Читать книгу Sota ja rauha II - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 19

Saavuttuaan Pietariin ei Pierre ilmoittanut kenellekään tulostaan eikä käynyt missään, vaan vietti kaiket päivät lukemalla Tuomas Kempiläistä, jonka kirjan joku hänen tietämättään oli hänelle toimittanut. Yhden ainoan seikan Pierre aina käsitti lukiessaan tätä kirjaa; hän käsitti ennen tuntemattoman nautinnon, minkä tuottaa usko täydellisyyden saavuttamisen mahdollisuuteen ja veljelliseen toimivaan rakkauteen, jonka Josef Aleksejevitsh oli sanonut olevan mahdollisen ihmisten kesken. Viikkoa jälkeen hänen tulonsa astui illalla hänen huoneeseensa nuori puolalainen kreivi Villarski, jonka Pierre päällisin puolin tunsi Pietarin seurapiirien ajoilta. Villarski astui sisään yhtä virallisen ja juhlallisen näköisenä kuin aikoinaan Dolohovin sekundantti ja sulettuaan oven jälkiinsä ja tultuaan vakuutetuksi, ettei huoneessa ollut ketään muita kuin Pierre, kääntyi hän tämän puoleen:

– Saavuin luoksenne, koska tehtäväkseni on annettu ehdottaa teille jotakin, kreivi. Veljeskunnassamme hyvin korkeassa asemassa oleva henkilö on suositellut teitä otettavaksi veljeskuntaan ennen määräaikaa ja on ehdottanut, että minä toimittaisin teidän asianne. Katson pyhäksi velvollisuudekseni tämän henkilön tahdon täyttämisen. Tahdotteko minun toimenpiteisiini alistuen astua vapaamuurarien veljeskuntaan?

Tuon miehen kylmä ja ankara ääni, jonka Pierre oli nähnyt melkein aina tanssiaisissa miellyttävä hymy huulilla loistavinten naisten seurassa, hämmästytti Pierreä.

– Tahdon kyllä, – Pierre sanoi.

Villarski nyykäytti päätään.

– Vielä kysymys, kreivi – hän sanoi, – kysymys, johon en käske teitä vastaamaan tulevana vapaamuurarina, vaan kunnon miehenä (galant homme) varsin vakaasti: oletteko luopunut entisistä vakaumuksistanne, uskotteko Jumalaan?

Pierre mietti.

– Kyllä … kyllä, uskon Jumalaan, – sanoi hän.

– Siinä tapauksessa … – alotti Villarski, mutta Pierre keskeytti.

– Kyllä, uskon Jumalaan, – sanoi hän vielä kerran.

– Siinä tapauksessa voimme lähteä, – sanoi Villarski. Vaununi ovat käytettävinänne.

Koko matkan Villarski oli vaiti. Pierren kysymyksiin, mitä hänen piti tehdä ja miten vastata, sanoi Villarski vain, että häntä ansiokkaammat veljet tutkivat häntä, ja että Pierren ei ole muuta tarvis kuin totta puhua.

Ajettuaan portista suureen taloon, jossa veljeskunnan huoneusto oli, ja kulettuaan pitkin pimeitä portaita, astuivat he valoisaan, pieneen eteiseen, missä palvelijain avutta riisuivat turkkinsa. Eteisestä he menivät toiseen huoneeseen. Jokin kummallisesti puettu mies ilmestyi ovelle. Mennen miehen luo, sanoi Villarski hänelle jotakin hiljaa ranskaksi ja meni sitten pienen kaapin luo, jossa Pierre huomasi pukuja, jollaisia hän ei ennen ollut nähnyt. Otettuaan kaapista liinan pani Villarski sen Pierren silmille ja solmi taakse kietaisten solmuun hänen hiuksensa, mikä koski kipeästi. Sitten veti hän hänet luokseen, suuteli ja, ottaen kädestä, läksi häntä jonnekin taluttamaan. Hiussolmu koski, Pierre rypisteli kasvojaan tuskasta ja hymyili jotakin häveten. Hänen suunnattoman suuri ruumiinsa liikkui hapuilevin, aroin askelin Villarskin jälissä, hänen kätensä roikkuivat rentoina, ja kasvot olivat samalla kurtuissa ja hymyssä.

