Читать книгу Suomalaisia keskiajan tutkimuksia - Väinö Voionmaa - Страница 23

Sisällysluettelo

Suomen, maan etelämpäinkin seutujen, turkisrikkaudesta keskiaikana on jo karttunut useita todistuksia. Pari vielä mainittakoon. Pähkinäsaaren rauhakirjassa mainitaan Vuoksen seuduilla pesiviä majavia. Maksuvälineinä eli "arvoäyreinä" (värdören) olivat turkikset sitä yleisempiä mitä niukemmin kovaa rahaa oli liikkeellä. Puoltatoista kiihtelystä vastaan "jousinahkoja" v. 1338 pantattiin maata Koroisissa Turun lähellä.[166] Keskiajan lopussakin maksettiin sakkoja joskus turkiksissa.[167] Vielä uuden ajan alussa ei Savossa maksettu mitään veroja rahassa, vaan kaikki suoritettiin luonnontuotteissa, etupäässä nahoissa ja turkiksissa, jota varten verokirjoissa oli laadittu erityisiä taksoja.[168] Hämeessäkin uuden ajan alussa verovelvollisuuksia paikoin vielä lunastettiin nahoilla. Niinpä kannettiin muutamilta pitäjiltä yhteensä 8-9 kiihtelystä päivätyönahkoja.[169] Samoihin aikoihin kannettiin Hämeessä 13 kiihtelystä oravia teistä ja silloista.[170]

Muinaisesta turkisrikkaudesta ja turkistaloudesta Suomen hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla sekä Perä-Pohjolassa on kumminkin puhuvimpana todistuksena jousen yleinen käyttäminen veropohjana näillä alueilla.

Jousen tapaamme ensinnäkin vanhoissa kirkon veroissa.

Kirkkojen ylläpitämiseksi suoritettujen kymmenyksien maksamisessa keskiajan Suomessa havaitaan samanlainen alueellinen jako kuin piispan kymmenysten suorittamisessa. Toisella alueella (n.s. suomalaisen ja ruotsalaisen sekä Uudenmaan oikeuden alueella) sai kirkko osansa ruiskymmenyksistä, toisella (s.o. hämäläisellä ja karjalaisella alueella sekä Perä-Pohjolassa) kirkonkymmenys maksettiin turkiksissa, niinkuin piispanverokin.

Kyrön-Hämeen keskiaikaisen kirkollisvero-oppaan mukaan oli kirkolle maksettava kultakin jousimieheltä jousinahka tai 1/2 äyrityistä.[171] Uuden ajan alussa käytettiin Ylä-Satakunnassa kirkolle menevän jousirahan maksajista nimitystä "kirkon orava".[172] Karjalassa oli v:n 1345 kymmenysjärjestyksen mukaan kunkin jousimiehen maksettava kirkolle "jousinahka tai kolmannes viljaa".[173] Samanaikaisen, Kemin ja Salon pitäjäin kymmenysjärjestyksen mukaan olivat melkein kaikki Perä-Pohjolan kirkolliset verot "jousinahoissa" maksettavia, m.m. oli kunkin jousen maksettava 2 nahkaa kirkon ja papin tarpeeksi ja kirkon saatava puolet turkiskymmenyksistä.[174]

Selvästi on tämä vero turkisverona alkuperäinen. Perä-Pohjolassa ei keskiaikana tunnettu mitään viljaveroja, vaan melkein kaikki verot maksettiin turkiksissa (tai rahassa) jousien mukaan. Tuskinpa on "jousi" muuallakaan ollut mikään viljaveron peruste; milloin karjalaisella alueella jousi esiintyy viljamaksun yhteydessä, ei ole kysymyksessä viljan lunastaminen nahkoilla, vaan nahkain lunastaminen viljalla, mikä muutenkin tuntuu luonnolliselta. Meidän on siis tässäkin, kuten piispan kymmenyksissäkin, hyljättävä se mielipide, että nahkavero olisi vanhemman viljaveron lunastus.

