Читать книгу Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa - B. F. Godenhjelm - Страница 15

Sisällysluettelo

Muinais-Suomalaisten eepilliset laulut on E. Lönnrot järjestänyt laveaksi kertomarunoksi, jolle antoi Kalevalan nimen; sillä, vaikka nuo laulut vaan katkonaisina kappaleina ovat säilyneet kansan suussa, hän huomasi niiden olevan yhtä ainoata mahtavaa runovirtaa ja yhdessä muodostavan suuren kokonaisuuden. Niin sai alkunsa Kalevala, mainio kansallis-eepoksemme, jonka uudempi laitos sisältää 50 runoa. Ensimmäinen painos ilmestyi 1835, toinen suuresti enennetty laitos 1849. Sen pääaineena sopii pitää viisaan Väinämöisen hyvät työt Kalevalan (Suomen) kansaa kohtaan, joista suurin on onnea tuottavan Sammon hankkiminen Pohjolan periltä; mutta tähän päätoimintaan liittyy koko joukko välikertomuksia eli episoodeja (niinkuin kuvaus maailman luomisesta, Aino-runot, Kullervo-runot y. m.) Monta loitsulukuakin on kertomarunojen väliin sovitettu. Väinämöisen rinnalla esiintyvät Kalevalan aimo sankareina seppo Ilmarinen, joka on ”taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut”, ja iloinen Lemminkäinen, joka aina on valmis sotaretkille lähtemään. – Niinkuin kansan-epopeat ainakin, niin Kalevalankin runot antavat selvän ja tarkan kuvan siitä ajasta, jolloin ne ovat syntyneet; kaikki, mitä Suomen kansa muinaisina aikoina on miettinyt, sen jumalaistarut, sen entisyyden muistot, sen sankari-ihanteet, – sanalla sanoen, koko sen vanhin katsantotapa ilmaantuu Kalevalassa elävästi silmiemme eteen, tosi-eepillisellä tavalla esitettynä.

Lisäys 1. Kalevalan pääsisällys (uudemman laitoksen mukaan) on lyhyesti seuraava: Laulajan alkusanain jälkeen kerrotaan ensin maailman luomisesta ja Väinämöisen synnystä. Aikojen alussa Ilmatar, Väinämöisen emo, uipi aavalla merellä; tuleepa sotka ja munii seitsemän munaa hänen polvellensa, luullen sitä ”heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi”; vaan Ilmatar vavahuttaa polveansa ja munat vierähtävät veteen, mutta niiden palasista muodostuu maa ja taivas, aurinko, kuu ja pilvet. – Väinämöinen, kun on syntynyt, nousee puuttomalle maalle ja saattaa Sampsa Pellervoisen puita kylvämään. Kun tammi, joka, liian tuuheaksi kasvaneena, peittää sekä auringon että kuun, merestä nousneen pikku miehen avulla on saatu maahan hakatuksi, niin Väinämöinen kaataa ensimmäisen kasken, ollen niinmuodoin maanviljelyksen perustaja. Tultuansa kuuluisaksi viisaudestaan, hän kilpailee laulutaidossa nuoren, itserakkaan Joukahaisen kanssa, ja voitettuna tämän täytyy luvata sisarensa Aino Väinämöiselle puolisoksi. Nuori Aino, huolissaan siitä, että häntä pakoitetaan vastoin tahtoansa miehelle menemään, harhailee korvessa, joutuu meren rannalle, heittäytyy uimaan ja hukkuu veteen. Turhaan Ainoa merestä etsittyään, Väinämöinen päättää lähteä ihanaa Pohjolan neittä kosimaan. Mutta Joukahainen, pitäen vihaa Väinämöistä vastaan sisarensa kuoleman tähden, väijyy häntä matkalla ja ampuu ratsun hänen altansa, jotta Väinämöinen suistuu mereen. Hän saapuu kuitenkin Pohjolaan, mutta hänen kosimisensa raukeaa tyhjiin. Louhi, Pohjolan emäntä, lupaa tyttärensä puolisoksi sille, joka takoo Sammon, ihmeellisen, onnea tuottavan taikakalun. Väinämöinen, kotiin tultuaan, toimittaa seppo Ilmarisen, ”takojan iän-ikuisen”, synkkään Pohjolaan Sampoa laatimaan. Ilmarinen sen valmistaakin ”joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen untuvasta”; vaan Pohjan neiti teeskelee esteitä ja Ilmarinen saa tyhjin toimin palata kotia.

