Читать книгу Suomalaisia keskiajan tutkimuksia - Väinö Voionmaa - Страница 16

1. ITÄMEREN MAITTEN MUINAISET TURKIKSET.

Оглавление

Sisällysluettelo

Turkisrikkaus saattoi Pohjolan maat jo varhain etelämpäin maitten kansain tieto- ja vaikutuspiiriin. Jordanes n. vv:n 551-552 aikoina kirjoittamassaan gootilaisten historiassa kertoo svealaisten (Suehans) kauppaavan lukemattomain muitten kansain kautta roomalaisten käytettäväksi eräänlaisia nahkoja, jotka olivat kuuluisia tumman värinsä vuoksi.[95] Toiselta puolen kertovat keskiajan arapialaiset maantieteilijät turkiksista, joita Pohjolan maista kaupattiin itämaille pääasiallisesti Volgan varrella asuvain kauppakansain välityksellä. Ibn Chordâdhbeh 800-luvun keskivaiheilla laaditussa teoksessaan sanoo slaavilaissukuisten Russien (ruotsalaisten) kuljettavan slaavien maan kaukaisimmista osista saukon (majavan) ja mustien kettujen nahkoja sekä miekkoja Roomanmerelle (Mustan- tai Välimeren maihin) ja retkeilevän Kaspianmerellekin, jopa Bagdadiinkin saakka.[96] Eräs vähää myöhemmin elänyt arapialainen kirjoittaja Ibn Ruste kertoo (v. 912), että saarella asuvain ja slaavilaisia hätyytteleväin Russien ainoa elinkeino oli soopelin-, oravan- ja muitten turkisten kauppa.[97]

Al-Masudi, joka eli ennen vuotta 950, kertoo, että mustanketun nahkoja, jotka olivat kaikista turkiksista arvokkaimpia, saatiin pohjoisessa olevasta Burtâsien maasta ja ettei näitä turkiksia ollutkaan muualla kuin siellä ja lähiseuduilla. Valkoisen ja punaisen ketun nahkoja saatiin samasta Burtâsien maasta, jonka turkiskauppa oli niin laaja, että mainittuja turkiksia vietiin Frankkien maahan, Andalusiaan (Espanjaan) ja Pohjois-Afrikkaan saakka.

Burtâseja pitävät monet tutkijat mordvalaisina.

Vielä muudan arapialainen Abû Hâmid (1080-1169 tai 1170) kertoo, kuinka kauppiaat matkustivat Bulgârista Isû nimiseen uskottomain maahan, josta saatiin majavia; siellä kauppiaat persialaisilla miekanterillä ostivat itselleen majavannahkoja; Isûn asukkaat taas veivät nämä miekat pimeyden läheiseen maahan synkeän meren äärelle, missä möivät ne soopelinnahkoihin; tuon äärimmäisen maan asukkaat vihdoin uhrasivat miekat mereen, josta Allah antoi nousta vuorenkokoisia kaloja.[98] Siinä on muutamalla piirteellä kuvattu koko vaihtokaupan kulku Persiasta Jäämerelle ja Jäämereltä Persiaan.

Muillakin arapialaisilla kirjoittajilla on tietoja Wisusta. Jaqutin (k. 1229) tietojen mukaan oli Wisun maa kolmen kuukauden matkan päästä Bulgarista. Majavan-, soopelin- ja oravannahkoja Itilin kauppiaat hankkivat Wisusta. Kaikki arapialaiset kirjoittavat tämän maan olevan kylmässä pohjoisessa.

Arapialaisten käyttämät Isû ja Wîsu nimet lienevät samat kuin Bremenin Adamin (n. 1070) mainitsemat Wizzi ja venäläisen Nestorin kronikassa (1100-luvun alulta) mainittu Ves'. Nestorin Ves' tarkoitti Valkeajärven seuduilla asuvaa suomalaista (vepsäläistä) heimoa, mutta arapialaiset Wisu nimellä mahdollisesti tarkoittivat yleensä pohjoisen Venäjän suomalaisia kansoja.[99] Myöhemmätkin arapialaiset kirjoittajat kertovat Wisun tavattomasta turkisrikkaudesta.[100]

