Читать книгу Suomalaisia keskiajan tutkimuksia - Väinö Voionmaa - Страница 9

Sisällysluettelo

Linnakauden verottajalle eivät riittäneet lisätytkään vakinaiset verot. 14. vuosisadan alusta alkaen otettiin kansalta ehtimiseen ylimääräisiä veroja eli apuveroja milloin mitäkin tarkoitusta varten. Ensimäisiä apuveron ottajia Suomessa lienee ollut Birger kuninkaan veli Valdemar herttua, joka v. 1302 tuli Suomen herttuaksi ja lääniherraksi.[29] Valdemar ja Eerik herttuat samoinkuin kuningaskin olivat tavattoman ankarain veronkiskojain maineessa. Kuninkaan verotustoimet saivat näihin aikoihin Gotlannin, Helsinglannin ja Smålannin talonpojat nousemaan vaarallisiin kapinoihin. Herttuain tiedetään v:sta 1310 alkaen joka vuosi ottaneen n.s. "markka"-veroja (markgälder), joita maksettiin talonpojan omaisuuden ja perusteella kolmekin kertaa samana vuonna, markka (täysitilalta) kullakin kerralla. Markkaverojen ohella tai lomassa Valdemar herttua kiristi myöskin ylimääräisiä kinkerejä. Niinpä vaati hän kultakin talonväeltä (hjonelag) lehmän, 6 leiv. silavaa ja 6 leiv. voita, ja kultakin talonisännältä pannin maltaita, saman verran ohrajauhoja, kanan ja 1/2 hanhea, ennen määrätyn 15 ruispannin ja 1/6 härän lisäksi. Nämä verot epäilemättä joutuivat ensi sijassa herttuan alaisen Suomen asukkaiden suoritettavaksi.[30] Myöskin Suomen kirkkoa herttuain kiristykset näkyvät koskeneen, kuten ilmenee paavin v. 1317 antamasta suojeluskirjasta, joka oli osoitettu m.m. Turunkin piispalle.[31]

Tällaiset verotusolot saattoivat Ruotsin valtaneuvoston v. 1319 tekemään ylimääräisiä veroja vastaan tunnetun päätöksensä, jolla laittomat verot kiellettiin. Maunu Eerikinpojan maanlain mukaan oli kuninkaalla lupa ottaa apuveroa ainoastaan muutamissa määrätyissä tapauksissa. Mutta hyvät päätökset ja säännökset eivät näy vähentäneen näitä veroja. Uusi markkavero (pro solucione marce) määrättiin v:n 1326 aikoina Skarassa tehdyllä sopimuksella suoritettavaksi niinkuin näkyy Matti Kettilmundinpojan jälkisäädöksestä, jossa myöskin mainitaan tätä veroa olleen Suomesta (Varsinais-Suomesta) suoritettavana 200 hopeamarkkaa.[32] Skenningessä v. 1335 tehdystä päätöksestä selviää, ettei valtakunnan rahvaan rasittaminen, varsinkaan laiton kestitys ja kyyditys, ollut tauonnut, ja Lödösen herrainpäivillä 1346 tehtiin jälleen turhia päätöksiä ylimääräisiä kinkerejä ja rakennusveroja vastaan. Messeniuksen tiedon mukaan Suomen herttua Pentti Algotinpoika 1350-luvulla verotuksillaan rasitti Pohjanmaata.[33] Seuraavalla vuosikymmenellä Albrekt Meklenburgilainen vaati Ruotsin valtakunnan papistolta ja aatelilta tavattoman raskaan tilapäisen tuloveron.[34]

Vuosisadan loppupuolella ylimääräisten verojen maksaminen jo oli juurtunut tapa Suomessa. Bo Joninpojan v. 1381 suomalaiselle rälssimiehelle antamassa vapautuskirjassa niitä mainitaan vuotuisen veron rinnalla niinkuin ainakin säännöllisiä maksettavia.[35] V. 1387 kuningas nimenomaan valtuutti läänitysmiehensä Jaakko Djeknin vuosittain kantamaan lääniksi saamaltaan alueelta tarkoin määrätyn avun,[36] joka yksityiskohdissaankin muistuttaa lounaisessa Suomessa vielä uuden ajan alussa suoritettua ruoka- ja karjaveroa (kuninkaankinkeriä).

