Читать книгу Suomalaisia keskiajan tutkimuksia - Väinö Voionmaa - Страница 8

Sisällysluettelo

Kolmannen- ja neljännentoista vuosisatain vaihteesta alkoi Suomen hallinnon ja verojen historiassa uusi aikakausi. Näiden aikakausien eroavaisuuden voimme lyhimmästi ilmaista nimityksellä "kartanokausi" ja "linnakausi", koska edellisen aikakauden tunnuksellisten kruununkartanoitten, paikallishallinnon ja paikallisverojen sijalle jälkimäisellä aikakaudella tulivat suuret keskuslinnat, linnahallinto ja linnaverot.

Tämä muutos oli yhteiskunnallisen ja valtiollisen kehityksen mukainen. Ruotsi vähitellen joutui lähempään yhteyteen ritari- ja läänitysvaltaisen Europan kanssa. Kallis ratsupalvelus syrjäytti pohjoismaissakin kansanomaiset sotatavat ja joudutti sotilaallisen rälssisäädyn muodostumista. Mahtavimmat ylimykset, kuningassuvun jäsenet etupäässä, rakensivat suuria linnoja, pitivät kalliita hovia ja suuria ratsumiesjoukkoja ja harjoittivat omin uhkinsa rohkeaa valtiollista keinottelua. Kruunun linnat ja läänitykset joutuivat suureksi osaksi korkeasukuisten, usein ulkomaalaistenkin ylimysten käsiin.

Kruununkin oli vastaavalla tavalla muutettava hallintoansa. Koti- ja ulkomaiset valtasuhteet pakottivat sen keskittämään voimansa varmoihin linnoihin ja hankkimaan palvelukseensa suurempia ratsujoukkoja; uudet olot muutenkin suuresti laajensivat kruunun toimialoja ja virkamiehistöä.

Tähän kaikkeen ja lisäksi kuninkaan suuresti laajenneeseen hovitalouteen tarvittiin paljon varoja, sitäkin kipeämmin kun kruunu läänitysten kautta menetti suuren osan entisiä tulojansa. Kruununtalous muuttui monimutkaiseksi läänitystaloudeksi (tilitys-, sopimus-, pantti- y.m. läänit), mutta yleinen, kansan suurta enemmistöä koskeva seuraus ajan yhteiskuntakehityksestä oli verojen ja rasitusten suuri kasvaminen.

Suomessa niinkuin Ruotsissakin oli linnatalous tämän uuden järjestelmän varsinaisena keskuksena ja ylläpitäjänä. Tänne perustettiin suuria linnoja, joista tuli laajain linnaläänien — Suomen historiallisten maakuntain — sotilaallisia ja hallinnollisia pääpaikkoja. Viipurin linnan perustamista voitaneen pitää uuden kauden alkumerkkinä, sillä tämä linna riimikronikan mukaan alun pitäin rakennettiin kivestä ja tuli heti laajemman valtiollisen toiminnan tukikohdaksi. Muut suuret maakuntalinnat muodostettiin nähtävästi vanhemmista kuninkaankartanoista ja kartanolinnoista. Ainakin jo v. 1308 oli maassamme kolme suurta linna-aluetta — Turun, Hämeen ja Viipurin —, joita niiden linnain päälliköt hallitsivat.[22] V. 1326 mainitaan Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa, Uusimaa, vieläpä Hämekin ja "muita maita" Turun linnan alueeseen kuuluvina,[23] mistä päättäen maassa puheenalaisena aikana oli vain kaksi päälinnaa. Ahvenanmaalle, läntiselle Uudellemaalle ja Satakuntaan myöhemmin 1300-luvulla rakennetut maakuntalinnat, jotka täyttivät vanhempain kruununkartanoitten sijan, olivat, kuten Pohjanmaankin maakuntalinna, hallinnollisesti verraten itsenäisessä asemassa, mutta niiden valtiollista ja sotilaallista merkitystä ei voi verrata Turun ja Viipurin linnain merkitykseen.

