Читать книгу Äärimmäiseltä rajalta: Seikkailuromaani - Øvre Richter Frich - Страница 7

Aika oli merkillinen, täynnä hapuilevaa taikauskoa ja uusien totuuksien ikävöintiä. Maailmanhistoriallinen onnettomuus nosti pinnalle ihmeellisiä asioita. Sodan lohikäärmekylvö oli luonut omituisesti vääntyneitä valtiollisen elämän muotoja. Yhteiskunta, elämän ilmiöistä mutkikkain, oli suurella vaivalla ja vatsanväänteellä sulattanut sen kovan ravinnon, mitä sen elimistölle olivat tarjonneet spartakismi, leninismi ja muut alaluokkavallankumoukset.

Mutta kaiken tämän levottomuuden turvissa olivat ihmiset ruvenneet ajattelemaan ja mietiskelemään. Tappotannerten miljoonat kaatuneet olivat levinneet ikäänkuin henkiä täynnä olevaksi tähtisumuksi verikylläisen maakamaran ylle, ja tässä kaiken yliluonnollisen itämiselle perin otollisessa ilmanalassa putkahti ilmoille mittaamaton halu syventyä salattujen voimien tuntemattomiin arvoihin. Käsivarsiinsa turvautuvien vähitellen valloittaessa itselleen maan, ja köyhälistön kiihkeästi tavoitellessa valtaa, harhaili oman onnensa nojaan jätetty sivistyneistö pitkin suurten ajatusten äkkijyrkänteitä ja tuijotti pois, kohti uusia ja outoja maailmoita.

Kaikki vanhat ismit heräsivät uuteen eloon. Mesmerismi, hypnotismi, magnetismi, spiritismi saivat jo kadonneen nuoruudenvoimansa takaisin. Kaikissa vanhoissa pappiloissa ja luostareissa kummitteli, puolittain unohdetut pöydänjalat tanssivat, aikaansa seuraavat valokuvaajat eivät niin paljoa välittäneet ihmisistä kuin usvaisen hämäryyden hyväntahtoisista ja turhamaisista hengistä, ja astraaliruumiit lentelivät halki avaruuden niinkuin tarun hollantilaisen laiva.

Kirjailijat eivät enää kirjoittaneet käsin eivätkä koneilla. Heidän olkapäillään ratsasti jokin rakastava henki, joka valmisti heidän kirjansa. Ja kun henget syystä tai toisesta olivat huonoja kirjoittajia, niin kirjoistakin tuli säännöllisesti huonoja. Täytyy vain surren valittaa, etteivät kaikkein suurimmat nukahtaneet henget päässeet toisten tavalla lausumaan julki ajatuksiaan. Sillä vielä ei ollut Aristoteles eikä Plato tarttunut yhdenkään ihmisen käteen, eikä Euklides tai Newton istahtanut kenenkään kaihomielisen kirjailijan niskaan kumoamaan Einsteinin väitöksiä.

Olipa nyt tämän laita kuinka tahansa — yksi asia oli varma: ihmisten mielet herkistyivät näinä aikoina äärimmilleen vastaanottamaan kaikkia vaikutuksia. He kulkivat mikrofoonit korvissa ja mikroskoopit silmissä. He avasivat niin sanoaksemme koko tajuntansa ovet alitajunnalle.

Simon Newcombe Harriman oli tavallaan aikansa lapsi hänkin. Vaikka hän olikin pahanilkinen kyynikko, joka antoi palttua niin vakaville asioille kuin pöydänjaloille, oli hänellä kuitenkin omat ihmeelliset ajatuksensa siitä avaruudesta, jonka valoja ja ääniä hänet oli pantu pitämään silmällä. Hän oli pikkuista vaille sen näennäisesti lapsellisen oppisuunnan kannattaja, että taivaita on muka seitsemän, mutta hän ei sanonut sitä kenellekään. Ja kerran toisensa perästä hän tapasi itsensä ihailemasta Tyko Brahea enemmän kuin Kopernikusta ja Kepleriä.

Mutta kaikista enimmin hän ihaili Marconia, koska tämä suuri italialainen oli antanut taivaan avaruudelle sen paikan ihmisten henkisessä ja aineellisessa elämässä, jonka se ansaitsee. Hän oli ollut ensimmäisenä aukomassa ilmakehän portteja inhimilliselle yhteyden kaipuulle. Ilman aaltoilu ja värähtely olivat hänen uskontoaan. Niinkuin muinais-kreikkalainen luonnonfilosofi Herakles, niin hänkin näki maailman alkuperusteen liikunnossa — siinä liikehtimisessä, josta eri aaltosuhteet synnyttävät äänen, valon ja sähkön.