Mielenkiintoista on puheena olevaa veroläänitystä koskevassa asiakirjassa tavata "bedhas" sana, sillä sitä käytetään siinä samassa merkityksessä kuin vanhan saksan "Bede" sana, joka merkitsi ruokaveroa.[37] Esikuvat, joita Ruotsin valtakunnassa tähän aikaan verotuksessa pidettiin, olivatkin enemmän keskieuroppalaisia kuin kotimaisia.

Myöskin markkaverot olivat näihin aikoihin niin yleisiä, että sitä tarkoittava verosana "markagield" (margeld) tuli pysyväksi rahaveron nimeksi,[38] jollaisena se vielä uuden ajan alussa esiintyi suuressa osassa Suomea.

Raskaimmillaan lienevät verot keskiaikaisessa Suomessa ja Ruotsissa olleet varhaisempain unionikuninkaitten aikana. Margareta kuningatar ei ollut heistä vähimmin vaativa. Ruotsin valtaistuimelle noustessaan hänelle myönnettiin koko Ruotsin valtakunnasta "kuningattaren markaksi" nimitetty apuvero, jota "jokaisen miehen" oli maksettava markka Ruotsin rahaa tai vastaava arvo määrättyjä verotavaroita. Vähää myöhemmin, luultavasti Eerik Pommerilaisen kuninkaaksi valitsemisen yhteydessä (1396), tuli maksettavaksi n.s. "15 markan vero", jota suoritettiin kuten näyttää täysiverottain. Tätä veroa maksettiin v:een 1403 saakka, jolloin se lakkasi ja sen sijaan suostuttiin uuden markkaveron suorittamisesta. Samaan aikaan Ruotsin valtakunnanneuvosto myönsi linnain muonittamiseksi suuren kinkeriveron, johon joka miehen oli maksettava lehmä, 2 lammasta, voita ja rukiita.[39]

Aivan sanan mukaan ei siis ollut uskottava kuningattaren vakuutuksia eikä Thord Bonden sitoumusta v. 1403 pitää Viipurin läänin asukkaille "Eerikin lakia ja oikeutta".[40]

Muuttuneet valtiolliset ja taloudelliset olot, mutta etenkin suuret kansanliikkeet lienevät olleet päävaikuttajana siihen, että raskaammat apuverot myöhemmin 1400-luvulla olivat verraten harvinaisia. Riimikronikka kertoo Kristoffer Baijerilaisen vaatineen tavattomia kestityksiä ja Kristian I:n ottaneen uuden laittoman veron.[41] Nämä verot mainitaan otetuiksi Ruotsista, mutta arvatenkaan ei Suomeakaan unohdettu.

Keskiajan lopulla olivat apuverot Suomessa jälleen hyvin tavallisia. Vuosien 1504-1513 aikoina koottiin läntisen Suomen linnalääneistä moneen kertaan apuveroja, jotka suoritettiin pääasiallisesti rahassa, mutta myöskin verokappaleissa.[42] Kustaa Vaasa oli ahkera käyttämään tätä perintötapaa, ja ne muodot, joissa apuveroja hänen aikanaan otettiin, luultavasti olivat samoja, joita pitkin myöhempää keskiaikaa käytettiin.

Keskiajan ylimääräiset verot jakautuvat kahteen päälaatuun: (1) rahassa suoritettuihin (tai laskettuihin) markkaveroihin, joita maksettiin monenlaisilla perusteilla — omaisuus- ja tuloverotkin olivat tunnettuja —, ja (2) kinkeriveroihin, joita suoritettiin verokunnittain. Nämä verot ilmenivät Ruotsin valtakunnassa kasvavan ylimysvallan mukana ja olivat raskaimpia muukalaisten häiritsijäin aikana. Näiden raskaitten verojen suorittaminen Suomessa todistaa, ettei maamme niiden aikana ollut aivan huonossa taloudellisessa tilassa.