Talutettuaan häntä kymmenkunta askelta Villarski pysähtyi.

– Mitä ikänä teille tapahtuneekin, – hän sanoi, on teidän se kaikki miehuullisesti kestettävä, jos vakaasti olette päättänyt liittyä veljeskuntaamme. (Pierre vastasi vakuuttavasti päätään nyykäyttämällä). Kun kuulette koputusta ovelta, päästätte siteen silmiltänne, – lisäsi Villarski; – toivotan teille miehuutta ja menestystä. – Ja puristettuaan Pierren kättä Villarski lähti huoneesta.

Jäätyään yksikseen jatkoi Pierre yhä hymyilemistään. Pari kertaa kohautti hän hartioitaan, nosti kätensä siteelle ikäänkuin olisi tahtonut sen irroittaa, mutta antoi taas käden vaipua. Viisi minuuttia, mitkä hän vietti side silmillä, tuntui hänestä tunnilta. Hänen kätensä puutuivat, ja jalkansa herpoutuivat; hänestä tuntui kuin olisi hän väsynyt. Häntä kuohuttivat mitä moninaisimmat ja erilaisimmat tunteet. Hän pelkäsi sitäkin, mitä hänelle tapahtuisi ja vielä enemmän hän pelkäsi, miten voisi olla pelkoaan näyttämättä. Hän oli utelias tietämään, mitä hänelle tehdään, mitä hänelle paljastetaan; mutta ennen kaikkea hän iloitsi siitä, että oli tullut hetki, jolloin hän astuu sille uudistuksen ja reippaan hyveellisen elämän polulle, joista oli uneksinut siitä asti kun oli tavannut Josef Aleksejevitshin. Ovelta kuului voimakkaita lyöntejä. Pierre päästi siteen ja katseli ympärilleen. Huoneessa oli mustaa – pimeätä; vain yhdessä paikassa paloi pieni lamppu jonkin valkoisen sisässä. Pierre meni lähemmäksi ja huomasi lampun olevan mustalla pöydällä, jolla myös oli kirja levällään. Kirja oli raamattu; valkoinen, missä lamppu paloi, oli ihmisen pääkallo tyhjine silmäreikineen ja hampaineen. Luettuaan ensimäiset Evankeliumin sanat: "Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä", kiersi Pierre pöydän ja huomasi suuren, jollakin täytetyn, avatun laatikon. Se oli ruumiskirstu, jossa oli luita. Häntä ei näkemänsä lainkaan kummastuttanut. Haluten astua täysin uuteen elämään, täysin entisestä eroavaan, hän oli odottanut kaikkea tavatonta, vielä tavattomampaa kuin se oli, jonka nyt näki. Pääkallo, kirstu, raamattu, – hänestä tuntui kuin olisi hän tätä kaikkea odottanut, odottanut paljon suurempaakin. Koettaen herättää itsessään harrasta liikutusta, hän katseli ympärilleen. – "Jumala, kuolema, rakkaus, ihmisten veljeys", – puheli hän itsekseen, näillä sanoilla yhdistäen kuvitteluja jostakin sekavasta, mutta iloisesta. Ovi aukeni, ja joku astui huoneeseen.

Heikossa valossa, johon Pierre jo kumminkin oli ennättänyt tottua, astui esille lyhyt mies. Nähtävästi astui mies valosta pimeyteen ja siksipä hän seisahtui, siirtyi sitten varovasti pöydän luo ja laski sille pienet, nahkahansikkaiden verhoamat kätensä.

Tällä pienellä miehellä oli yllä valkea nahkaesiliina, joka peitti hänen rintansa ja osan jalkoja, kaulassa oli hänellä jokin kaulanauhan tapainen ja kaulanauhan päälle pistäysi korkea, valkea rintaröyhelö, joka reunusti hänen pitkulaisia, alaalta käsin valaistuja kasvojaan.

– Miksi tulitte tänne? – kysyi vastatullut Pierreltä, arvaten tämän olinpaikan kolinasta. – Miksikä te, uskomatta valon totuuteen ja näkemättä valoa, miksi tulitte tänne, mitä meiltä tahdotte? Viisauttako, hyvettä, valistusta?

