Читать книгу Äärimmäiseltä rajalta: Seikkailuromaani - Øvre Richter Frich - Страница 15

Tapahtuu hyvin harvoin, että yksityis-etsivät kuolevat — ainakaan ensi näytöksessä. He ovat sitkeitä kuin merikilpikonnat.

Myönnettävä kai on, että Joshua P. Niggittsiä oli pidetty tavalla, josta olisi voinut olla mitä vakavimmat seuraukset. Ei ole leikintekoa lentää lasiruudun läpi Amerikan etevimmän potkijan potkaisemana. Eikä voida sanoa yksinomaan hauskaksi rautaromukasaan putoamista kahdeksan tai kymmenen metrin korkeudesta.

Ei ollut myöskään paljoa jäljellä Pinkertonin uskotuimmasta miehestä, kun nouseva aurinko seuraavana aamuna kutitteli hänen silmäluomiaan. Hänet oli itse yöllä kannettu laboratoorioon, jossa taitavat kädet olivat hoidelleet hänen haavojaan ja naarmujaan. Hän oli saanut kylmät kääreet päähänsä ja jääpussin nenälleen.

Joshua P. Niggitts ei tosiaankaan voinut hyvin. Oli kuin kirotun jalkapalloilijan viaton saapas olisi vielä ollut ankkuroituna hänen kylkiluittensa väliin, ja lonkkien seutu, joka ensiksi oli tehnyt tuttavuutta romuläjän kanssa, oli niin huonossa kunnossa, että hän ulvoi, milloin tarvitsi liikahtaa. Tuntui siltä, kuin hän olisi ratsastanut keskiaikaisella puuhevosella kolme vuorokautta yhteen menoon.

Mutta pahin oli hänellä niskassa. Sinne oli noussut muhkula, joka muistutti hyvää, vanhan ajan nyrkkiä, ja se takoi ja jyskytti niin, että Niggittsin oli ehdoton pakko pidellä päätään, jottei tämä räjähtäisi kappaleiksi.

Aluksi hänen oli vaikea koota ajatuksiaan. Mitä olikaan tapahtunut ja mitä oli tulossa?

Mutta vähitellen alkoi amerikkalaisen pahasti järkytetyissä aivoissa muodostua pieniä tajunnan ja ajatuksen katkelmia. Vihdoin hän pääsi särkyneen minänsä kanssa yksimielisyyteen siitä, että hän oli S:t Vincentin saarella. Ja sitten purjehti muisto muiston jälkeen hänen vielä hieman sumuisen näköpiirinsä ulapalle. Lopuksi hänelle valkeni, että hänet oli käännytetty takaisin melkein saavutetun päämäärän vierestä kerrassaan hävyttömällä tavalla. Hänellä oli ollut tämä kirottu Harriman alias Nathanael Smith käsissään.

Kun Niggitts oli päässyt tähän varmuuteen, ulvahti hän ja yritti nousta… Sitä ei hänen olisi kuitenkaan pitänyt tehdä. Sillä koko hänen ruumiinsa pani sitä vastaan mitä ankarimman vastalauseen. Ja hän vaipui huohottaen sohvan ihmisystävällisten pielusten väliin.

Eräs mies, joka oli istunut kirjoittamassa jotakin kirjeitä huoneen toisessa päässä, nousi ja tuli hänen luokseen.

"No, te alatte, näen mä, tulla tajuihinne", sanoi mies osoittamatta mainittavaa sääliä.

Niggitts tuijotti ahnaasti häneen. Ei, tämä ei ollut luureunarillimies.

"Meillä on pieni sairashuone täällä saaressa", jatkoi tumma herra, jolla oli terävät ja läpitunkevat silmät. "Kun tunnette itsessänne tarpeelliset edellytykset, niin siirretään teidät sinne. Lääkäri on käynyt täällä. Hän uskoo teidän voivan olla jalkeilla kahden viikon kuluttua, jos pysytte rauhallisena."

"Kahden viikon", sähisi Niggitts. "Luuletteko te minulla olevan aikaa jäädä tänne makaamaan viikkokaupalla?"

"Niinkuin itse tahdotte", sanoi toinen välinpitämättömästi. "Minä vain kerron, mitä tohtori sanoi. Mutta minunkaan nähdäkseni te ette mahda kyetä ottamaan osaa marathon-juoksuun ihan ensi tilassa."

Silmät pyöriskelivät Niggittsin päässä.

