Читать книгу Sota ja rauha II - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 4

Pierre istui vastapäätä Dolohovia ja Nikolai Rostovia. Hän söi paljon ja ahnaasti ja joi paljon, kuten ainakin. Mutta ne, jotka tunsivat hänet lähemmin, näkivät, että hänessä tänä päivänä oli tapahtunut jokin suuri muutos. Hän oli vaiti koko päivällisten ajan ja silmiään räpytellen ja otsaansa rypistellen katseli ympärilleen tai silmät tuijollaan aivan hajamielisen näköisenä kaiveli sormella nenäänsä. Hänen kasvonsa olivat alakuloiset ja synkät. Näytti siltä, ettei hän nähnyt eikä kuullut mitään, mitä ympärillä tapahtui, vaan ajatteli jotakin erityistä, raskasta ja vielä ratkaisematonta.

Tämä ratkaisematon, häntä vaivaava kysymys oli ruhtinattaren vihjaus Moskovassa Dolohovin läheisistä suhteista hänen vaimoonsa. Samaten hänelle tänä aamuna saapunut nimetön kirje, jossa sanottiin sellaisella halpamielisellä pilalla, joka on ominaista kaikille nimettömille kirjeille, että hän näkee huonosti silmälasiensa läpi, ja että hänen vaimonsa ja Dolohovin välinen suhde on salaisuus vain hänelle itselleen. Pierre ei täyttä totta uskonut ruhtinattaren vihjauksiin eikä myös kirjeeseen, mutta hänestä tuntui hirveältä katsella edessään istuvaa Dolohovia. Joka kerta kun hänen katseensa sattumoisin kohtasi Dolohovin kauniit, mutta julkeat silmät, Pierre tunsi miten jotakin kauheata ja rumaa nousi hänen sieluunsa, ja hän kääntyi äkisti pois. Tahtomattaan muistellessaan vaimonsa koko entistä elämää ja hänen suhdettaan Dolohoviin, näki Pierre selvästi, että se mitä kirjeessä sanottiin, voi olla totta, ainakin todennäköistä, ellei se olisi koskenut hänen vaimoansa. Pierre muisti tahtomattaan, miten Dolohof, joka viime taistelun jälkeen oli saanut entisen arvonsa, oli palannut Pietariin ja tullut hänen luokseen. Käyttäen hyväkseen juomakemujen aikuisia ystävyyden suhteitaan Pierreen, oli Dolohof suoraa päätä tullut hänen luokseen ja Pierre oli luovuttanut hänelle asunnon ja lainaillut hänelle rahaa. Pierre muisti, kuinka Helena monasti oli hymyillen lausunut paheksumisensa sen johdosta, että Dolohof asui heidän talossaan, ja kuinka Dolohof oli hänelle kyynillisesti kehunut hänen vaimonsa kauneutta, ja mitenkä hän siitä ajasta aina Moskovaan saapumiseen asti ei ollut hetkeksikään heistä erkaantunut.

"Niin, Dolohof on hyvin kaunis", – ajatteli Pierre, – "tunnen hänet. Olisipa häneltä aika kauniisti tehty, jos hän häpäisisi nimeni ja nauraisi minua juuri sen vuoksi, että olen puuhannut hänen hyväkseen ja holhonnut ja ja auttanut häntä. Tiedän, ymmärrän, miten tämä tekisi hänen petoksensa kutkuttavaksi hänen silmissään, jos se vaan olisi totta. Niin, jos se olisi totta; mutta en usko, minulla ei ole oikeutta enkä voi sitä uskoa." Hän muisti millaisen jäykän kovan ilmeen saivat toisinaan Dolohovin kasvot, kuten silloinkin kun hän oli sitonut poliisin ja karhun yhteen ja paiskannut ne veteen, taikka kun hän haastoi toisen syyttä suotta kaksintaisteluun tahi tappoi pistolilla ajomiehen hevosen. Tämä ilme oli usein Dolohovin kasvoilla, kun Pierre katsoi häneen. "Niin, hän on riitapukari", – Pierre ajatteli, – "hän ei pidä minään ihmisen tappamista, hänestä varmaan näyttää, että minä pelkään häntä. Ja tosiaan pelkäänkin häntä", – ajatteli Pierre, ja tätä ajatellessaan hän taas tunsi, miten jotakin kauheata ja rumaa nousi hänen sieluunsa. Dolohof, Denisof ja Rostof istuivat nyt juuri Pierreä vastapäätä ja näyttivät hyvin iloisilta. Rostof jutteli iloisesti noiden kahden toverinsa kera, joista toinen oli uljas husaari, toinen tunnettu tappelija ja remuilija. Aina tuon tuostakin katsoi Rostof pilkallisesti Pierreen, joka näillä päivällisillä kummastutti kaikkia tuossa kookkaana ja hajamielisenä istuessaan ja alituisesti samaa asiaa miettiessään. Rostof katseli pahansuovasti Pierreen ensinnäkin siksi että Pierre hänestä, husaarista, näytti siviilipohatalta, kaunottaren mieheltä, ylipäänsä akalta, toiseksi sentähden, ettei Pierre tuossa johonkin keskittyneessä, hajamielisessä sieluntilassaan ollut tuntenut Rostovia eikä vastannut hänen tervehdykseensä. Kun alettiin juoda keisarin maljaa, istui Pierre ajatuksiinsa vaipuneena eikä tarttunut maljaansa.