Sinä hetkenä kun ovi avautui ja tuntematon mies astui sisälle, tunsi Pierre pelkoa ja hartautta sen kaltaista, jollaista oli tuntenut lapsuudessaan, käydessänsä ripillä: hän tiesi olevansa silmästä silmään elämän tapojensa puolesta vento vieraan, mutta samalla ihmisten veljeyden perustalla läheisen ihmisen parissa. Pierre siirtyi katkonaisin henkäyksin ja tykyttävin sydämin ritoria kohti (niin nimittivät vapaamuurarit veljeä, joka valmisti kokelasta, etsivää kokelasta, astumaan veljeskuntaan). Astuttuaan lähemmä tunsi Pierre ritorin tutuksi mieheksi, Smoljaninoviksi, mutta hänestä oli loukkaavaa ajatella, että tulija oli tuttava: tulija oli vain veli ja nuhteeton opettaja. Pierre ei voinut pitkään aikaan lausua sanaakaan, niin että ritorin oli pakko toistaa kysymyksensä.

– Kyllä, mi … minä … tahdon uudistua, – lausui Pierre vaivoin.

– Hyvä, – sanoi Smoljaninof ja jatkoi heti: – Onko teillä käsitystä keinoista, joilla pyhä järjestömme auttaa teitä päämääränne saavuttamisessa? … ritori sanoi tämän tyyneesti ja nopeasti.

– Minä … haluan … opastusta … apua … uudistuksessani, – sanoi Pierre vapisevin äänin ja ponnistaen, mikä johtui sekä liikutuksesta että tottumattomuudesta puhua venäjäksi abstraktisista asioista.

– Mikä käsitys teillä on vapaamuurariudesta?

– Minun käsitykseni mukaan on vapaamuurarius fraternité ja ihmisten yhden vertaisuus, johon hyveelliset tarkoitusperät yhtyvät, – sanoi Pierre, häveten yhä enemmän sitä, etteivät sanansa vastanneet hetken juhlallisuutta. – Minun käsitykseni mukaan…

– Hyvä, – sanoi ritori kiireesti, ollen nähtävästi tähän vastaukseen täysin tyytyväinen. – Oletteko etsinyt keinoja päämääränne saavuttamiseen uskonnosta?

– En, pidin uskontoa vääränä, enkä seurannut sen määräyksiä, – sanoi Pierre niin hiljaa, ettei ritori kuullut hänen sanojaan, ja kysyi sentähden, mitä hän puhuu. – Olin jumalankieltäjä, – Pierre vastasi.

– Etsitte totuutta sen tähden, että elämässänne seuraisitte sen lakeja; etsitte siis suurta viisautta ja hyviä avuja, niinkö? – sanoi ritori hetken vaitiolon jälkeen.

– Niin, niin, – vahvisti Pierre.

Ritori rykäsi, pani kätensä ristiin rinnalle ja alkoi puhua:

– Nyt olen pakoitettu paljastamaan veljesliittomme päätarkoituksen. Ja jos se sopii teidän tarkoitukseenne, niin hyödytte veljeskuntaamme liittymällä. Ensimäinen ja suurin tarkoitusperä ja samalla veljeskuntamme perustus, jolle se on rakennettu ja jota ei mikään inhimillinen voima saata hävittää, on polvesta polveen säilynyt perimätieto eräästä tärkeästä salaisuudesta … muinaisimmilta vuosisadoilta; se on kulkenut tällä tavoin perintönä aina ensimäisestä ihmisestä meihin asti, josta salaisuudesta kenties riippuu ihmissukukunnan kohtalo. Mutta koska tämä salaisuus on sen laatuinen, ettei kukaan voi sitä tietää ja hyväkseen käyttää, ellei hän pitkällisen ja uutteran oman itsensä puhdistamisen kautta ole siihen valmistunut, niin eivät kaikki voi toivoa sitä pian saavuttavansa. Siksipä on meillä toinen tarkoitus, joka perustuu siihen, että valmistamme jäseniämme mahdollisuuden mukaan ojentamaan sydämensä, puhdistamaan ja valistamaan järkensä niillä keinoilla, mitkä meille perimätietona ovat paljastaneet tämän salaisuuden etsimisessä vaivan nähneet miehet, ja tämän kautta teemme heidät kykeneviksi tajuamaan tuota samaista suurta salaisuutta.