Nyt runo kääntyy uudelle uralle, kertoellen lieto Lemminkäisen, ”veitikan verevän”, retkistä ja lemmenseikoista. Lemminkäinen ryöstää vaimokseen Saaren suurisukuisen neiden, vaan hylkää hänet jälleen ja lähtee hänkin kosioretkelle Pohjolaan. Hänelle määrätään monenlaisia ansiotöitä; viimein hänen tulee ampua joutsen Tuonelan joelta, kuolleitten valtakunnassa; mutta eräs karjanpaimen, jota Lemminkäinen on loukannut, surmaa hänet ja heittää hänen ruumiinsa Tuonelan jokeen. Tuonen poika päälle päätteeksi lyödä silpaisee sen palasille. Lemminkäisen hellä äiti lähtee poikaansa etsimään; väsymättä hän kulkee mäet ja laaksot ja saapuu näin Tuonelan joelle; rautaisella haravalla hän kokoaa poikansa hajotetut jäsenet ja sovittaa ne yhteen; voiteilla, joita mehiläinen tuopi itse Luojan luota, uskollisen äidin vihdoin onnistuu saada poikansa henkiin herätetyksi.

Kertomuksen juoksu palajaa entiselle tolalle. Väinämöinen rakentaa uuden purren; saadaksensa sen valmistamiseen tarpeellisia sanoja, hänen täytyy käydä sekä Tuonelassa että haudassa makaavan tietäjän, virsikkään Vipusen luona. Sitten hän toistamiseen lähtee Pohjolaan kosimaan, ja Ilmarinenkin kulkee sinne uudelle kosioretkelle. Tällä kertaa ihana Pohjan impi suostuu menemään seppo Ilmariselle, ja Pohjolassa vietetään komeat häät. Lemminkäinen, suuttuneena siitä, että hän riitaisan luonteensa tähden on jäänyt häihin kutsumatta, tekee sotaretken ja tappaa Pohjolan isännän; mutta välttääksensä Pohjolan emännän kostoa hänen täytyy paeta merentakaiselle saarelle; vaan sieltäkin Lemminkäisen on pakko poistua, koska saaren miehet, hänen lemmenseikoistaan suuttuneina, väijyvät hänen henkeänsä. Kotiin tultuaan näkee hän koko asuntopaikkansa autioksi, sillä Pohjolan väki on käynyt sitä hävittämässä; mutta äiti on kuitenkin pelastunut. Lemminkäinen yrittää vielä kerran mennä sotaretkelle Pohjolaan, vaan pakkanen ja nälkä tekevät siitä surkean lopun.

Tähän liittyy mainio Kullervon episoodi. Untamo ja Kalervo veljekset, eri heimokuntain edustajat, elävät alituisessa riidassa; vihdoin Untamo kaataa Kalervon ja tappaa hänen sukunsa; mutta eloon jääpi vaimo, joka orjuudessa synnyttää Kullervon, Kalervon pojan. Monella tavalla Untamo valmistelee Kullervolle surmaa, mutta turhaan; poika kasvaa, kostontuumat mielessä, ja turmelee yliluonnollisella voimallaan kaikki työt, jotka hänelle uskotaan. Vihdoin Untamo tuskastuneena myy Kullervon Ilmariselle, joka panee hänet paimeneksi. Ilmarisen emäntä, entinen Pohjan neiti, ajattelemattomana leipoo pilkoillaan kiven paimenen eväskakkuun, ja ateriaan ryhtyessään Kullervo siihen katkaisee isältä perityn veitsensä. Emännälle kostaaksensa paimen hukuttaa lehmät suohon ja ajaa kotiin susia ja karhuja, jotka repivät emännän kuoliaaksi. Kullervo pakenee ja löytää vanhempansa, jotka oli luullut jo aikaa kuolleiksi. Isä lähettää hänet veroa viemään; palausmatkalla Kullervo viettelee tuntemattoman tytön, jonka metsässä tapaa ja jossa sitten kauhuksensa tuntee oman sisarensa. Sisar toivottomana syöksyy koskeen. Kullervo lähtee kotiin ja aikoo hänkin heittäytyä surman suuhun, vaan päättää ensin kostaa Untamolle, mitä sukunsa häneltä on kärsinyt. Kostonsa täytettyään hän palaa kotiin; vaan talo on autiona eikä muita eläviä näkyvissä, kuuluvissa, kuin Musti, hänen koiransa. Metsässä harhaillessaan Kullervo joutuu siihen paikkaan, jossa hänen rikoksensa on tapahtunut; siellä uros kääntää miekkansa kärjen omaa rintaansa vastaan ja lopettaa onnettoman elämänsä.

