Читать книгу Äärimmäiseltä rajalta: Seikkailuromaani - Øvre Richter Frich - Страница 11

Joshua P. Niggitts oli Pinkertonin toimiston matkustava salapoliisi, ei enempää eikä vähempää.

Toimi ei ollut mikään erikoisen hieno, mutta eipä mainittu J.P. Niggittskään ollut mikään hieno mies. Hän oli saanut tehtäväkseen nuuskia käsiinsä sen yalelaisen ylioppilaan, joka oli potkaissut kuoliaaksi erään professorin ja sittemmin karannut Sing-Singin vankilasta. Amerikan viranomaiset olivat jo aikoja sitten jättäneet koko asian, vieläpä olivat mielissäänkin tästä käänteestä. Mutta nyt sattui kaikeksi onnettomuudeksi tuolla kuoliaaksi potkitulla siveysopin professorilla olemaan jonkinlainen suhde erääseen upporikkaaseen leskeen, joka tällä ilkeällä tavalla menetti arvokkaan ystävän. Ja kun leski oli kostonhimoinen kuin kobrakäärme, pani hän pyörimään muutamia satojatuhansia dollareja vain saadakseen hävyttömän ylioppilaan sähkötuoliin, jonka tämä oli kaartanut.

Kostonhimoiset naiset ovat mustekalojen kaltaisia — heillä on kymmenittäin pyyntilonkeroita. Ja tämä lajinsa edustaja polvistui joka aamu erään lihavaa, parratonta, talisilmäistä — talisuus johtui siveellisestä viisaudesta — miestä esittävän muotokuvan eteen ja rukoili kostoa onnensa menettämisestä.

Hän tehosti rukouksiaan kääntymällä Pinkertonin toimiston puoleen, joka taas puolestaan jätti asian yhdelle hienovainuisimmista nuuskijoistaan.

Siitä on jo kauan kun salapoliisi kelpasi romaanisankariksi. Hänet syrjäytti aikoinaan autonkuljettaja. Mutta nyt on autoilijakin siirtynyt rehelliseen yksitoikkoisuuteen ja luovuttanut romanttiset kiistakentät lentäjälle. Ja kukistumisensa partaalla seisoo jo tämäkin — sankarikieltä käyttääksemme —, sillä ei ole enää kaukana se aika, jolloin lentäminen muuttuu verrattain vaarattomaksi, poroporvarilliseksi urheiluksi.

Oli miten oli: salapoliisi ei enää esiinny hienossa seurassa muualla kuin filmissä, jossa hän vielä on terävä-älyinen, vaikka peräti lapsellisella tavalla.

Joshua P. Niggitts ei soveltunut valkoiselle kankaalle. Hän oli ovela, mutta jäyhä mies, joka teki työtä kuin kone, aina nenä maassa. Nyt hänen vainunsa vei häntä suoraan kohti Simon Newcombe Harrimania, a hän oli menossa S:t Vincentiin eräällä lihalastissa olevalla englantilaisella höyrylaivalla, joka aikoi ottaa hiiliä sieltä. Hän ei ollut ihan varma asiastaan — salapoliisit eivät ole koskaan varmoja, ja tästä syystä kai salapoliisiromaanit venyvätkin niin penteleen pitkiksi. Mutta hän oli tavannut hyvät jäljet. Luureunarilleistä oli tullut nuoren ylioppilaan kohtalo. Syystä tai toisesta mies ei ollut viitsinyt poistaa niitä nenältään, paetessaan New Yorkista. Ne olivat seuranneet häntä erääseen Cunard-linjan laivaan, tämän kattilahuoneeseen, ne olivat herättäneet tarpeeksi huomiota Liverpoolissa, ja eräänä päivänä ne olivat tähdänneet suoraan Marconi-yhtiön palatsiin Lontoossa. Tämän suuren maailmanjärjestön huoneissa Niggitts oli kysellyt ja rauhoittunut vasta kuultuaan tuon hämmästystä herättävän nimen: Simon Newcombe Harriman. Hänen mielenkiintonsa tuntui harvinaisessa määrässä kohdistuvan tähän nimirikkaaseen herraan, jonka tuntomerkit sopivat erinomaisesti hänen lompakossaan olevaan pitkän, luisevan, pikku lautasten kokoisia luureunarillejä kantavan nuorukaisen valokuvaan.

Ilmaisematta millään tavalla syytä, miksi hän halusi tietoja mr. S.N. Harrimanista, hän poistui Lontoosta ja suuntasi kulkunsa suoraan kohti S:t Vincent-nimistä pientä valtameren hiekkajyvää kohti. Kaikki oli järjestyksessä. Hänen tulevaisuutensa turvattu. Hänen taskussaan oli vangitsemismääräys ja suosituskirje maailman pienimmän hiilisaaren korkeimmalle poliisiviranomaiselle.

Lankeaa siis luonnostaan, että Joshua P. Niggitts oli mainiolla tuulella liukuessaan eräänä myöhäisenä iltahetkenä sen majakan ohitse, joka Santiago-saaren mahtavilta rantakallioilta viittoo S:t Vincentin keltaista alastomuutta kohti. Hän puri purukummia niin että leuat natisivat, hän voiteli revolverinsa florenttiniöljyllä ja pisti viimeisellä patenttilaitteella varustetut käsiraudat taskuunsa. Sitten hän pani kuntoon taskulamppunsa, sillä pimeys oli tullut aikoja ennen kuin laiva oli ehtinyt satamaan.