Puhdistettuamme ja ojennettuamme omat jäsenemme on kolmantena pyrintönämme ojentaa myös koko ihmissuku, sille esimerkkiä esittäen jäsentemme jumalanpelon ja hyveellisyyden muodossa ja näin koetamme kaikin voimin maailmassa vallitsevaa pahuutta vastustaa. Miettikää tätä ja minä tulen taas luoksenne, – sanoi hän ja läksi huoneesta.

– Maailmassa vallitsevaa pahuutta vastustaa … toisti Pierre, ja hänelle kuvastui tuleva toimintansa tällä elämänuralla. Hän näki sielunsa silmillä sellaisia ihmisiä, jollainen hän itse oli ollut kaksi viikkoa sitten, ja hän oli ajatuksissaan pitävinään heille opettavaista, neuvovaa puhetta. Hän näki syntisiä ja onnettomia ihmisiä, joita hän auttoi sanoin ja töin; näki sortajia, joilta hän pelasti heidän uhrinsa. Kolmesta ritorin mainitsemasta tarkoitusperästä tämä viimeinen – ihmissuvun parantaminen, oli Pierren sydämelle erikoisen läheinen. Tuo jonkinlainen tärkeä salaisuus, josta ritori oli puhunut, ei näyttänyt oleelliselta, vaikkakin se kiihoitti hänen uteliaisuuttaan; ja toinen tarkoitus taas, oman itsensä puhdistaminen ja parantaminen kiinnitti vain vähän hänen mieltään, sillä tänä hetkenä hän nautti siitä, että hän tunsi itsensä jo täysin parantuneeksi entisistä synneistään ja valmiiksi tekemään yksinomaan hyvää.

Puolen tunnin kuluttua ritori palasi antamaan kokelaalle ne Salomonin temppelin seitsemää porrasta vastaavat seitsemän hyvettä, joita jokaisen vapaamuurarin tuli itsessään kasvattaa. Nämä hyveet olivat: 1) vaatimattomuus, veljeskunnan salaisuuden säilyttäminen, 2) kuuliaisuus lahkon ylimpiä virkamiehiä kohtaan, 3) hyvä käytös, 4) rakkaus ihmiskuntaan, 5) miehuullisuus, 6) anteliaisuus ja 7) rakkaus kuolemaan.

– Seitsemänneksi pyrkikää, – sanoi ritori, – alituisesti ajattelemalla kuolemaa päästä siihen, ettei se enää näyttäisi teistä hirmuiselta viholliselta, vaan ystävältä … joka vapauttaa tästä kurjasta elämästä hyveellisyyden vaivoissa riutuvan sielun, viedäkseen sen palkinnon ja rauhan majoihin.

– "Niin, niin sen täytyy olla", – ajatteli Pierre, kun ritori nämä sanat lausuttuaan uudestaan läksi hänen luotaan jättäen hänet yksinäisiin mietteisiin. – "Niin sen täytyy olla, mutta olen vielä niin heikko, että rakastan elämääni, jonka tarkoitus nyt vasta vähitellen minulle selvenee". – Mutta muut viisi hyvettä, jotka Pierre sormillaan laskien muisti, tunsi hän sielussaan: sekä miehuullisuuden, anteliaisuuden, hyvän käytöksen, rakkauden ihmiskuntaan että ennen kaikkea kuuliaisuuden, mikä muuten ei hänestä velvollisuudelta näyttänytkään, vaan onnelta. (Hänestä oli nyt niin ihanaa vapautua omasta tahdosta ja alistaa se sen ja niiden tahdolle, jotka tunsivat inttämättömän totuuden). Seitsemännen hyveen Pierre oli unohtanut eikä mitenkään voinut sitä muistaa.

Kolmannen kerran ritori palasi pikemmin ja kysyi Pierreitä, oliko hän yhä luja aikomuksessaan ja päättikö alistua kaikkeen, mitä häneltä vaaditaan.

– Olen valmis kaikkeen, – Pierre sanoi.