"Tätä te tulette vielä katumaan", ulvoi hän. "Näinkö on kohdeltava vapaata amerikkalaista?… Minua on häiritty virallisessa toimituksessa. Minun vangitsemismääräykseni on New Yorkin poliisipäällikön allekirjoittama. Tämä tulee teille vielä kalliiksi… Missä on murhaaja?"

Toinen katseli säälien häntä ja sanoi:

"Tuo on kuumetta."

"Minussa ei ole kuumetta", kirkui Niggitts. "Luuletteko etten tuntenut häntä hänen sarvirilleistään. Ilmielävä Nathanael Smith, Yalesta kotoisin, sama, joka potkaisi kuoliaaksi etiikan professorin… Hän elää täällä käyttäen väärää nimeä. Ja minutkin hän on potkinut rikki ja mäsäksi. Kirottu jalkapallonpelaaja. Mieluummin antaisin strutsin potkia itseäni."

"Jalkapallonpelaaja?"

"Niin, hitossa! Älkää ruvetko noin pyhäksi. Ehkäpä olette samassa juonessa murhaajan kanssa. Missä hän on?… Antakaa minun heti paikalla puhutella kuvernööriä, tai mikä pahus se hallitsee tätä hornan saarta."

"Saisitte olla käyttämättä noin voimakkaita sanoja. Ne eivät sovi sairaalle miehelle. Kiittäkää Jumalaa, ettette menettänyt kokonaan henkeänne. Minusta ei ole mikään onni pudota suoraan romurautakasaan. Te olette selvästi pudonnut oikea pää edellä."

Niggitts katsoa luimautti mieheen, jolla oli älykkäät ja viisaat kasvot.

"En voi käyttää mihinkään osanottoanne", vastasi hän. "Viimeisen kerran: lain nimessä, missä on murhaaja?"

"Minkä lain nimessä?"

Pahoinpidelty salapoliisi katseli neuvotonna ympärilleen.

"Paperini ovat kunnossa", lausui hän sitten hiukan lauhkeammin… "Mutta kuka te olette, joka asetutte lain ja karanneen rangaistusvangin väliin?"

"Se ei kuulu tähän asiaan. Toistaiseksi te olette minun vieraanani. Minä pidän huolen teidän ruumiillisesta hyvinvoinnistanne, niin kauan kun olette saarella. Kun taas paranette, voittehan jatkaa mielenkiintoista ajojahtianne."

Niggitts unohti kerrassaan tuskansa.

"Vaatteeni ovat tuolla", karjui hän, "siellä on Nathanael Smithin vangitsemismääräys."

"En tunne sitä miestä."

"Mitä rohkenette sanoa?… Enkö ole selittänyt teille, että se viimeöinen luureunarillimies on Nathanael Smith, joka on lainannut itselleen Amerikan parhaat nimet. Ja ellen olisi häntä tuntenut entuudesta, niin saamani potku oli tuntomerkki, jos mikään. Ei ole New Yorkin ja Los Angelesin välillä ainoatakaan, joka potkisi sillä tavalla… No, mitä sanotte nyt?"

"En sano mitään enkä tiedä mitään. Mutta miehen toteaminen yhdestä potkaisusta on minusta jokseenkin kevytmielistä hommaa. Te tunkeuduitte kutsumattomana ja itseänne esittämättä vieraalle alueelle, te häiritsitte kahta miestä, jotka olivat vakavassa työssä. Sentapaisesta epähienosta käyttäytymisestä annettu potku on usein terveellinen opetus vastaisen varalle."

Niggitts oli muuttunut veripunaiseksi kasvoiltaan.

"Te ette siis tahdo luovuttaa häntä?"

"Tarkoitatteko Harrimania?"

"Tarkoitan."

"Vaaditte mahdottomia. Jo siitäkin syystä, että hän matkusti täältä ainakin kuusi tuntia sitten."

Ei löydy kyllin väkeviä sanoja kuvaamaan Joshua P. Niggittsin hyödytöntä raivoa.

"Mihin sitten?"

"En tiedä."

"Tästä ette pääse rangaistuksetta. Minä tunnen Marconin. Hän on minun mieskohtaisia ystäviäni. Te menetätte paikkanne. Mikä on nimenne?"

"Marconi."

Niggittsin silmäterät muuttuivat vihreiksi tyhmyydestä. Hän ummisti silmänsä ja avasi ne jälleen. Sitten hän luopui jatkuvista yrityksistä, ja alkoi huohottaa.