Читать книгу Suomalaisia keskiajan tutkimuksia - Väinö Voionmaa - Страница 6

1. SUOMEN VALLOITUS.

Оглавление

Sisällysluettelo

Pysyvää, säännöllistä hallinto- ja verolaitosta voidaan ajatella olevaksi ainoastaan järjestyneen valtiolaitoksen ja kehittyneen yhteiskunnan yhteydessä. Mutta jo alkuisemmissakin yhteiskuntaoloissa tavataan kaikkialla jonkinlaista hallintoa ja verotusta. Näillä laitoksilla näyttää olevan kaksi yleistä alkulähdettä, sisäinen ja ulkonainen, edellinen johtuva paikallisen uskonnollisen ja elinkeinollisen elämän tarpeista, jälkimäinen valtiollisista alistussuhteista.

Niin oli laita muinaissuomalaisessakin yhteiskunnassa. Seuraavassa luvussa ("Suomalaisia verotuksen ja hallinnon alkumuotoja") koetetaan osoittaa, että Suomessa asuvilla heimoilla jo pakanuuden aikana oli uskonnollisen uhritoimen yhteydessä kehittynyt verotusmuotoja, joita voitiin käyttää maallisiinkin tarkoituksiin. Myöskin maanvaltaukseen tai omistukseen perustuva aluemuodostus (pitäjä, kihlakunta) ja yksinkertainen kansankokous-hallinto (käräjät) näyttävät täällä olleen jo historiantakaisten heimoaikain laitoksia.

Mutta jo niinä muinaisina aikoina liikkui myöskin valloittajia suomalaisilla mailla. Skandinavialaisten ja venäläisten tietolähteitten mukaan täytyi suomalaisten heimojen usein suorittaa pakkoveroja voitokkaille vihollisille, jopa pitemminkin ajoin elää heidän alaisuudessaan. Samat tietolähteet kertovat myöskin meikäläisten heimojen laajoista sota- ja ryöstöretkistä, joiden seuraukset eivät olleet vaikuttamatta kotoisiinkaan yhteiskuntaoloihin.

Esihistoriallisten aikain heimojen ja kansain kosketukset saattoivat olla rauhallistakin laatua. Suomen merireitit samoinkuin mantereittenkin kauppatiet välittivät tänne aineellista ja henkistä kulttuuria, joka on suuresti vaikuttanut niihinkin oloihin, joita nämä tutkimukset koskevat.

Kun ruotsalainen valloitus käänsi kansamme ulkonaiset olot kokonaan uusille urille, on muistettava, että suomalaisella yhteiskunnalla oli vanhoja perusteita, jotka eivät valloituksen kautta hävinneet, vaikka tulivat uusien tarkoitusten palvelukseen.

Kuten tunnettu ei ensimäinen ristiretki (n. 1154), joka kohdistui "Suomeen", s.o. maamme lounaisimpaan osaan, ollut kovin mullistavaa laatua. Valloitusretki, jota ruotsalainen paikalliskuningas johti, oli kaikesta päättäen samanlainen tilapäinen meriretkeily, kuin ruotsalaisten aikaisemmat sotaretket itäisillä vesillä olivat olleet ja vielä myöhemmätkin retket olivat. Venäläisissä aikakirjoissa mainituista 1142 ja 1164 vuosien retkistä edellinen, jolla kuten Suomen retkelläkin piispa oli mukana, tehtiin 60 ja jälkimäinen 55 haahdella.

"Suomen" valloitus jäi keskeneräiseksi enemmäksi kuin puoleksi vuosisadaksi. Ruotsalaisten omassa maassa ei valtioyhteys ollut vielä maakunnallista liittoutumista pitemmällä, verotuslaitos oli kehittymätön ja kilpailevain kuninkaitten sukusodat lamasivat heidän merentakaista toimintaansa. Tanskan vallanpitäjät, käyttäen hyväkseen tilaisuutta, tekivät v. 1191 ja mahdollisesti v:n 1202 aikoina retkiä Suomeen, mutta pysyvää ei heidänkään valtauksestaan tullut.[3]

Kun Suomen piispain kronikka mainitsee Rodulfia Henrikki-piispan seuraajana ja kun Turun hiippakunnasta (episcopatus) puhutaan v. 1192,[4] näyttää ainoastaan katolinen kirkko ensimäistä ristiretkeä seuranneina levottomina vuosikymmeninä saaneen Suomessa jalansijaa, arvatenkin yhtä paljon rauhallisen käännytystoimensa kuin pakkokeinojen avulla. Mutta senkään olemassaolo ei ollut taattu, kuten selviää vv. 1209 ja 1221 kirjoitetuista paavin kirjeistä, joissa Suomea mainitaan "äskettäin" ja "uudelleen" kristinuskoon käännetyksi maaksi.[5]