Uuden ajan alussa maksettiin kirkon jousinahat jo kaikkialla rahassa ("jousirahat", "kymmenysrahat", "kirkkorahat"). Agricola Turun tuomiokirkon v:n 1542 tileihin liittämässään vero-opastuksessa kertoo, että "ensimäisessä alussa, kun kristinusko tuli Suomeen, maksettiin oravannahka kultakin jouselta, sitten jonkun aikaa myöhemmin muutettiin se rahaksi, koska he eivät voineet saada nahkoja". Tämä selitys onkin uskottava.[175]

Jousen tapaamme hämäläis-karjalais-peräpohjalaisella alueellamme veroyksiönä myöskin papin maksuissa. Karjalassa se oli yleisenä sääntönä. Virolahden, Vehkalahden ja Säkkijärven kirkollisissa tileissä v:lta 1557 selitetään, että ne talonpojat, jotka asuivat rannikolla Virolahdella ja Vehkalahdella, maksoivat papinmaksunsa kymmenyksen mukaan, mutta ne, jotka asuivat Lapveden rajan puolella, maksoivat papinmaksunsa jousiluvun mukaan.[176] Näin oli laita jo alkuaankin; Karjalan oikeuden kymmenyssäännöksen mukaan v:lta 1345 oli "jousimiesten" suoritettava suurin osa seurakuntain omain pappien kymmenyksistä.[177]

Karjalan papin saataviin jousimieheltä kuului m.m. "valkonahka" tai 2 kolmannesta viljaa, emmekä erehtyne pitäessämme tässäkin nahkaa alkuperäisenä. Samanlaisen järjestyksen tapaamme myöskin hämäläisellä alueella, vaikka tietomme siitä ovat myöhemmiltä ajoilta. Akaan kirkkopitäjää perustettaessa v. 1483 määrättiin seurakuntalaiset maksamaan papilleen "koukkunahkansa" edestä 1 äyrin penninkejä kultakin valkonahalta,[178] mikä on ymmärrettävä niin, että kultakin (papin)koukulta oli ennen ollut maksettava valkonahkoja, jotka nyt lunastettiin rahalla. Vanhassa Kyrön oikeuden selityksessä ilmoitetaan koukulta maksettavan 2 valkonahkaa,[179] ja tämän mukaisesti maksettiin vielä uuden ajan alussa Ylä-Satakunnassa ja suurimmassa osassa Hämettä (Hollolan seutu oli poikkeuksena) kultakin koukulta 2 äyriä "koukkurahoja".[180]

Alkuperäisessä muodossaan tämäkin vero esiintyy Perä-Pohjolassa, jossa oli kunkin tilallisen (bolfast) talonpojan maksettava pappilan ylläpitämiseksi 2 valkonahkaa ja kunkin jousimiehen kirkkoherralle (ynnä kirkolle) 2 "jousinahkaa".[181]

Karjalan ja Hämeen pappien jousinahat olivat, niinkuin veron nimestä ja nahkain hintailmoituksista (1 äyri) voi päättää, arvokkaampia turkiksia (näädännahkoja), kuten piispallekin suoritettavat turkikset. Ehkäpä papin ja piispan turkikset lähtivät alkuperin samasta verosta, joka aikanansa tuli jaetuksi piispan ja papin kesken. Veron suorittaminen turkiksissa näyttää jo varhain käyneen joillakin seuduin vaikeaksi, koskapa Karjalassa jo 1345 se saatiin viljassa suorittaa ja v:n 1413 tiliotteissa "koukkunahan" arvoksi on ilmoitettu 2 (silloista) äyrityistä.[182]

Jousen käyttämisestä veropohjana maallisessa verotuksessa on puheena olevalta alueelta muutamia muistoja. Uuden ajan jousialussa oli Hämeessä kultakin jouselta suoritettava linnaan 3 päivätyötä, jotka voitiin lunastaa viljalla tai rahalla.[183] Samoin maksettiin Ylä-Satakunnasta Kokemäen kartanoon kultakin jouselta 6 leiv. "päivätyöhaukia".[184] Häme ja Ylä-Satakunta ovat tässäkin suhteessa muodostaneet ilmeisesti yhteen kuuluvan alueen, jossa päivätyövelvollisuus suoritettiin tuon muinaisen yleisperusteen mukaan.