– Vielä täytyy teille ilmoittaa, – sanoi ritori, – ettei veljeskuntamme ja'a opetustaan ainoastaan sanoin, vaan muillakin keinoilla, jotka totiseen viisauden ja hyveen etsijään vaikuttavat kenties voimakkaammin kuin vain sanalliset selitykset. Tämän kappelikammion koristuksineen, jotka näette, pitäisi jo selittää sydämellenne, jos se on vilpitön, enemmän kuin sanat; luullakseni tulette näkemään myöhempänäkin oppiaikananne senkaltaista selityksen tapaa. Veljeskuntamme jäljittelee muinaisia seuroja, jotka ilmaisivat oppinsa hieroglyyfeillä. Hieroglyyfi on, – sanoi ritori, – jonkinlaisen aistimilla havaitsemattoman esineen nimitys, joka esine sisältää kuvailemansa kaltaisia ominaisuuksia.

Pierre tiesi varsin hyvin, mitä hieroglyyfi on, mutta ei tohtinut puhua. Hän vaiti ollen kuunteli ritoria, tuntien kaikesta, että heti kokeet alkavat.

– Jos olette luja, täytyy minun ryhtyä teidän valmistamiseenne, virkkoi ritori, läheten Pierreä. – Auliuden merkiksi pyydän teidän antamaan minulle kaikki arvoesineenne.

– Mutta minulla ei ole mitään mukanani, – sanoi Pierre, arvellen, että häntä vaaditaan luovuttamaan kaikki, mitä hänellä on.

– Luovutatte sen, mitä mukananne on: kellon, rahat, sormukset…

Pierre kopeloi kiireesti kukkaron ja kellon, mutta ei voinut saada pitkään aikaan irti vihkisormusta lihavasta sormestaan. Kun kaikki oli luovutettu, vapaamuurari virkkoi:

– Kuuliaisuuden merkiksi pyydän teidän riisuutumaan.

Pierre otti yltään hännystakin, liivit ja vasemman saappaan ritorin osoituksen mukaan. Vapaamuurari avasi paidan hänen vasemman rintansa kohdalta ja, kumartuen, nosti vasemman jalan lahkeen yläpuolelle polven. Hätäisesti tahtoi Pierre riisua oikeankin saappaan ja kääriä housunsa, säästääkseen tästä vaivasta hänelle tuntemattoman ihmisen, mutta vapaamuurari sanoi, ettei tarvitse, ja antoi tohvelin hänen vasempaan jalkaansa. Kädet riipuksissa, jalat harillaan seisoi Pierre ritori-veljen edessä, odotellen tältä uusia määräyksiä. Vastustamattomasti ilmestyi hänen huulilleen hymy, josta kuvastui lapsellisen kainoa häveliäisyyttä, epäilyä ja oman itsensä ivaamista.

– Ja vihdoin, puhtaan sydämen tunnustukseksi pyydän teidän ilmaisemaan minulle suurimman intohimonne, – sanoi tämä.

– Intohimoni! – Niitä minulla on ollut niin paljon, – Pierre sanoi.

– Sen himon, joka enemmän kuin toiset on pakoittanut teidät horjahtelemaan hyveen poluilta, – sanoi vapaamuurari.

Pierre vaikeni epäröiden.

"Viinikö? Ylönsyöminen? Joutilaisuus? Laiskuus? Kiivaus? Häijyys? Naiset?" – luetteli hän paheitaan, ajatuksissaan kutakin punniten ja tietämättä, mille antaisi etusijan.

– Naiset, – Pierre lausui hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.

Vapaamuurari ei hievahtanutkaan ja oli pitkän aikaa puhumatta tämän vastauksen kuultuaan. Vihdoin siirtyi hän Pierren luo, otti pöydällä olevan liinan ja sitoi hänen silmänsä.

– Viimeisen kerran sanon teille; kääntäkää kaikki huomionne itseenne, pankaa tunteenne kahleihin, älkääkä etsikö autuutta intohimoissa, vaan sydämessänne. Autuuden lähde ei ole ulkopuolella meitä, vaan sisässämme…

Pierre tunsi jo itsessään tämän virkistävän autuuden lähteen, joka nyt riemulla ja hartaudella kokonaan täytti hänen sielunsa.