Читать книгу Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa - B. F. Godenhjelm - Страница 16

Sisällysluettelo

Suomen kansalla on runsaat lyyrillisen runouden varat, joista suurin osa on koottu Elias Lönnrotin toimittamaan Kantelettareen. Se ilmestyi 1840; vuonna 1887 tuli uusi laitos, jonka kolmannen osan eli ”kirjan” Lönnrot elämänsä lopulla oli uudestaan muodostanut. Kantelettaren runot ovat osittain puhdasta, yksityis-ihmisen tunteita kuvailevaa laulurunoutta, osittain kertovaista lyriikkaa. Eri runot ovat eri aikoina syntyneet; muutamat saattavat olla muinaisrunouden vanhemmilta aikakausilta, niinkuin varmaankin ne, joissa kerrotaan myytillisiä, Kalevalan tarupiiriin kuuluvia tapauksia; toiset ovat nähtävästi vasta uudempina aikoina alkunsa saaneet. Mutta lyyrilliset kansanrunot, jos kaikkein uusimmat (joista puhutaan Kantelettaren alkulauseessa) luetaan pois, noudattavat yleensä suomalaisen muinaisrunouden alkuperäistä runomittaa ja esitystapaa.

Lisäys. Suomen kansanlyriikassa huomataan kaksi muodostusjaksoa: vanha lyriikka, joka on säilyttänyt muinais-ajan hengen ja runomuodon, ja uuden-aikuinen kansanlaulu, joka ulkonaisesti mukailee nykyisempää taiderunoutta (vertaa § 31). Vanha lyriikka yhä vieläkin kasvaa uusia vesoja ja on, niinkuin jo ylempänä sanottiin, sekä puhtaasti lyyrillistä että kertovaista laatua. Kertovaisen lyriikan tuotteista useat sisältävät muinaistaruja; keskiaika toi näiden lisäksi uusia aineita, samalla kuin kertomistapakin osittain muuttui (vrt. § 13), ja vihdoin uudemmankin ajan tapaukset joutuivat kansanrunoudessa esitettäviksi (vrt. § 19, lis. 2). Paitsi sitä kertovaisissa runoissa käsitellään tavallisen elämän oloja, jotka eivät viittaa mihinkään erityiseen aikaan. Seuraavassa otetaan koko vanha lyriikka puheeksi, paitsi keskiajan legendat ja ballaadit sekä myöhempien aikojen historialliset runot (yleensä siis kaikki Kantelettaren ensimmäisen ja toisen osan laulut ja useat kolmannen osan kertovaisista runoista, Lönnrot’in ”virsilauluista”). Runomitta on sama kuin Kalevalassakin; poikkeuksena on vaan joku harva, luultavasti myöhemmistä vaikutuksista vapaammin muodostunut laulu, niinkuin ”Hyvä ilta lintuseni” (Kant. I, 122) ja ”Lunastettava neiti” (Kant. v. 1. III, 27; u. I. 30). – Lyyrillinen runous on ylimalkain säilynyt samoilla seuduilla kuin eepillinenkin.

