Читать книгу Sota ja rauha II - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 14

Puolentoista tunnin kuluttua piti suurin osa pelureista omaa pelaamistaan leikin asiana.

Kaikkien huomio oli keskittynyt Rostoviin. Hänen laskuunsa oli 1600 ruplan asemasta merkitty jo pitkä rivi numeroita, joista Rostof oli yhteenlaskemalla saanut 10,000 ruplaa, mutta hänen arvelunsa mukaan nousi summa kaikkiaan jo ainakin 15,000: teen ruplaan. Todellisuudessa nousi summa jo yli 20,000. Dolohof ei enää kuunnellut eikä kertoellut kaskuja; hän seurasi Rostovin jokaista kädenliikettä ja vilkasi toisinaan hätäisesti Rostovin velkaluetteloon. Hän oli päättänyt jatkaa pelaamista siksi kunnes velka nousisi 43,000 ruplaan. Tämän luvun hän oli valinnut sentähden, että Sonjan ja hänen oma ikänsä yhteenlaskettuna oli 43. Rostof istui pää käsien varassa, nojaten viinin ja liidun tahrimaan pöytään, jolla virui levällään kortteja. Hän ei voinut hetkeksikään irtautua erään kiusoittavan mielialan vallasta: nuo suuriluiset, punakat, karvaiset kädet, nuo kädet, joita hän sekä rakasti että vihasi, pitivät häntä vallassaan.

"Kuusisataa ruplaa, ässä, kulma, yhdeksäinen … mahdoton on päästä omilleen!.. Ja miten olisi hauskaa kotona… Pata-sotamies … se on mahdotonta! Ja miksi hän tämän tekee minulle?" … ajatteli ja muisteli Rostof. Toisinaan hän asetti suuren panoksen, mutta Dolohof kieltäytyi kääntämästä kortteja ja määräsi itse panoksen suuruuden. Rostof totteli, ja milloin rukoili hän Jumalaa, kuten ennen taistelun riehuessa Amstettenin sillalla, milloin ennusteli, että se kortti, joka pöydän alle pudonneista, rypistyneistä korteista ensimäisenä sattuu hänen käteensä, pelastaa hänet; milloin taas laski husaari takkinsa pauloja ja päätti asettaa koko häviönsä määrän kortille, jossa on yhtä monta silmää kuin hänen takissaan paulaa, milloin apua anoen vilkuili muihin pelureihin, milloin katsahti Dolohovin kylmän jäykkiin kasvoihin ja koetti tunkeutua hänen sielunsa sisimpään.

"Tietäähän hän, mitä minulle merkitsee tämä häviö. Eihän hän toki saata toivoa minun perikatoani? Onhan hän ollut ystäväni. Olenhan häntä rakastanut… Mutta eihän se ole hänen syynsä; mitä saattaa hän tehdä, kun kerran onnetar häntä suosii? Enkä minäkään ole syypää", – puheli Rostof itsekseen. – "En ole tehnyt mitään pahaa. Olenko sitten jonkun tappanut, jotakuta loukannut, jollekulle toivonut onnettomuutta? Miksi siis tällainen kauhea onnettomuus? Ja koska se sitten alkoi? Aivan äskenhän astuin tämän pöydän ääreen ja toivoin voittavani satasen ruplaa, joilla olisin ostanut lippaan äidille nimipäivälahjaksi, ja sitten aijoin heti lähteä kotiin. Olin niin onnellinen, niin vapaa, iloinen! Enkä silloin ymmärtänyt, miten olin onnellinen! Ja milloin tämä onnen aika loppui, ja milloin alkoi tämä kauhea tila? Miten tämä muutos tapahtui? Koko ajanhan olen istunut tässä samalla paikalla, tämän pöydän ääressä, ja samalla tavalla olen valinnut ja siirrellyt kortteja ja katsellut noita suuriluisia, näppäriä käsiä. Milloin tämä on tapahtunut, ja mitä oikeastaan on tapahtunut? Olen terve, voimakas ja yhä ennallani, ja istun yhä entisellä paikallani. Ei, se on mahdotonta! Varmaankin päättyy kaikki hyvin."