Samalla alueella tavataan vielä toinenkin jousiverojäte. Hämeen Sääksmäen ja Ylisen kihlakunnan useimmissa pitäjissä maksettiin uuden ajan alussa kultakin jouselta "käräjäkaloja" 3 naulaa, mitkä muutamissa vähäkalaisissa pitäjissä lunastettiin muilla esineillä.[185] Kysymyksessä on varmaankin alkuperäinen jousittain suoritettu kaloissa maksettava käräjävero. Epäilemättä on jousi suomalaisilla alueilla maallisessakin verotuksessa muinoin ollut paljon yleisempi veroyksiö kuin meille tunnettuina aikoina. Sitä mielipidettä tukevat sekä Hämeessä ja Satakunnassa havaitsemamme jäljet että etenkin jousen käyttö Perä-Pohjolassa yleisenä veroperusteena.

Mitä oli jousi?

Siitä tapaamme uuden ajan alussa monenlaisia määritelmiä, jotka kuitenkin kaikki näyttävät palautuvan yhteiseen alkuun.

Hämeestä olemme merkinneet seuraavat määritelmät: "täysikasvanut mies, jolla on voimaa virittää jousi"; "kaikki, jotka jaksavat mennä jousella metsälle"; "kaikki, jotka jaksavat kantaa jousen metsään eläinten ampumiseksi".[186] Kemistä: "jokainen, joka on talonpojan talossa, joka voi eli jaksaa mennä jousella metsään".[187]

Näiden määritelmäin aikana ei siis veropohjana ollut — jos koskaan oli ollutkaan — esineellinen jousi, jousen omistaminen, vaan metsästyskykyinen mies. Eerik Pommerilaisen verokirjan otteessa v:lta 1413 tavattava määritelmä: "jousimiehet, jotka nahkoja etsivät ja tekevät nahkaveroa",[188] ilmoittaa asianlaidan jo vanhastaan olleen sellaisen.

Edellä on lausuttu se eräisiin tietoihin perustuva arvelu, että niille jousimiehille, jotka muinoin suorittivat kilttiveroa piispalle ja kruunulle, kuului myöskin määrättyjä metsästysalueita (miehenmetsiä, miehenosia). Mutta jos näin alkuperäisessä jousiverotuksessa olikin laita, ei siitä ole sen enempiä varmoja jälkiä.

Sen sijaan tapaamme myöhemmässä verojousessa muita tuon ylipäisen metsästyskykyisyyden rajoituksia. Lähteissämme esiintyy hyvin yleisesti yhteiskunnallinen rajoitus: jousiveroja maksoivat ainoastaan talollisen perheeseen kuuluvat jouset, isäntä itse, hänen poikansa ja vävynsä.[189] Veronalaisuus oli rajoitettu itsenäiseen (myöh. maataomistavaan) talonpoikaisluokkaan. Hämäläisen alueen asiakirjoissa nimenomaan sanotaan, etteivät rengit maksa jousiveroja.[190] Vesterbottenissa luetellaan jousien joukossa myös talonpoikain veljet.[191] Ainakin myöhemmän käytännön mukaan oli talon isäntä vastuussa talonsa jousien veroista. Paikoin myönnettiin maksualennusta taloille, joilla oli useampia jousia.[192]

Mielenkiintoinen on jouseen liittyvä ikämääräys. Sellaiseksi jouseksi, jonka tuli suorittaa päivätyöhaukia, luettiin Ylä-Satakunnassa jokainen vähintäin 15 vuotta täyttänyt talollinen, hänen poikansa ja vävynsä.[193] Hämeessä niinikään laskettiin päivätyöjouseksi jokainen 15 vuotta täyttänyt ja muut määrätyt ehdot pitävä mies.[194] Tämä sama jousi-ikä tavataan Kajaanin läänissä (Paltamossa) vielä 1600-luvun lopulla.[195]

Tässä esiintyvä ikäraja ei ole kirkollisen kypsyyden, vaan ilmeisesti työkykyisyyden. 15 vuotta täyttänyt nuorukainen Hämeessä katsottiin työkykyyn nähden täydeksi mieheksi ja vaadittiin häneltä linnapäivätöitä.