– Mitäs te? – huudahti Rostof hänelle, ilkamoivan pahanelkisesti häneen katsoen. – Ettekö kuule: hallitsijamme keisarin malja!

Pierre huoahti, nousi nöyrästi, tyhjensi maljansa ja odotettuaan kunnes kaikki olivat istuutuneet kääntyi Rostoviin, tapansa mukaan suopeasti hymyillen.

– Mutta minäpä en teitä tuntenut, – hän sanoi. Mutta Rostof ei nyt siitä välittänyt, hän huusi "eläköön!"

– Miksikäs et uudista tuttavuutta, – sanoi Dolohof Rostoville.

– Välipä hänen, hupsun, – Rostof sanoi.

– Pitää lellitellä kauniin vaimon miestä, – sanoi Denisof.

Pierre ei kuullut, mitä he puhuivat, mutta tiesi hänestä puhuttavan. Hän karahti punaiseksi ja kääntyi pois.

– No, nyt kauniiden naisten malja, – sanoi Dolohof, ja vakavana mutta suupielet hymyssä kääntyi hän maljoineen Pierreen.

– Kauniitten naisten malja, Petrushka, ja heidän rakastajainsa samoin, – sanoi hän.

Pierre loi silmänsä alas, joi maljakostaan katsomatta Dolohoviin ja vastaamatta hänelle. Palvelija, joka jakeli Kutusovin kantaattia, asetti lehden Pierren kohdalle, pitäen häntä arvokkaampana vieraana. Pierre aikoi ottaa lehden, mutta Dolohof kumartui yli pöydän, sieppasi sen hänen kädestään ja alkoi lukea. Pierre katsahti Dolohoviin, hänen silmäteränsä suppenivat: tuo kauhea ja ruma, joka oli hämmentänyt häntä koko päivällisten ajan, tunkeutui esiin ja valtasi hänet. Hän vuorostaan kumartui kallistaen rotevan ruhonsa pöydän yli.

– Rohjetkaappas ottaa! – kirkasi hän.

Kuultuaan tämän huudon ja nähtyään kenen kanssa hän oli tekemisissä, kääntyivät Nesvitski sekä oikean puolinen naapuri hämmästyksissään ja kiireesti Besuhoviin.

– Tyyntykää, riittää, mitä te? – kuiskasivat pelästyneet äänet.

Dolohof katsoi Pierreen kirkkain, iloisin, jäykin silmin, hymyillen, ikäänkuin olisi sanonut: "Kas tästä minä pidän."

– En anna, – sanoi hän painokkaasti.

Kalpeana, vapisevin huulin tempasi Pierre lehden.

– Te … te … olette heittiö!.. Vaadin teidät tilille, – hän lausui ja lykäten tuolin altaan nousi pöydästä.

Samassa silmänräpäyksessä kun Pierre teki tämän ja lausui nämät sanat, tunsi hän, että kysymys hänen vaimonsa syyllisyydestä, joka häntä oli kiusannut näinä viime vuorokausina, oli nyt lopullisesti ja varmasti ratkaistu. Hän vihasi vaimoaan ja oli iäksi rikkonut välinsä hänen kanssaan. Huolimatta Denisovin pyynnöstä, ettei Rostof sekautuisi tähän asiaan, suostui Rostof olemaan Dolohovin sekundanttina ja keskusteli atrian loputtua Nesvitskin, Besuhovin sekundantin, kanssa kaksintaistelun ehdoista. Pierre ajoi kotiin, mutta Rostof Dolohovin ja Denisovin kera istui klubissa myöhään yöhön kuunnellen mustalaisia ja laulajia.

– Huomenna siis, Sokoljnikin metsässä, – sanoi Dolohof jättäessään Rostovia hyvästi klubin rappusilla.

– Ja oletteko rauhallinen? – Rostof kysyi.

Dolohof pysähtyi.

– Katsoppas, selitän sinulle parilla sanalla kaksintaistelun koko salaisuuden. Jos menet kaksintaisteluun ja kirjoitat testamenttisi ja helliä kirjeitä vanhemmillesi, jos ajattelet sitä, että sinä voidaan tappaa, olet – hölmö ja varmasti hukkaan joudut. Mutta meneppäs vakaasti aikoen vastustajasi tappaa niin pian ja varmalla tavalla kuin mahdollista, silloin käy kaikki oivallisesti, kuten jutteli minulle usein kostromalainen karhunnäyttelijä. Ja karhuapa, hän sanoi, kumminkin luulisi pelkäävän. Mutta kun sen tapaat, niin pelko valtaa sinut, ettei se vain pääsisi kynsistäsi! Niin, samoin ajattelen minäkin. Huomiseen, rakkaani!

