Читать книгу Äärimmäiseltä rajalta: Seikkailuromaani - Øvre Richter Frich - Страница 17

"Tästä ei tule kukaan sisään", rähisi ääni korostaen ranskankieltä vierasmaalaisesti.

Mutta nuori mies, joka seisoi Rambuteau-kadun 157:n matalan ja vaatimattoman oven ulkopuolella, ei näyttänyt olevan niitä, jotka säikähtävät ensimmäistä vastoinkäymistä. Hän ei ollut vähääkään pariisilaisen näköinen. Ei ainoakaan ranskalainen taipuisi pitämään luureunarillejä. Pariisilaiset ovat usein naurettavia muulla tavoin — pitävät pitkää partaa ja kummallisia tukkalaitteita — mutta että he milloinkaan vajoisivat niin alas, että tepastelisivat kaupungilla nämä amerikkalaiset pöllönsilmät päässä, sitä ei yleensä kannata edes ajatella.

Ystävämme Simon Newcombe Harriman oli kuitenkin omissa silmissään mies.

Hyvissä voimissa hän oli saapunut "Astralla" Bordeauxiin. Ei kukaan

ollut häirinnyt häntä. Ja nyt hän oli sanottavitta vaikeuksitta tullut

Pariisiin ja kohdannut ensimmäisen esteen.

Hän otti esille muistiinpanonsa.

Niin — tuossa luki Kervel, rue Rambuteau 157, ja Kervelin nimi oli myös ovikilvessä, kainona ja vaatimattomana.

Mutta kukaan ei avannut Harrimanille, vaikka tämä käytteli rystysiään niin että oven laudat liikahtelivat.

Tosinhan voi sanoa, ettei Harrimanin ranskankielen ääntäminen ollut erittäin tyydyttävää. Amerikkalaisethan puhuvat mieluimmin peruna nielussa, eikä se kuulu hyvältä ranskalaisten korvaan, jotka pistävät perunan mieluummin nenäänsä.

Mutta oven sisäpuolella oleva mies ei ollut kielisaivartelija. Hän aukaisi ovensa vain niille, jotka tiesivät tunnussanan.

Tämä selveni vähitellen nuorelle amerikkalaiselle, joka nyt laukaisi viimeisen panoksensa.

"Minä tuon terveisiä John Langelta", sanoi hän.

Tämä oli oikeata puhetta, sillä samassa ovi lensi auki hämmästyttävällä vauhdilla, ja Harriman näki edessään pitkän, voimakkaan, hienon ja jalopiirteisen miehen, jonka pitkä valkoinen parta hohti hopealle.

"Ehkä tahdotte astua sisään", sanoi vanha herra hieman juhlallisesti "John Langen ystävät ovat minunkin ystäviäni. Minä luulin hänen kuolleen."

"Kuollut hän onkin, tavallaan", sanoi amerikkalainen ja istuutui tuolille… "Hän on, mikäli voin käsittää, kuollut tältä maailmalta. Mutta ennen kuin käymme asiaan käsiksi lähemmin: kuka oli John Lange?"

Valkopartainen juhlava herra rypisti kulmiaan.

"Ettekö siis tunne häntä?"

"En, en mainittavasti."

"Ettekö ole koskaan nähnyt häntä?"

"En lainkaan."

"Mutta kuinka te sitten uskallatte?"

"Minä uskallan, mitä ikinä mieleni tekee", murisi Harriman ja jännitti oikean jalkansa lihaksia… "Mutta te voitte olla ihan rauhallinen. Saatte kyllä ajateltavaa ennen kuin eroamme. Ehkä maltatte mielenne, kunnes olen lukenut teille John Langen lähettämän sähkösanoman."

"Hänenkö lähettämänsä sähkösanoman."

"Niin, valo-sähkösänoman."

"Ja mistä?"

"Hitto sen tietäköön."

"Mutta eikö siinä mainita lähetyspaikkaa?"

"Kyllä. Mutta se on jokseenkin epämääräinen. Sanoma tuli neljä vuorokautta sitten S:t Vincentin Marconi-asemalle. Marconi oli sattumalta tavattavissa, ja hän todistaa sanoman oikeaksi. Voitte muuten itsekin ratkaista asian, kunhan ette vain tapa minua kysymyksillänne."

Amerikkalainen otti suututtavan hitaasti esiin lompakkonsa, löysi siitä tiheäänkirjoitetun paperin, otti nenältään luureunarillit, puhdisti ne, sovitti taas paikoilleen, loi vanhukseen itsetietoisen katseen ja alkoi tunnontarkasti kääntää ranskankielelle John Langen englantilaista sanomaa.

Kervel istui kuin tulisilla hiilillä. Hän repi partaansa. Hän hakkasi otsaansa. Hän käyttäytyi kuin puolihullu nero, mikä hän luultavasti olikin.

"Enkö minä sitä sanonut", mutisi hän herkeämättä.

"No, mitä sanotte nyt?" murahti Harriman lopetettuaan lukemisen.

Vanhus loi uneksivan katseen ikkunaa kohti, josta muutamia auringonsäteitä hiipi huoneeseen. Suljetuissa ikkunaluukuissa oli nim. rakoja. Koko hänen hermostuneisuutensa oli ikäänkuin liukunut pois hänestä. Hänen kasvoilleen oli levinnyt kirkastetun rauhan ilme, sama, joka oli kaunistanut juutalaisvanhusta tämän katsoessa Ihmisen Poikaa kasvoista kasvoihin ja sanoessa: "Nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään!" Oli kuin hänen leimuavat silmänsä olisivat tuijottaneet kaukomaailmoihin. Mutta sanaakaan ei hän virkkanut.