Vasta tämän jälkeen alkoi todella Suomen maallinenkin valtaaminen. Ruotsi oli viimeinkin saavuttanut valtiollisen ykseyden ja sen hallitus järjestynyt, vaikkapa vielä sangen ahtaalla alalla. V. 1216 paavi vahvisti Ruotsin kuninkaan vallan siinä maassa, jonka kuninkaan edeltäjät olivat pakanain käsistä temmanneet ja johon kuningas vielä voisi lisää valloittaa.[6] Paavin kirje ei voinut tarkoittaa muuta maata kuin Suomea. Valloituksen suoritti loppuun voimakas ja toimintahaluinen Folkunga-suku. V. 1249 vallattiin Häme ja v. 1293 aljettiin Karjalassa valloitustyö, joka v. 1323 päättyi Karjalan ja karjalaisen heimon jakamiseen Ruotsin ja Novgorodin kesken.

Nämä valloitusretket näyttävät olleen omaa laatuaan. Ruotsin riimikronikka kuvailee peräti loistaviksi soturijoukot, jotka purjehtivat Hämettä ja Karjalaa valloittamaan. Valloittajain suurista sotateoista samat kronikat kumminkin ovat aivan lyhytsanaisia, vaikka ne muita samanaikaisia sotatapauksia laajasti kuvailevat. Kronikasta saa sen käsityksen, etteivät hämäläiset ja karjalaiset taistelleet viimeiseen mieheen saakka ruotsalaisia vastaan, vaan alistuivat jokseenkin helpolla. Sellainen tulos olikin sopusoinnussa suomalaisten heimojen ja ruotsalaisten edellisten suhteitten kanssa. Yhteistoiminta ruotsalaisten kanssa ei ollut hämäläisille tuntematonta ennen Hämeen Birger jaarlin retkeä; hämäläisten (jäämien) tiheät sotaretket Nevan ja Laatokan seuduille eivät varmaankaan aina tapahtuneet ruotsalaisten tietämättä, ja v:n 1240 kuuluisalla Nevan retkellä hämäläiset esiintyvät suorastaan ruotsalaisten ja suomalaisten (sumien) liittolaisina.[7] Hämeen valloittamisessa ei kaiketikaan hämäläisten kukistaminen ollut niin tärkeä tehtävä kuin Novgorodin vallan vastustaminen ja uhatun maan valtaaminen ja linnoittaminen, ennenkuin Novgorod ehtisi sen tekemään. Sitä tarkoittaen riimikronikassa Hämeen valloittamisen johdosta lausutaankin:

jag tror at rytza konungen mistit[8] (luulenpa ryssän kuninkaan hävinneen)

Niinkuin kävi hämäläisten, niin vähää myöhemmin kävi osan karjalaisia. Novgorodin liitto tai pakkovalta ei ajan mittaan ollut karjalaisille mieliksi. Venäläiset aikakirjat kertovat v. 1269 aiotusta ja 1278 toimeenpannusta rankaisuretkestä Karjalaan.[9] Toiselta puolen karjalaisten suhteet ruotsalaisiin näyttävät näihin aikoihin muuttuneen, mikä seikka varmaan on yhteydessä kirkollisen lähetystyön tai ruotsalaisen uutisasutuksen kanssa, joka kävi ruotsalaisen valloituksen edellä. Länsi-Karjalan rannikkoseutujen asukkaat olivat näet kristittyjä jo ennen Torkel Knuutinpojan retkeä, kuten käy selville ruotsalaisen kronikan Viipurin linnan perustamista koskevista sanoista:[10]

Ok bygdo eth hwss a then ända,

ther cristin land ather wända

ok hedhin land taka widher

(Ja rakensivat linnan sille äärelle,

missä kristitty maa loppuu

ja pakanamaa tulee vastaan)

Näihin Karjalan muuttuneihin oloihin nähden on luultavaa, etteivät karjalaiset tehneet veristä vastarintaa Länsi-Karjalan ruotsalaisia valloittajia vastaan eivätkä yleensä omavaltaisesti puuttuneet taisteluihin, joiden ratkaisu jo aikaa sitten oli lakannut heistä riippumasta.