Seuraavana päivänä, kello 8 aamulla Pierre ja Nesvitski ajoivat Sokoljnikin metsään ja tapasivat siellä Dolohovin, Denisovin ja Rostovin. Pierre näytti siltä kuin olisi hänellä ollut mielessään mietteitä, jotka eivät ensinkään koskeneet tulevaa taistelua. Hänen riutuneet kasvonsa olivat keltaiset. Hän nähtävästi ei ollut yötään nukkunut. Hän katseli hajamielisesti ympärilleen ja rypisteli kulmiaan kuten auringon häikäistessä. Kaksi ajatusta oli hänet kokonaan vallannut: vaimonsa syyllisyys, josta hänelle unettoman yön jälkeen ei ollut jäänyt epäilyksen siruakaan, ja Dolohovin viattomuus, Dolohovin, jolla ei ollut lainkaan syytä säästää hänelle vieraan henkilön kunniaa. – "Ehkäpä olisin tehnyt ihan samoin hänen sijassaan", – arveli Pierre. – "Niin, aivan varmaan olisin tehnyt samoin; miksi siis tämä kaksintaistelu ja murhaaminen? Joko tapan minä hänet, tai osaa hän minua päähän, kyynärpäähän tai polveen. Jospa lähtisin täältä, pakenisin, vetäytyisin jonnekin", – pälkähti hänelle päähän. Mutta juuri sillä hetkellä kun hänen mieleensä juolahti tuollaisia ajatuksia, kysyi hän erittäin rauhallisen ja hajamielisen näköisenä, mikä synnytti kunnioitusta niissä, jotka hänet näkivät: "Joko pian, onko jo valmis?"

Kun kaikki oli valmiina, miekat pistetyt lumeen merkitsemään mihin asti sai toisiaan lähestyä ja pistoolit ladatut, meni Nesvitski Pierren luo.

– En täyttäisi velvollisuuttani, kreivi, – sanoi hän aralla äänellä, – enkä ansaitsisi sitä luottamusta ja kunniaa, jonka olette minulle osoittanut valitessanne minut todistajaksenne, ellen tänä tärkeänä, perin tärkeänä hetkenä, puhuisi teille suutani puhtaaksi. Arvelen, ettei tällä asialla ole riittäviä syitä ja ettei ansaitse vuodattaa vertaan sen tähden… Te olitte väärässä, jonkun verran väärässä, te kiivastuitte…

– Oh niin, hirveän tyhmästi … – Pierre sanoi.

– Niinpä, suokaa minun välittää heille surkuttelunne sen johdosta, mitä on tapahtunut, ja olenpa vakuutettu, että vastustajamme suostuvat anteeksipyyntöönne, – sanoi Nesvitski (kuten kaikki asian osalliset ja kuten kaikkikin saman laatuisissa tiloissa, kun eivät usko, että asiasta vielä tulisi täysi tosi). – Tiedätte, kreivi, paljon jalommaksi tunnustaa vikansa, kuin saattaa asia auttamattomiin. Loukkausta ei ollut vain yhdellä puolen. Sallikaa niin keskustelen…

– Ei, mitä tässä on puhumista! – sanoi Pierre, – olkoon… Onkos siis valmiina? – hän lisäsi. – Sanokaa minulle vain, minne on mentävä ja minne ammuttava? – sanoi hän hymyillen luonnottoman lempeästi.

Hän otti pistoolin käsiinsä ja alkoi perinpohjaisesti kysellä laukaisemisen taitoa, sillä hän ei ollut vielä elämässään pistoolia käsitellyt, jota ei sentään tahtonut tunnustaa.

– Ai niin, kas noin, kyllä tiedän, olen vain unohtanut, – puheli hän.

– Ei mitään anteeksipyyntöjä, ei kerrassaan mitään, – sanoi Dolohof Denisoville, joka puolestaan teki sovinnon yrityksiä, ja Dolohof meni myös määrätylle paikalle.

Kaksintaistelun paikka oli valittu 80 askelta tiestä, jolle reet olivat pysähtyneet, pienelle aukeamalle hongikossa. Paikkaa peitti viime päivinä vallinneiden suojasäitten pehmittämä lumi. Vastustajat seisoivat noin neljänkymmenen askeleen päässä toisistaan, aukeaman äärillä. Sekundantit, mitattuaan askeleet, tallasivat märkään, syvään lumeen painuvat jälet siitä paikasta, missä taistelijat seisoivat, Nesvitskin ja Denisovin pystyyn pistettyihin miekkoihin asti. Miekat, jotka olivat sallittuina raja-aitana, olivat pistetyt kymmenen askeleen päähän toisistaan. Suoja ja sumu lisääntyivät. 40:n askeleen päästä ei voinut nähdä mitään. Kolmisen minuuttia oli jo kaikki ollut valmiina ja kuitenkin hidasteltiin, kaikki olivat vaiti.