"Hallintoon — lausuu Styffe 1300-luvun Ruotsista — kuului oikeittain vain linnain ja niiden miehistöjen ylläpitäminen, missä linnoja oli, sekä kruunun tulojen kokoaminen läänistä".[24] Paikalleen sanottu Suomestakin. Linnahallinto ei kuitenkaan ollut niin yksinkertaista, kuin tästä ehkä voisi luulla, vaan kehittyi se kylläkin monimutkaiseksi vanhain ja uusien tapain kudokseksi.

Linnatalous nieli nyt kaikki vanhat verot, ja lisää veroja tarvittiin välttämättä. Silloisella asteellaan kruunu vielä eli kädestä kärsään kykenemättä omasta kohdastaan mitään aikaan saamaan; pienimpiinkin uusiin menoihin tarvittiin ammentaa varoja alkulähteestä, talonpojan voimasta tai aitasta ja kukkarosta.

Näinä linnainrakennusaikoina linnatyövelvollisuus monenmoisine rakennusaineveroineen, ajoineen, "pitkine töineen" ja päivätöineen tuli yleiseksi pysyväksi rasitukseksi. Tunnettua on, että Albrekt Meklenburgilainen v. 1367 käski siirtää pois Kokemäellä olevan linnan, koska se tuotti kansalle liikoja rasituksia, ja että Viipurin ja Uudenmaan linnaläänin talonpojat samaan aikaan niskoittelivat säännöllisten kruununverojen ja palvelusten (seruicia) suorittamisessa Viipurin linnaan.[25] Margareta kuningattaren aikana päivätyöveroja Ruotsissa erityisesti järjestettiin. Kaikesta päättäen tämä rasitus Suomessa oli hyvin kiusallinen ja aiheutti työkapinoita ja lakkoja, jollaiset myöhemminkin uuden ajan alussa olivat hyvin tavallisia. Kaikissa päälinnoissa, varsinkin Viipurin linnassa, myöhemmin ajoittain myöskin parissa sivulinnassa (Raaseporissa ja Kastelholmassa) ylläpidettiin lukuisaa varustusväkeä, johon pääasiallisesti kuului ratsumiehiä eli "huoveja". Linnaväkeä ja sen ratsuja elätettiin kiertotapaan, kuljettamalla niitä pitäjissä ja verokunnissa ruokaruotsilla.

Alkujaan kaiketi sellainen kestitys ja ylläpito kuului ainoastaan kiertomatkoilla liikkuvalle kuninkaalle (kuninkaan-kinkeri); Ruotsin maakuntalait eivät muunlaista matkaveroa tunne tai tunnusta. Myöhemmin siitä siellä kehittyi pysyvä kruununhevosten syöttövero (årliga hästar, kungshästar). Suomen ruokaruotsi oli toisenlainen, sillä täällä kulkivat miehet ratsujensa mukana ja kiertoretki oli samalla verojen, rästien ja sakkojen ulosottomatka. Se oli siten mitä tärkein osa linnahallinnosta ja todennäköisesti sen mukana kehittynyt, joskin se alkujuuriltaan saattoi olla vielä vanhempi.

Turun ja Viipurin linnain isännät olivat useimmiten sijaiskuninkaan vallalla varustettuja valtakunnan virkamiehiä, ja muittenkin linnain voudit hoitivat lääninsä hallintoa hyvin itsenäisesti. Tämä hallinto tapahtui samaan ikivanhaan kiertotapaan, jota aikaisemmin lienee noudatettu kartanokauden hallinnossa niihin kuuluvilla alueilla. Linnanisännät siis tekivät säännöllisiä kiertomatkoja pitääkseen käräjiä ja valvoakseen veronkirjoitusta ja -kantoa, omia erityisiä saataviansa unohtamatta. Alemmillakin virkamiehillä, alavoudeilla, kirjureilla, yksin kyökkimestareilla ja kellarirengeillä, piti näillä jokatalvisilla ja -kesäisillä voudinmatkoilla olla lahjansa ja saatavansa. Nämä vanhat voudinkestitykset ja käräjäkinkerit sulautuivat pian erityiseksi nimismiesveroksi, joka kuitenkin vasta 1400-luvulla esiintyi täysin muodostuneena säännöllisenä paikallisverona.