Näinpä Suomen valloitus tapahtui ajan tavallisuudesta poikkeavasti, ja saa selityksensä edeltävistä tapauksista ja oloista.

Ruotsalainen valloitus ja sen seuraukset herättävät yhteiskuntahistoriallisessa suhteessa erityistä mielenkiintoa. Saksalaisten vallattua itäisen Saksan laajat alueet hävisivät sikäläiset slaavilaiset heimot lyhyessä ajassa miltei olemattomiin. Samalla tavoin venäläiset valloittajat jo varhaisena keskiaikana hävittivät lukuisia Itä-Europan suomalaisheimoja jäljettömiin. Kummallakin näillä alueilla tuotti alkuperäisille asukkaille turmion valloitukseen liittynyt vieras asutus, joka osittain karkoitti osittain sisäänsä sulatti vanhan väestön. Itämeren maakuntain ja monen muun maan historiasta nähdään, että vähälukuinen valloittajajoukko yksinäänkin on saattanut kytkeä voitettuja väkirikkaita heimoja vuosisatoja kestävään valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen orjuuteen.

Aivan toisin kävi Suomessa. Valloituskauden päätyttyä Suomi muodollisestikin tuli Ruotsin valtakunnan täysioikeutetuksi osaksi (1362), eikä maatamme aikaisemminkaan kohdeltu sanottavasti toisin kuin Ruotsin omia nuorempia maakuntia. Turhaan myöskin etsii vanhimmista asiakirjoista ilmauksia ruotsalaisten ja suomalaisten heimojen keskinäisestä rotuvihasta. Jo ensi alustaan keskiajan valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot Suomessa joutuivat kehitysuralle, joka jyrkästi poikkesi eteläisten ja itäisten heimomaitten tavasta.

Voidaan esittää useitakin seikkoja tämän omituisen ilmiön selittämiseksi. Käy esim. ajatteleminen, että valloitetun maan olojen sellainen järjestäminen olisi ollut korkeammalla kannalla olevan valloittajan harkittua tointa. Sellaisia valloittajia kumminkaan tuskin tuntee keskiajan todellinen historia, jossa sen sijaan paljon kerrotaan ylivallan häikäilemättömästä käytöstä ja heikompivoimaisen sorrosta. Paremmalla perusteella voidaan viitata valloittajain vähälukuisuuteen. Jos jotain Ruotsista tullutta uutisasutusta olisikin valloituskautena täällä tapahtunut, ei se levinnyt saaristoja ja kapeaa rannikkovyöhykettä laajemmalle eikä missään tapauksessa riittänyt aikaansaamaan mainittavampaa kansallisuusmuutosta valloitetuilla alueilla. Hyvin tärkeäksi tekijäksi on vielä katsottava Suomen maantieteellinen asema, joka ylimuistoisista ajoista nykyisiin saakka on osoittautunut suotuisaksi täällä olevain kansallisuuksien säilymiselle; erittäinkin oli niin laita muinaisina aikoina, jolloin meret ja suunnattomat erämaat enemmän kuin myöhemmin pitivät Suomea erillään naapurimaista.

Nämä yleiset seikat selvittävät sitä puolta valloituskysymyksestä, joka koskee vanhain kansallisuusolojen säilymistä valloituksen jälkeen.

Mitä taas valloituskauden yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin oloihin tulee, niin on historianesittäjäin huomio yleensä keskittynyt valloittajiin ja Ruotsin olojen vaikutukseen Suomessa. Mutta ruotsalaisen valloituksen omituisuus ei ollut ainoastaan siinä, mitä se täällä teki, vaan myöskin siinä, mitä se jätti tekemättä. Valloittajain perustamain, monessa suhteessa varsin heikkojen, yhteiskuntalaitosten ohella havaitaan täällä valloituksen vuosisatoina ja yleensä vanhempana keskiaikana runsasta omaperäistä kehitystä. On kerran otettava tutkittavaksi tuo viimemainittukin puoli valloituskysymystä ja sen tekijät.

Näistä kotimaisista tekijöistä mainittakoon tässä ensinnäkin Suomen oma ruotsalainen väestö.