Niggittsin into oli ilmitulessa. Hyväntahtoinen perämies oli näyttänyt hänelle sen pienen rakennusryhmän, joka muodosti Marconi-aseman. Iso hehkulamppu valoi valkoista hopeaansa siihen matalaan rakennukseen, joka oli kummulla, päärakennuksen takana.

Oli valoisa, kirkas yö — kuuta vailla. Mutta tähdet säteilivät omituista, voimakasta hohdettaan. Oli kuin ilmakehän miljoonat silmät olisivat uteliaina vilkuttaneet toisilleen.

Mutta Niggittsissä ei ollut runollisuutta enempää kuin pussirotassa, eikä hänellä ollut sitä hyödyllistä taitoa, että olisi osannut lukea tähdistä. Jos hänellä olisi ollut tämä taito, niin hän ehkä olisi keksinyt, että Saturnus oli tänä yönä hieman omituinen. Eikä se ennusta hyvää ihmisen kuolemattomalle sielulle — vaikka kuuluukin niin vuorenvarmaan laitokseen kuin Pinkertonin toimistoon.

Ei ole kuitenkaan syytä rientää tapausten edelle. Ennen kuin lastihöyryn ankkuri oli tavannut pohjan, seisoi Joshua P. Niggitts yhdessä niistä monista veneistä, jotka olivat tulleet tervehtimään juuri saapunutta laivaa. Hänellä oli sellainen kiire, ettei hän huomannut peremmällä satamassa kelluvaa kaunista, valkoista huvipurtta. Hänen pienet siansilmänsä tuijottivat vain tuohon suureen hehkuvaloon, jonka läheisyydessä hänen luultavasti mitään aavistamaton uhrinsa oleili.

Maihin astuessaan hän vilkaisi kelloon. Se oli juuri kaksitoista.

Tämänkin olisi pitänyt varoittaa Joshua P. Niggittsiä. Sydänyön hetki ei ole hyvä salapoliiseille. On jotakin rikosluontoista öisessä kahdentoistalyönnissä.

Mutta Niggitts ei ajatellut mitään muuta kuin Simon Newcombe Harrimaniksi itseään nimittävän miehen kiinniottamista. Hän ei välittänyt edes paikan poliisiviranomaisten avusta. Olihan hänellä vangitsemismääräys, Englannin poliisin allekirjoittama, oli revolveri, käsiraudat ja nuo etevät englantilaiset lennätinvirkailijat, jotka asuivat yhdessä Yalen yliopiston murhaaja-idun kanssa.

Sitäpaitsi Niggitts oli rahan ahne. Hän ei voinut sietää ajatusta, että joku toinen tulisi jakamaan hänen suurta dollarichekkiään.

Hän sai erään portugalilaisen hiilijätkän oppaakseen ja seisoi muutamaa minuuttia myöhemmin laitoksen portilla. Se oli auki.

Hän sanoi hyvää yötä oppaalle, otti huopatohvelit jalkaansa ja hiipi edelleen. Tuolla oli jokin ovi raollaan. Niggitts noudatti viittausta ja astui pitkään käytävään, joka päättyi portaisiin.

Vallitsi ihmeteltävä äänettömyys rakennuksessa, vaikka valot olivat sytytetyt kaikkialle.

Salapoliisi hiipi ylös portaita. Ne päättyivät oveen, joka oli puolittain auki, kuten kaikki edellisetkin. Se johti huoneeseen, joka ilmeisesti oli kalustettu jonkinlaiseksi tähtitorniksi. Siellä vallitsi puolihämärä, mutta Niggitts keksi heti siellä kaksi miestä. Toinen askarteli suuren kaukoputken kimpussa, toisella, joka seisoi kumartuneena erään pöydän yli, oli luureunarillit; ja muistutti jälkimmäinen muutenkin Niggittsin taskussa olevaa valokuvaa niinkuin vesipisara muistuttaa toista vesipisaraa.

Ei ollut vähintäkään epäilystä enää.

Joshua P. Niggitts astui kolistellen huoneeseen, meni Simon Newcombe

Harrimanin luo ja laski kätensä tämän olalle.

"Nathanael Smith", sanoi hän, "lain nimessä minä vangitsen teidät".

Syntyi silmänräpäyksen äänettömyys. Niggitts nautti siitä silmänräpäyksestä, mutta ei seuraavasta. Sillä kaukoputkimies oli kääntänyt kasvonsa häneen.

"Viekää ulos rääkkyjät", sanoi hän kuivasti. "Me emme halua tulla häirityiksi…" Ja oli kuin hänen silmänsä, joiden palo muistutti kuumesairasta, olisivat lakaisseet Niggittsin ulos.

"Mutta", änkytti Niggitts, "mutta…"

On merkillistä, kuinka usein vähäisellä arvostelukyvyllä varustetut ihmiset suuttuvat sanasta "mutta"… Sillä Simon Newcombe Harriman alias Nathanael Smith käännähti taapäin. Seuraavassa tuokiossa hänen oikea jalkansa lennähti eteenpäin, niinkuin heittokoneen viputanko. Ja ennenkuin Niggitts ennätti tarttua revolveriinsa, vangitsemismääräykseen ja käsirautoihin, hän pyörähti läpi lasiruudun ja yli matalan verannan ja putosi ilkeästi rämähtävään romurautakasaan. Siihen hän jäi makaamaan aivan hiljaa.

Mutta nuo kaksi miestä jatkoivat työtänsä, johon he syventyivät ja innostuivat, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.