Tämän yhteydessä on huomautettava oikeuslaitoksen eristymistä linnahallinnosta ja joutumista uudenlaisten laamannien ja kihlakunnantuomarien hoidettavaksi, mikä muutos lienee tapahtunut Maunu Eerikinpojan maanlain käytäntöön tullessa 1300-luvun loppupuolella. Linnaläänien jakautuminen pienempiin kihlakuntiin ja nimismiehenptäjiin näyttää olleen edellämainitusta kehityksestä riippuva seuraus.

Selväpiirteisen kuvan linnakauden verojärjestelmästä antaa Maunu Eerikinpojan v. 1340 laatima asiakirja, jolla hän neljäksi vuodeksi luovuttaa Turun, Hämeen ja Viipurin linnat Dan Niilonpojalle. Asiakirjan mainitsemat verot jakautuvat seuraaviin ryhmiin: (1) kuninkaanvero, joka Suomesta (Turun läänistä) ja Ahvenanmaalta oli kuninkaalle edelleenkin kokonaisuudessaan lähetettävä ja johon kuului turkiksia, selvää rahaa, voita ja karjaa, sekä "kuninkaan karpio"; (2) linnain rakennusverot ja (3) linnanvoudin- ja linnaväen-verot.[26] V. 1346 laatimassaan jälkisäädöksessä Maunu kuningas ja Blanka kuningatar luettelevat Suomesta tulevina kuninkaan saatavina veron, selvän rahan, ruiskarpion ja haukkaveron.[27] Tästäkin asiakirjasta näemme, mitä veroja siihen aikaan oli kuninkaalle Ruotsiin lähetettävä.

Vaikka useat keskiajan verot olivat samat tai samanlaatuiset koko maassa tai suuressa osassa maata, oli kuitenkin jokaisella linnaläänillä oma yhdenmukainen, mutta muista lääneistä poikkeava verolaitoksensa. Nämä osittain hyvin suuretkin eroavaisuudet johtuivat eri heimojen alueitten ikivanhasta taloudellisesta kannasta ja tavoista, mutta epäilemättä myöskin siitä, että kunkin linnanläänin verolaitos oli järjestetty läänin muodostamisen yhteydessä, eri aikana ja eri oloissa.

Mutta linnakauden veroissa oli samankin läänin alueella suuria paikallisia eroavaisuuksia. Niin etenkin nimismiesverossa; Hämeessä ja Varsinais-Suomessa sitä tuskin kahdessa pitäjässä maksettiin samalla tavalla. Tämä omituinen kirjavuus on selitettävä linnakauden valtiolaitoksen jo ennen mainitusta kehittymättömyydestä ja heikkoudesta. Ei ollut vielä keinoja, joilla verotus olisi saatettu järjestää yhdenmukaisesti ja pysyvästi koko valtakunnassa. Veroista oli kruunun sovittava maakuntain, kihlakuntain ja pitäjäin kanssa — niitä vastaan oli hallituksella kyllin sanan- ja arvovaltaa.[28] Samaa valtiolaitoksen heikkoutta todistaa verojen jakamis- ja kantamistapakin, kruunu kun yleensä peri lääniltä, kihlakunnalta tai pitäjältä määrätyn joukon veroesineitä tai määrätyn summan rahaa, mutta ei puuttunut niiden jakamiseen yksityisten maksajain kesken, jotka siinä kohden jäivät oman paikallishallintonsa varaan; miten verot lopulta tasattiin, se toisinaan pysyi verokunnan talonpoikain salaisuutena — kunnes Kustaa Vaasa sitäkin seikkaa rupesi peräämään.