On mahdollista, että Simon Newcombe Harriman istui ja ajatteli kaikkea tätä tuona yönä Kap Verden saariston piskuisella saarella. Joka tapauksessa hänen aistinsa olivat äärimmälleen jännitetyt — jokin selittämätön vaisto hänessä sanoi, että jotakin oli tulossa.

Niin, oli kuin koko säihkyvä tähtitaivas aina vilkkuvaan Etelän Ristiin asti olisi vavahdellut jostakin etäisestä salaperäisestä syystä.

Mutta mitäs tuo oli?

Harriman kohottautui puolittain seisomaan. Sitten hän pani pois mikrofoonin ja tarttui tähtikiikariin. Hän tuskin uskoi omia silmiään.

Sillä läntiselle taivaalle piirtäytyi yhtäkkiä muutamia omituisia valomerkkejä, ne viskautuivat mustan vihreälle tähtitaivaalle pitkien säteilevien keihäiden tavoin, ja katkeilivat ihmeellisiksi pisteiksi ja viivoiksi, muistuttaen ratapihojen vilkku-semafooreja.

Nuori fyysikko ajatteli ensin revontulia. Mutta muoto ja väri poikkesivat kaikesta, mitä hän oli lukenut ja kuullut tästä napaseutujen ilmiöstä.

Sitten hänen varovainen älynsä tunnusteli otaksumaa, että jokin ilmalaiva lähetti valomerkkejä mahdottomasta korkeudesta. Mutta iso tähtikiikari ei voinut keksiä pienintäkään merkkiä sellaisesta.

Yksi asia oli kumminkin varma: Tässä annettiin merkkejä Morsen aakkosilla. Mutta merkit tulivat hyvin hitaasti. Salaperäinen lähettäjä oli joko tottumaton tai erittäin tunnollinen sähköittäjä.

Harriman oli päästänyt ensimmäiset merkit ohitseen — nyt hän sieppasi, harjaantunut sähköittäjä kun oli, seuraavat sanat:

… Puhukaa Marconin kanssa. Tulen jälleen 24 tunnin kuluttua.

Sitten valomerkit sammuivat.

Harriman retkahti huohottaen takaisin tuolilleen.

Hän sytytti valon. Eteensä marmoripöydälle hän oli automaattisesti kirjoittanut valomerkit. Hän ei tahtonut voida luottaa omiin aistimiinsa. Hän odotti tunnin, odotti kaksi. Mutta taivas ei näyttänyt enää merkkejä.

Mitä tuo mahtoi olla?

Kenties joku amerikkalainen istui jollakin korkealla Pohjois-Amerikan vuorella ja koetteli jotakin uutta valolennätinkojetta. Olihan suuri tähtitorni Mac Kinley-vuoren huipulla vastikään valmistunut. Mutta oli mahdotonta antaa merkkejä siinä kulmassa. Valomerkkien täytyi tulla jostakin paikasta maapallon ulkopuolelta. Ja silloin oli ilmalaiva-teoria ainoa mahdollinen.

Mutta nuori amerikkalainen ei voinut edes itseltään kieltää, ettei se selitys pitänyt paikkaansa. Ei ollut todennäköistä, että mikään ilmalaiva olisi ollut varustettu niin valtaisella heijastajalla, että se olisi voinut lähettää siksi voimakkaita merkkejä kuin nämä olivat. Ja vaikkapa ilmalaiva olisi ollut kuinka korkealla tahansa, olisi hän keksinyt sen tähtikiikarillaan.

Siis —!

Tekemättä loogillista johtopäätöstä Harriman harppasi alas sähköittäjien luo, jotka kuorsasivat huoneissaan.

"Tiedättekö, missä Marconi nyt oleilee?" karjui hän heille.

Molemmat herrat ponnahtivat pystyyn, kirosivat kiukkuisesti ja pääsivät näin vähitellen tajuntaan.

"Hän on huvipursineen Dakarissa", sanoi toinen ärähtäen. "Tehän tiedätte, että hän saapuu tänne kolmen päivän perästä."

"Lähettäkää silmänräpäyksessä hänelle langaton sähkösanoma ja kutsukaa minun nimissäni hänet tänne niin pian kuin hän suinkin voi tulla. On seikkoja, jotka vaativat hänen länsäoloaan neljänkolmatta tunnin sisällä. Lähettäkää pikasanomana. Onhan Dakarissa sekä päivä- että yöasema?"

"On", murahti sähköittäjä.

"Mitä pentelettä te mukisette", ärjyi Harriman ja sai töintuskin pidetyksi aisoissa kuuluisan murhaajajalkansa… "Tässä tehdään maailmanhistoriaa — ymmärrättekö, senkin unikeko!"

Silloin sähköittäjä ymmärsi. Hän syöksyi ulos huoneesta paitasillaan, ja viittätoista sekuntia myöhemmin alkoi S:t Vincentin langaton erittäin hätäisesti huutaa Dakaria.