Tämä aikainen täysi-ikäisyyden määrä näyttää muinoin olleen laajalle levinnyt tapa. Vanhemman Vestmanlannin lain mukaan alkoi käräjäkelpoisuus 15 vuoden ijästä.[196] Huomattava on, että puheenaoleva laki oikeittain oli Taalainmaan laki, joka maakunta muinoin kuului Ruotsin jousi- ja turkisveroalueeseen. Niinikään on merkittävä, että vanha laillinen ikä Walesin keltiläisillä oli 14 vuotta.[197] On mahdollista, että Suomen jousiverojen yhteydessä 15 vuoden ikäraja on ollut laillisen ijän määräaika suomalaisilla heimoilla ja sen vuoksi tullut huomioonotetuksi heimokautisessa jousiverotuksessakin. Ruotsin myöhemmässä, edistyneemmässä yhteiskunnassa oli jo hyvin vanhoina aikoina 20 vuotta laillinen ikä.[198] Tämä laillisen ijän raja lienee Suomenkin edistyneemmissä osissa ollut keskiajalla vallitseva. Tavataanpa sitä jousiverojenkin alueella. Lapvedellä, karjalaisen oikeuden piirissä, alkoi uuden ajan alussa täysi-ikäisyys 20 vuodesta; jouseksi näet siellä luettiin kukin mies, "joka on 20 vuoden vanha ja on vapaa ja työhönpystyvä ja aina siksi kunnes hän tulee 50-vuotiaaksi ja sitten hän poistetaan jousimiesten luettelosta".[199] Jousilla oli siis myöskin ylimmät ikärajansa. Vanhat ja vialliset olivat Savossa jousiveroista vapaat.[200] Paltamossa pääsivät 60-vuotiaat kruunun jousiluvusta vapaiksi.[201]

Myöhempinä aikoina mainitaan jousen Pohjanmaalla merkinneen talon suuruutta eli maalukua. Sellainen ilmaisutapa luonnollisesti kehittyi sellaisena aikana, jolloin talossa olevasta jousiluvusta riippui sen taloudellinen arvo.[202]

Uuden ajan alussa oli alkuperäinen jousi-käsite jo suureksi osaksi menettänyt merkityksensä, kuten näyttää kirkonkin vaikutuksesta. Kirkollisessa verotuksessa Ylä-Satakunnassa pidettiin nyt jousina talonpoikain työkelpoisia poikia, jotka kävivät "jumalan pöydässä".[203] Kemissä ja Salossa otettiin jo v:n 1345 kymmenyssäännön mukaan jousiveroja myöskin rengeiltä ja tilattomilta, joita kirkko katsoi seurakunnan jäseniksi.[204] Toiselta puolen kehittyi jousiverotus Kemissä sellaiseksi, että jouseksi luettiin jokainen talollisen poika olipa suuri tai pieni.[205] Samalla tavoin luettiin 1600-luvun lopulla Paltamossa "kirkon jousiksi" kaikki 12-13 vuotta täyttäneet, Herran ehtoollisella käyvät,[206] ja Pohjois-Savossa jousi 1600-luvulla merkitsi talonomistaja-pariskuntaa.[207]

Näin merkitessään kirkollisia veroja suorittavia naisiakin oli verojousen alkuperäinen merkitys jo kokonaan himmennyt.

Suomalaisia oloja vastaavia vero-oloja tavataan myöskin Suomen jousialueen lähimmillä naapurialueilla.