainen? Älkää olko vihainen, rakkaani, eihän se ole minun syyni.

– En ole, rakkaani, mutta mitä haluat, ystäväiseni? Tahdotko, menen hänelle sanomaan, – sanoi kreivitär hymyillen.

– En tahdo, menen itse, sanokaahan vain, miten menetellä. Teille on kaikki niin helppoa, – lisäsi hän vastaukseksi äidin hymyilyyn. – Mutta olisittepa nähnyt, kun hän sen minulle sanoi! Tiedänhän, ettei hän aikonut sitä minulle sanoa, mutta tahtomattaan tuli sanoneeksi.

– Mutta sittenkin täytyy kieltäytyä.

– Ei, ei täydy. Minun on häntä niin sääli! Hän on niin herttainen.

– No, suostu sitte hänen vaimokseen. Ja todellakin, onhan jo aika mennä miehelään, – sanoi äiti pilkallisen ärtyisästi.

– Ei, äiti, säälin häntä niin. En tiedä, mitä sanoisin.

– Eikä sinun mitään tarvitse sanoakkaan, sanon itse, – sanoi kreivitär kiihtyneenä siitä että hänen pikku tytärtään jo pidetään aikuisena.

– Ei, äiti, ei millään hinnalla, sanon itse, kuunnelkaa te ovelta, – ja Natasha lähti juoksemaan vierashuoneen läpi saliin, missä Denisof yhä istui entisellä paikallaan klaveerin luona, kädet kasvoilla.

Kuullessaan Natashan kevyet askeleet nousi Denisof seisomaan.

– Natalie, – sanoi hän, käyden nopein askelin Natashaa kohti, – ratkaiskaa kohtaloni. Se on teidän käsissänne.

– Vasili Dmitritsh, säälin niin teitä!.. Ei, mutta te olette niin kelpo mies … mutta ei ole tarvis … tätä … mutta minä muuten teitä aina olen rakastava.

Denisof kumartui suutelemaan Natashan kättä, ja tyttö kuuli kummallisia, käsittämättömiä ääniä. Natasha suuteli Denisovin mustia sotkeutuneita kiharia. Samassa alkoi kuulua kreivittären hameitten kahinaa. Hän saapui nuorten luo.

– Vasili Dmitritsh, kiitän teitä kunniasta, – sanoi kreivitär hämmentyneellä äänellä, joka Denisovista tuntui ankaralta, – mutta tyttäreni on niin nuori, ja minä luulin, että te, poikani ystävänä ensin olisitte kääntynyt minuun. Siinä tapauksessa ette olisi pakoittanut minua hylkäämään tarjoustanne.

– Kreivitär, – sanoi Denisof syyllisen näköisenä, silmät maahan luotuina, aikoi sanoa vielä jotain, mutta töpertyi.

Natasha ei voinut rauhallisena nähdä häntä noin surkean näköisenä. Hän alkoi ääneen itkeä.

– Kreivitär, olen syyllinen, – jatkoi Denisof katkonaisella äänellä, – mutta tietäkää, että niin jumaloin teidän tytärtänne ja koko perhettänne, että kahdesti olen valmis antamaan henkeni… Hän vilkasi kreivittäreen ja, huomattuaan hänen ankaran ilmeensä, jatkoi: – Hyvästi siis, kreivitär. – Sitten suuteli hän kreivittären kättä ja lähti nopein, päättävin askelin huoneesta, vilkaisematta edes Natashaan.

Seuraavana päivänä saattoi Rostof Denisovin matkalle, sillä tämä ei tahtonut enää päiväksikään jäädä Moskovaan. Lähtökekkerit vietettiin mustalaisten luona, eikä juhlittava lainkaan muistanut, miten ystävät olivat asettaneet hänet rekeen ja kuljettaneet häntä kolme ensimäistä kievarinväliä.

Denisovin lähdettyä, viipyi Rostof Moskovassa vielä parisen viikkoa, odotellen rahoja, joita vanha kreivi ei saattanut noin vain käden pyyhkimällä hankkia. Hän ei poistunut kotoa ja vietti suurimman osan ajastaan tyttöjen suojissa.

Sonja oli hänelle hellempi ja läheisempi kuin ennen. Näytti siltä kuin Sonja olisi pitänyt hänen häviötään urotyönä, jonka johdosta hän rakasti häntä entistään enemmän; mutta Nikolai piti itseään kelvottomana hänelle.

Nikolai kirjoitteli runoja ja sävelmiä tyttöjen muistikirjoihin ja lähetettyään viimein loput velastaan Dolohoville ja saatuaan tältä kuitin hän marraskuun loppupuolella lähti Moskovasta tavoittamaan rykmenttiään, joka silloin jo oli Puolassa. Hän ei käynyt hyvästelemässä ketään moskovalaisista ystävistään.