Haluttua turkistavaraa ei Pohjolan mailta aina hankittu kaupankäynnillä, vaan otettiin sitä myöskin maan asukkailta väkisin tai pysyvänä verona. Svealaiset ja russit, jotka niin aikaisin harjoittivat laajaa turkiskauppaa, näkyvät yhtä kauan tunteneen tuon toisenkin hankintatavan. Nestorin kronikassa kerrotaan Varjagien v. 859 tulleen meren takaa ja ottaneen veroa tshuudeilta ja sloveeneilta, merjalaisilta, vesseiltä ja krivitsheiltä, muutamain kronikkatoisintojen mukaan joka mieheltä valkoisen oravan tai joka mieheltä oravan ja kärpän.[101] Kun Venäjän valta oli perustettu, sen ruhtinaat kauan aikaa saivat epäilemättä tärkeimmät tulonsa turkisveroista. Rurikin seuraaja Oleg (879-912) otti etelässä asuvilta drevljaneilta veroa mustan näädännahan asutulta talolta eli savulta.[102] Novgorodilaisten mainitaan v. 1018 Jaroslav ruhtinaan auttamiseksi nostaneen veroa neljä "näädännahkaa" jokaiselta mieheltä.[103]

Tällä tavoin joutuivat suomalaisetkin alueet usein maksamaan veroja venäläisille valtioille ja todennäköisesti suoritettiin nämä verot pääasiallisesti turkiksissa.[104]

Tämän ajan sotaretkien ja valloitusten tarkoituksena oli nähtävästi useinkin ainoastaan verojen otto. Sattuvasti lausuu venäläisistä Henrikki Lättiläinen, ettei heidän ruhtinaittensa tapa ollut saattaa voitettuja kansoja kristinuskon alaisiksi, vaan pakottaa niitä veron ja rahan (tributum et pecuniam) maksamiseen.[105] Useissa tapauksissa ei pysyvämpikään venäläisten valta tai hallitus ulettunut yksinkertaista verottamista pitemmälle. Veronottajat tekivät säännöllisempiä tai satunnaisempia retkiä veronmaksajain alueille, ottivat otettavansa ja heittivät maksajat jälleen omiin oloihinsa. Saattoipa parikin ruhtinasta tai valtaa kantaa veroja samalta alueelta, ilman että siitä syntyi sen kummempia valtio-oikeudellisia selkkauksia. Tällaista alkuista laatua oli liiviläisten, virolaisten ja todennäköisesti myöskin karjalaisten suhde venäläisiin vallottajiin.[106] Turkiskaupalla on siis muinaisuudessa ollut mitä suurin valtiollinen merkitys.

Turkistalouden muinaista suurta merkitystä Itämeren itäpuolella olevilla alueilla todistaa turkisten yleinen käyttö rahana vanhoilla Venäjän ja Liivinmaan alueilla. Tavallisimpina käypinä rahoina (venäl. kuny) olivat oravannahat (venäl. belki, belitshnyj meha, bely), joita laskettiin nelinkymmenin kappalein (vrt. suomal. "kiihtelys"). Arvokkaampia rahoja olivat kärpännahat, joita venäl. nimitys belj näyttää erityisesti tarkoittaneen. Nahkarahoja arvioitiin Venäjällä yleensä värinsä mukaan, aivan niinkuin keskiajan ruotsissa erotettiin "gråverk" ja "hvitskinn". Samalla tavoin kuin Suomessa nahkaisen "rahan" nimitys siirtyi metallisen rahan nimitykseksi, samoin Itämeren itäpuolella turkikset antoivat nimensä näiden maitten vanhimmille metallirahoille.

Nahkain käyttäminen rahana pysyi kauan tapana Pohjois-Venäjällä. Aikakirjoissa kerrotaan, että "kunat" (rahanahkat) jätettiin pois ja kovat rahat otettiin käytäntöön Pihkovassa v. 1409 ja Novgorodissa 1410,[107] Mutta vielä senkin jälkeen pysyivät turkikset tärkeänä arvotavarana, jota käytettiin veroina ja lunnaina; v. 1425 ottivat novgorodilaiset ustjugilaisilta sopiaisia 50 000 oravaa ja 240 (toisinnon mukaan 2 080) soopelia.[108]

Suomalaisia keskiajan tutkimuksia

Подняться наверх