Ilmarisen emännän kuoltua rikkoutuu se hyvä sopu, joka siihen asti on pysynyt voimassa Kalevalan ja Pohjolan välillä. Kalevalan sankarit, Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, lähtevät Pohjolaan Sampoa valloittamaan. Matkalla vene tarttuu isoon haukeen; se tapetaan ja sen leukaluusta Väinämöinen tekee ensimmäisen kanteleen. Soitollansa hän ihastuttaa koko luonnon; ihmiset sitä ihailevat, vesissä silmin; itse jumalatkin siitä iloitsevat; vieläpä kaikki elävätkin maalta, ilmasta ja merestä kokoontuvat noita sulosäveliä kuuntelemaan. Sitten uroot pitkittävät matkaansa Pohjolaan. Soittonsa ihmevoimalla Väinämöinen nukuttaa koko Pohjolan kansan; Kalevalan uroot saavat Sammon kivimäestä, johon se on kätketty, ja lähtevät saaliineen kotomatkalle; mutta herättyänsä Louhi, Pohjolan emäntä, lähettää myrskyn heitä tuhoamaan, jolloin Väinämöisen kantele hukkuu aaltoihin. Sitten Louhi itse sotajoukkoineen ajaa Kalevalan sankareita takaa; merellä nousee tuima taistelu, jossa Louhi voitetaan; mutta Sampo menee kappaleiksi ja sen muruja vierii ”alle vienojen vesien Ahtolaisten aartehiksi”. Toisia muruja tuuli toi Suomen rannoille, joista on ”alku onnen ainiaisen Suomen suurille tiloille”. Mutta Louhi ei saanut muuta kuin Sammon kirjakannen; ”siit’ on polo Pohjolassa, elo leivätöin Lapissa”.

Näin Kalevalan kansa voittoisana oli lähtenyt taistelusta. Vanhan kanteleen sijaan, joka myrskyyn oli hävinnyt, laittoi Väinämöinen uuden; kopan teki hän koivusta, naulat kullasta, joka kumpusi käen suusta, ja kielet nuoren neitosen hiuksista, joka ilon ja surun vaiheilla sulhastansa odotteli.

Mutta uudet vaarat uhkasivat Kalevalan rauhaa. Louhi nostaa kaikenlaisia tauteja sen kansaa hävittämään, toimittaa sitten karhun sille vahinkoa tekemään ja kätkee vihdoin auringon ja kuun, jotta koko maailma peittyy pimeyteen. Mutta etenkin Väinämöisen viisauden avulla kaikki nämä pahat poistuvat ja riemu ja rauha palajavat Kalevalan kansaan.

Kalevalan viimeisessä runossa on kansan kuvausvoima omituisella tavalla esittänyt taistelua Suomen kansan muinaisuskonnon ja kristin-opin välillä. Marjatta neidelle syntyy poika puolukasta; Väinämöinen tuomitsee pojan kuoletettavaksi, mutta tämä nuhtelee häntä ja ”ukko” ristii pojan Karjalan kuninkaaksi. Suuttuneena Väinämöinen lähtee venehellä vaskisella ”yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin”. Lähteissänsä hän ennustaa sen päivän vielä tulevan, jolloin häntä kaivataan ”uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suoriaksi, uuen kuun kulottajaksi, uuen päivän päästäjäksi”; mutta kanteleensa hän on jättänyt jälille, kansalleen ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.

Lisäys 2. Kalevalan ainekset ovat enimmältään tarunomaisia, myytillisiä, joihin sitten lienee sekaantunut muitakin muinais-ajan muistoja. Muutamat kertoelmat selvästi viittaavat ikivanhoihin luonnonmyytteihin, etenkin aurinkotaruun, joka kaikille kansoille on tarjonnut runsasta aihetta runollisiin kuvauksiin. Semmoisia luonnontaruja ovat esim. kertomus isosta tammesta toisessa runossa, kaikki Sampo-runot, Lemminkäisen surma ja kuolleista herättäminen y. m., puhumattakaan niistä, joiden myytillinen merkitys on ihan selvä, niinkuin kertomukset maailman luomisesta sekä kuun ja auringon kätkemisestä. Kysymystä näiden aineksien syntyperästä ja muodostumisesta ei ole tutkimus vielä lopullisesti ratkaissut.[3]

