Читать книгу Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa - B. F. Godenhjelm - Страница 14

Sisällysluettelo

Suomen kansan runous-into heräsi jo vanhimpina aikoina ja tuotti kansanrunouden, jonka vertaista ani harva kansa on saanut aikaan kauneuden ja runsauden puolesta. Silloin syntyivät nuo tarut eli myytit, jotka olivat esivanhempiemme uskonnon perustuksena ja joista muinais-suomalaiset kertomarunot ovat muodostuneet. Tätä aikakautta sopiikin siitä syystä sanoa myytilliseksi. Kansanrunous on tosin yhä ollut kehityksen alainen ja useat sen tuotteet ovat verrattain uusia; mutta tässä paikassa otetaan kuitenkin puheeksi kaikki ne runot, jotka käsittelevät tarun-omaisia aineita taikka eivät kumminkaan henkensä tai sisällyksensä puolesta nimenomaan muistuta uudempia oloja; sillä Suomen muinaisrunouden alkeet ja omituinen muoto ovat epäilemättä sen kansallisen elämän varhaisimmilta ajoilta.

Suomalaisen muinaisrunouden tuotteet ovat monta eri laatua. Vanhimpia ovat arvattavasti, samoin kuin muillakin kansoilla, eepilliset runot, joissa esitettiin muinais-ajan mainioin sankarien työt ja toimet; ikivanhoja ovat Suomessa loitsurunotkin, joiden avulla ihminen koetti luonnon voimia hallita. Sitten laulajan vaihtelevat tunteet puhkesivat lyyrilliseen runouteen, ja ruvettiinpa viimein suorasanaisiakin jutelmia, satuja, kertoilemaan. Paitsi sitä meidän kansa kaikkina aikoina mielellään on laskenut elämänviisautensa älykkäisiin sananlaskuihin ja harjoittanut järkeänsä sukkelasti keksityillä arvoituksilla.

Noita ikirunoja laulettiin Suomen saloilla ja ulkopuolella sen rajoja, kaikkialla, missä Suomalaisia asui. Mutta uuden-aikuisen sivistyksen tieltä ne kuitenkin ovat yhä edemmäksi paenneet ja katoavat vuosi vuodelta kansan muistista. Molemmin puolin rajaa Suomen ja Venäjän Karjalassa, Laatokan rannoilla, Inkerissä ja Pohjanmaalla Kajaanin seuduilla runonlaulu kuitenkin vielä elää kansan huulilla, ja sieltä niitä tällä vuosisadalla ahkerasti on keräilty. Enimmät muinais-ajan runoaarteet (Kalevalan, Kantelettaren, Loitsurunot, Sananlaskut, Arvoitukset) julkaisi nerokas Elias Lönnrot (vertaa § 30); ”Satuja ja Tarinoita” antoi ulos Eero Salmelainen (vrt. § 37).

Niinkuin kansanrunous yleensä, niin Suomen muinaislaulutkin viehättävät meitä luonnon-omaisella tuoreudellaan; mutta Suomen runoudelle omituista on siinä ilmaantuva virkeä luonnontunne, syvä ja puhdas innollisuus sekä rikas ja voimallinen mielikuvitus, useissa kohdin samanlaatuinen kuin itämaan kansojen. Eepillisille kuvauksille tarjoo oivallisen pohjan tuo alkuperäinen, runsasmuotoinen tarumaailma, joka elolliseksi esittelee koko luontoa ja valaisee sitä runollisella loisteellaan.

Vanha suomalainen runomitta, joka ilmaantuu kaikissa muinais-ajan kertoma-, loitsu- ja laulurunoissa, niinkuin myös enimmissä sananlaskuissa ja arvoituksissa, on kokoon-pantu nelipolvisista trokaio-säkeistä ja perustuu sekä laajuudelle että korolle. Nousussa saa olla mimmoinen tavuu hyvänsä, paitsi lyhyt pääkorollinen, laskussa kaikki muut paitsi pitkät korolliset tai pääkorolliset keskiarvoiset. Ensimmäisessä runopolvessa sallitaan enemmän vapautta; se on tavallisesti kaksitavuinen, mutta toisinaan myös kolmi- tai nelitavuinen, eikä tavuitten laatu ole tarkoin määrätty. Muinais-ajan runomitan kaunistuksena ovat alkusointu ja kerto eli parallelismi. Koron ja laajuuden vastariita antaa muinais-suomalaiselle runomitalle erinomaisen sulon ja vaihtelevaisuuden.

Lisäys. Runojen laulamista E. Lönnrot kuvailee seuraavalla tavalla: ”Pitopaikoissa ja muissa ilovietteissä tavallisesti kaksi laulavat yhdessä, toinen laulajan, päämiehen eli edeltäjän (edellä kävijän) nimellä, toinen puoltajan, säistäjän, kertojan, kerallisen (keralla laulajan) nimellä. Vastatusten tahi vieretysten istuessaan he pitävät toinen toistaan kädestä, päämies alottaa runon ja säistäjä yhtyy lauluun värsyn kolmannesta polvesta. Koko värsyn hän laulaa sitten toistamiseen päästä päähän yksinänsä, jolla ajalla päämies miettii tahi muistuttelee uutta ainetta lisäksi, jonka taas kerallisetta laulaa kolmanteen polveen ja siitä kerallisen kanssa loppuun. Laulaessa kumpainenki liikuttelee eli nyykähyttelee päätänsä verkalleen hyvin vakaisen ja miettiväisen näköisenä”.