Tarkastellessa keskiajan oloja tapaa lounaisen Suomen ruotsalaisella asutusalueella jätteitä ja merkkejä paikallisista sotalaitoksista, jotka ilmeisesti ovat skandinavialaista alkuperää ja ijältään varmaan valloituskautta vanhempia.[11] Sellaisia muistoja tavataan, niinkuin tuonnempana tarkemmin näytetään, alueellisissa jaoissa, oikeudenkäytössä, eräissä liikennelaitoksissa y.m. Tämä tekee luultavaksi, että puheenaolevat seudut jo varhain Ruotsin muinaismaakuntain tapaan itse ovat hoitaneet paikallista hallintoaan ja kyenneet siitä vastaamaan. Varhaisella keskiajalla, valtion keskusvallan vielä heikkona ollessa, tällä maamme ruotsalaisseutujen maakuntaisella itsehallinnolla on ollut mitä suurin valtiollinenkin arvo, koska siitä ensi sijassa riippui ylimmänkin hallinnon etu ja hyöty ja ylin hallinto sitä sen vuoksi suvaitsi. Näitä vanhoja paikallisia muotoja tavataan varsinkin Ahvenanmaalla ja siihen historiallisesti liittyvässä Varsinais-Suomen saaristossa, vieläpä todennäköisesti läntisellä Uudellamaallakin. Maamme vanhat ruotsalaiset alueet siten aivan rauhallisella tavalla välittivät skandinavialaisten yhteiskuntamuotojen leviämistä Suomeen ja jo edeltäpäin tekivät miekkavallan ja väkivallan piirissään tarpeettomiksi.

Suomen ruotsalaiset olivat myös kristinuskon esijoukkoja maassamme. On hyvin uskottava Mikael Agricolan Uuden Testamentin suomennoksen esipuheessa antama tieto, että lounaisen saariston ruotsalaiset — luotolaiset kalandis — olivat kristittyjä kauan ennen kuin muun Suomen asukkaat.[12] Viipuriin saakka ulottuva kristitty seutu, jota riimikronikka Torkel Knuutinpojan retken yhteydessä mainitsee, tarkoittaa todennäköisesti itäisen Uudenmaan ja Länsi-Karjalan rannikon ruotsalaista asutusta, joka kaiketi on tullut alkuun viimeistään Birger jaarlin retken aikana. Nämä kristityt ruotsalaiset saaristo- ja rantalaiset, jotka olivat ikivanhoissa yhteyksissä Ruotsin asukkaiden kanssa, ovat — Ahvenanmaan varhainen sotalaitos varsinkin sitä ajatusta kannattaa — kylläkin voineet ruotsalaisten liittolaisina ottaa osaa Suomen muitten alueitten valloittamiseen.

Vaikka kansalliset eroavaisuudet Suomessa valloituksen aikoina olivat paljon jyrkemmät ja merkitsevämmät kuin myöhemmin keskiajalla, olivat lounaisen Suomen suomalaiset asukkaat jo kauan ennen valloitusta eläneet läheisessä yhteydessä meripuolen ruotsalaisten kanssa, nousseet samalle elinkeinolliselle tasolle kuin ruotsalaiset naapurinsa ja omistaneet samanlaisia yhteiskunnallisia tapoja ja laitoksia kuin he. Samoin tuo lounainen suomalainen heimo, jota kaiketi erityisesti kutsuttiin "suomalaiseksi", vanhemmalla keskiajalla sekä elinkeinollisesti että yhteiskunnallisesti huomattavassa määrässä erosi sisämaan ikivanhoista heimoista, hämäläisistä ja karjalaisista. Ei tähänkään lounaisen Suomen suomalaiseen yhteiskuntaan ruotsalainen valloitus voinut hävittävästi vaikuttaa.

Sisä- ja takamaan suomalaiset heimot, hämäläiset ja karjalaiset, olivat valloituksen aikoina vielä kaskitalouteen perustuvassa heimokuntaisessa tilassa. Mahdotonta olisi ollut Hämeen ja varsinkin Karjalan silloisia yhteiskunnallisia oloja välittömästi muuttaa ruotsalais-länsisuomalaisten olojen mukaisiksi. Valloittaja noudatti ainoaa mahdollista menettelyä: määräsi verot tai sopi niistä asukkaitten kanssa, ja jätti heidät omiin oloihinsa. Sen vuoksi laajalla karjalais-savolaisella asutusalueella vielä vuosisatoja myöhempään tapaamme yhteiskunnan, joka valtiollisesti ja kirkollisesti oli sulanut muuhun Suomeen, mutta perusteiltaan oli muinaissuomalainen. Lännessä ruotsalaiset valloittajat joutuivat tutunomaisiin oloihin, idässä ventovieraisiin — kummassakaan tapauksessa ei uuden yhteiskuntalaitoksen istuttamista tarvittu eikä perinpohjaista olojen muutosta voinut tapahtua.

Suomalaisia keskiajan tutkimuksia

Подняться наверх