Hän oli punakka ja aivan hiessä, vaikka huoneessa ei ollutkaan kuuma. Hänen kasvonsa olivat kauhean ja surkean näköiset, erityisemmin sentähden, että hän turhaan koetti tekeytyä rauhalliseksi.

Rostovin häviö nousi jo tuohon hirvittävään summaan, 43 tuhanteen ruplaan. Hän oli jo valmistanut kortin, jolle oli asettanut kolme tuhatta ruplaa, jotka juuri oli saanut, kun Dolohof napautti korttipakalla pöytään, sysäsi kortit sivuun, otti liidun ja alkoi selvällä, miehekkäällä käsialallaan laskea yhteen Rostovin häviöitä niin että liitu siruina räiskyi.

– Illalliselle, illalliselle, jo on aika! Tuossapa ovat mustalaisetkin!

Huoneeseen astui todellakin tummia miehiä ja naisia, jotka puhelivat jotain mustalaisella korostuksellaan ja toivat tullessaan huoneeseen kylmän hohkan. Rostof käsitti, että kaikki oli lopussa; mutta siitä huolimatta hän sanoi rauhallisesti:

– Etkö siis enää pelaa? Ja minulla kun oli valmiina erinomainen kortti. – Tuntui kuin hänestä tärkeintä olisi ollut pelaamisen hauskuus.

"Kaikki on lopussa, olen mennyttä miestä", – Rostof ajatteli. – "Nyt vain luoti otsaan – muu ei auta", – ja kaikesta tästä huolimatta hän sanoi iloisella äänellä:

– Käännähän toki vielä yksi kortti.

– Hyvä, – vastasi Dolohof, lopetettuaan laskemisensa, – hyvä! olkoon menneeksi 21 ruplaa, – hän sanoi, osoittaen 21 numeroa joka summassa oli yli 43 tuhannen, otti korttipakan ja alkoi kääntää. Rostof taittoi nöyrästi kortin kulman ja kirjoitti sille 21 ruplaa aikomainsa 6000 ruplan asemasta.

– Minulle on samantekevä, – hän sanoi, – huvittaisipa vain tietää, miten käy tämän kymmenikön.

Dolohof ryhtyi vakavana kääntämään kortteja. Voi, miten Rostof tällä hetkellä vihasi noita punertavia, lyhytsormisia, karvaranteisia käsiä, jotka pitivät häntä vallassaan… Kymmenikkö kääntyi Rostoville.

– 43 tuhatta teiltä saatavaa, kreivi, – sanoi Dolohof kiskotellen ja nousi pöydän äärestä. – Jopa väsyttää tällainen pitkä istuminen, – hän lisäsi.

– Jopa vain, väsynyt olen minäkin, – sanoi Rostof.

Dolohof keskeytti hänen puheensa, aivan kuin olisi tahtonut hänelle huomauttaa, miten sopimatonta hänen on laskea leikkiä:

– Milloin suvaitsette toimittaa rahat, kreivi? – hän tokasi.

Rostof lensi tulipunaiseksi ja pyysi Dolohovin seuraamaan itseään viereiseen huoneeseen.

– En voi heti koko summaa suorittaa, otathan vekselin, – Rostof sanoi.

– Kuulehan Nikolai, – sanoi Dolohof, hymyillen avonaisesti ja katsellen Rostovia silmiin, – tunnethan sananlaskun: "Onni pelissä, – onnettomuus rakkaudessa". Serkkusi on sinuun rakastunut. Kyllä tiedän.

"Ah! Kauheata on tuntea itsensä niin sidotuksi tuohon mieheen", ajatteli Rostof. Hän käsitti, miten kovan iskun hän häviöllään tuottaa isälleen ja äidilleen; hän käsitti, miten suloista olisi vapautua kaikesta tästä, ja hän käsitti senkin, että Dolohof tiesi voivansa vapauttaa hänet tästä häpeästä ja surusta ja siitä huolimatta hän leikki hänen kanssaan kuin kissa hiirellä.

– Sinun serkkusi … – alkoi taas Dolohof; mutta Rostof keskeytti hänet:

– Minun serkullani ei ole tähän asiaan mitään osaa, jätä hänet rauhaan! – huusi Rostof raivoissaan.

– Milloin siis suoritat? – kysyi Dolohof.

– Huomenna; – sanoi Rostof ja poistui huoneesta.