Kalevalan laulut ovat elävää, kansan suussa alinomaa muodostuvaa luonnonrunoutta. Sentähden niitä on lukemattomia toisintoja, ja nykyisempinäkin aikoina ne ovat yhä kehittyneet muotonsa ja sisällyksensä puolesta. Mutta perustukseltaan ja pääluonteeltaan ne ovat vanhimman muinais-ajan tuotteita. Niitä lauletaan osittain hajanaisina runoina, osittain runojaksoina, jotka laulajainkin suussa jo ovat ruvenneet yhteen sulaumaan. Sellaisia runojaksoja ovat esm. Sampo-laulut, kosiorunot y. m. – Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on viime aikoina ruvennut runsaista runokokoelmistaan julkaisemaan Kalevalan toisintoja, semmoisina kuin ne kansan suusta on keräilty, niinkuin myös painetun Kalevalan valmistuksena olleita ”esitöitä”.

Lisäys 3. Kalevalan henkilöin luonteet. Kalevalan päähenkilöitä on kolme: Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, joista kuitenkin ”vaka, vanha” Väinämöinen on runoelman varsinainen pääsankari. Ylempänä jo mainittiin, että hänen hyvät työnsä Suomen kansaa kohtaan sopii pitää Kalevalan yhdistäväisenä siteenä, sen päätoimintana. Hän se aina ilmaantuu parhaana miehenä, jos viisautta ja runotaitoa tarvitaan taikka jos miehuutta kysytään; mutta hänen syvä viisautensa ja mahtava laulutaitonsa pysyvät kuitenkin aina hänen päävoimanansa. Hänen luonteessaan näkyy selvä kehittyminen; hänen henkinen etevyytensä ilmaantuu suurimpana Kalevalan loppupuolella. Väinämöisessä on Suomen runotar koettanut kuvata suomalaisen luonteen parhaat ominaisuudet, älykkään miettiväisyyden, vakavan lujuuden ja runollisen hellätuntoisuuden. Toisinaan vanhan Väinämöisen heikompiakin puolia leikillisesti esitellään. Ilmarinen Väinämöisen rinnalla esiintyy käytännöllisen toimen miehenä. Hän, tuo ihmeellinen seppä, on osoittanut taitoaan kalkutellessansa taivaan kantta ja takoo Sammon, ikuisen onnen tuojan. Hän se myös puoleensa taivuttaa ihanan Pohjan neidon. Mutta, liikkuessaan elämän käytännöllisissä toimissa, ei Ilmarinen täysin tajua sen aatteellista ja runollista puolta; hän on hyvänsävyinen ja yksivakainen, mutta samalla herkkäuskoinen, jopa toisinaan yksinkertainenkin; miehuullisen kunnon ohessa ilmaantuu hänessä pelkurimaisuuttakin. Ihan omituista luonnetta on Lemminkäinen, ”Suomen runottaren lempilapsi”, tuo seikkailuksia halajava sankari, impien ihastuttaja, huoleton ja huikentelevainen, jossa kuitenkin rakkaus äitiä kohtaan todistaa tunnon vakavuutta. Synkän ylevänä kohoaa näiden kolmen pääsankarin rinnalla Kullervo, orjuudessa kostajaksi kasvanut, joka sortuu omiin intohimoihinsa ja tuohon kolkkoon kostajan tehtävään. Yhtä ihmeteltäviä ovat Kalevalan esiin-asettamat naisluonteetkin: kaino, hentotuntoinen Aino, joka tahdottomana musertuu kovan kohtalonsa alle, – maan mainio Pohjolan neito, hempeä ja oikullinen kotonansa, sulollansa kaikkia viehättävä, mutta säälimätön emäntä Kullervo orjaa kohtaan, – Lemminkäisen hellä, uskollinen äiti, puhtain äidinrakkauden kuva, jota runous ikinä on esittänyt, – Louhi, Pohjolan ilkeä emäntä, Kalevalaisten luonnollinen vihollinen, jota kuitenkin kuvaillaan lempeäksi äidiksi, j. n. e. – Yleensä Suomen muinaisessa kertomarunoudessa luonteet kuvataan, tarkasti kaikkine omituisuuksineen. Huomattava on erittäinkin se leikillinen tapa, jolla niitä esitetään; tämä ilmaantuu varsinkin Lemminkäisen kuvailussa, mutta myöskin Väinämöisessä, Ilmarisessa y. m.

Lisäys 4. Heimokansamme Virolaisten eepilliset runot järjesti toht. Fr. B. Kreutztvald († 1882) kertomarunoelmaksi, jonka nimi on Kalevipoeg (s. o. Kalevan poika). Se ilmestyi vuonna 1862 ja sisältää kaksikymmentä laulua.