Amerikkalainen pyöri kärsimättömänä tuolillaan.

"Tahtoisitteko nyt kertoa Marconille ja minulle, kuka on John Lange ja onko niissä seikoissa perää, joita tämä ihmeellinen sähkösanoma koskettelee?"

Kervel katsahti hajamielisenä nuoreen vieraaseensa. Hän oli miehen näköinen, joka herätetään uneksimasta jääkylmää whiskyä ja soodaa aavikolla.

Sitten hän kumartui eteenpäin ja alkoi kertoa niinkuin ulkoa opittua läksyä:

"John Lange oli norjalainen. Hän kuului muukalaislegioonaan ja soti Ranskan puolella. Hän yleni kersantiksi harvinaisen sankarillisuutensa, rohkeutensa ja kuularuiskutaituruutensa avulla. Ei kenestäkään legioonan miehestä kerrota niin usein kuin hänestä. Voisi kirjoittaa romaanin hänen urotöistään. Vuonna 1918 hänestä tuli lentäjä, ja tällä alalla hän osoitti samoja eteviä ominaisuuksia. Hän sai kaikki kunniamerkit, joita voitiin antaa hänen asemassaan olevalle miehelle. Vaikka hän joka päivä yhden vuoden aikana oli hengenvaarassa, ei hän kertaakaan haavoittunut. Hän taisteli usein kokonaisia vihollislaivastoja vastaan, pakoitti ne laskeutumaan maahan tai tuhosi ne suorastaan, mutta palasi itse aina ehein nahoin. Hänen haavoittumattomuudestaan tuli legenda. Mutta eräänä päivänä hänen ollessaan ilmassa, hän joutui varustamattomana kaasuhyökkäyksen alaiseksi. Luultiin hänen kuolleen, mutta tällöinkin onni seurasi häntä. Hän makasi monta kuukautta sokeana ja puolittain tiedottomana, mutta hyvä hoito palautti hänet ihan entiselleen — näönkin hän sai takaisin. Hänen hoitajansa oli eräs nuori ranskalainen neiti, Claire Debusson, tunnetun kemistin tytär. He menivät kihloihin. Hänen myöhemmistä vaiheistaan tiedän vähemmän. Hän sai käytettäväkseen erään lentokoneen, jonka minä olin suunnitellut korkeuslentoja varten. Tämän koneen pääominaisuus oli se, että se saattoi ottaa matkaansa suunnattomat bensiinimäärät ja että sen moottori erään uuden kaasutusmenetelmän avulla säästi polttoainetta tähän saakka tuntemattomalla tavalla. Sitäpaitsi sen hytti oli rakennettu sellaiseksi, että sen saattoi milloin tahansa muuttaa eräänlaiseksi ilmatiiviiksi sukeltajakelloksi — tarpeellinen laite ilmakehän ylimmissä ilmaköyhissä kerroksissa."

Vanha keksijä lopetti yhtäkkiä ja katsoi tutkivasti tuohon ihmeelliseen mieheen, joka istui suoraan hänen edessään ja tuntui ahmaisevan jokaisen hänen suustaan lähtevän sanan. Erikoisen luottamustaherättävältä ei mies näyttänyt, mutta noiden jättimäisten rillien takana paloi kummallinen, kiihkeä tuli, joka sai Kervelin jatkamaan.

"Enempää en juuri tiedä. Sen vain, että John Lange katosi morsiamineen. Minulla oli täysi syy uskoa heidän kuolleen. Mutta mitä tapahtui eräässä tilaisuudessa, lähellä Pariisia, sitä ei minun tarvitse kertoa kenellekään. Varsinkaan koska se ei kuulu tähän asiaan… Vanha Henry Debusson tietää ehkä enemmän kuin minä. Ja sitäpaitsi eräs toinen henkilö, joka asuu hieman ulompana, Ivryssä — hän kenties voisi kertoa teille jotakin, joka vahvistaisi meidän uskoamme ja tietoamme John Langen kohtalosta. Hän on puolihassu tullikapteeni, nimeltä Jacques Dufresnes. Hän rakasti Claire Debussonia ja menetti järkensä tämän rakkauden vuoksi. Mutta hänen aivonsa eivät ole niin piloilla, ettei hän kykenisi selittämään ainakin osaa."

Harriman kirjoitti nimet muistikirjaansa.

"Entä mitä te arvelette", kysyi hän vaanivan näköisenä, "John Langen esityksestä, että sähkö otettaisiin käyttövoimaksi teidän koneisiinne?"

Kervel katsoi suoraan eteensä.

"Tunnetteko Ilmari Erkon akkumulaattoria?"

"En."

"En minäkään. Mutta minä voin ilmoittaa teille sen miehen nimen, joka ehkä voi hankkia teille sellaisen, kun saa tietää, mistä on kysymys."

"Ja miehen osoite?"

"Tohtori Jonas Field, Rigshospitalet, Kristiania."

"Autatteko te sitten minua edelleen?"

"Kyllä. Te siis aiotte yrittää lentämistä avaruuden halki?"

"Niin aion. En mahdu enää maapallolle."