Varsinaiset laulurunot ilmaisevat kaikki ne vaihtelevat tunteet, jotka alkuperäisissä oloissa liikkuvat ihmisen povessa, ja ovat laulajan eri tilaa myöten monta eri laatua; muutamat kuvailevat kaikille yhteisiä elämän iloja ja murheita, muutamat ovat erittäin miesten tai naisten, poikien tai tyttöjen laulettavia; onpa niitä vielä paimenlauluja, lasten runoja ja häälauluja. Sitä tunteiden hellyyttä ja hienoutta, jota nämä laulut tuovat ilmi, ei voi kylläksi ihmetellä. – Kaikkien maitten lyyrillisessä kansanrunoudessa kajahtelee joku surumielinen sävel; kummako siis, että korpien keskellä asuskelevan Suomen kansan lauluihin yksinäisyyden ja kaipauksen tunne on vuodattanut vienon kaihomielisyyden? Toisin kuin Kalevalan runoissa, jotka kertomarunouden tyynellä iloisuudella kirkastavat olevaisuutta, kuvataan Kantelettaren ensimmäisessä runossa kanteleen syntyä: ”soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu”. Hellästi lausutaan kotiansa kaipaavan tunteet runoissa ”Muinaiset ajat paremmat” ja ”Vierin maalle vierahalle” (I, 32, 33). Monessa laulussa turvaton tai murheellinen puhuu huolistansa (esm. ”Korpi kurjalla kotina” I, 36, ”Parempi syntymättä” I, 46, ”Elkää sanoko huolettomaksi” I, 52, ”Monihuolinen” I, 53, ”Usiahuolinen” I, 54, ”Ei sula syän suruinen” I, 60, ”Pimeä isoton pirtti” I, 62, y. m.) – Erehtyypä kuitenkin suuresti, jos luulee, ett’ei Suomen kansanrunous viritä iloisempiakin säveleitä; sillä leikillisiäkin runoja on enemmän, kuin mitä tavallisesti ajatellaan. Sellaisia ovat esm. ”Ohoh kullaista kotia!” I, 75, ”Tanssin kulku” I, 175, ”Hämehen kävijä” ja ”Kuulin kummat kuusialta” I, 183 ja 184, samoin myös lasten laulut ja useat tyttöjen lauluista, niinkuin ”Korpikotinen” II, 67 y. m. Tyyntä iloisuutta vienon hellätuntoisuuden rinnalla huokuvat useat lemmenlaulut, niinkuin ”Armahan kulku” I, 174. – Suomalaisen kansanrunouden huomattavimpia ominaisuuksia on se virkeä luonnontunto, joka kaikkialla ilmaantuu. Luontoa pidetään ystävänä, armaana toverina, jolle uskotaan kaikki tunteet ja huolet. Murheissaan paimen laulaa (I, 175 ”Enkö mi näki toivoisi?”):

Tule tänne, pieni lintu, Lennä tänne, lintu rukka, Haastele halusi mulle, Ikäväsi ilmottele; Mie sanon sinulle jällen, Haastan mielihaikiani. Sitte vaihamma vajoja, Kahenkesken kaihojamme.

Ja ”Huoliansa haasteleva” (I, 59) valittaa, ett’ei ole ketään, jolle voisi murheensa ilmoittaa, jotta ne salassa pysyisivät, vaan lausuu viimein:

Menen metsähän mäelle, Puhelen Jumalan puille, Haastan haavan lehtyisille, Pakajan pajun vesoille; Ne ei kerro kellenkänä, Kuihkaele kullenkana.

Puheena olevain runoin ikää ei voi tarkkaan määrätä; muutamat ovat epäilemättä sangen vanhoja, koska niissä on myytillisiäkin aineita, esm. metsämiesten laulut (katso ”miesten lauluja” Kantelettaren II osassa, 329–354). Toiset ovat ihan varmaan nykyisempinä aikoina syntyneet, niinkuin ”Vangittu pannu” I, 108, joka nähtävästi on Kustaa III:n päiviltä.

Kertovaiset runot löytyvät melkein kaikki Kantelettaren III:nessa kirjassa; ainoastaan muutamat harvat ovat I:sessä osassa (esm. tuo pilkallinen eläinsatu ”Lintuin keräjät” I, 91, samanlaatuinen ”Revon valitus” I, 92, tarun-omainen ”Ensimmäinen rautio” I, 94 sekä opetusrunon tapainen ”Väinämöisen sanoja” I, 90 y. m.). Karttuneiden runovarojen avulla on Lönnrot kokonaan uudistanut Kantelettaren III:nnen kirjan. Sen myöhemmässä laitoksessa ilmaantuvat osittain samat kertovaiset runot kuin vanhemmassakin, vaikka uusien toisintojen mukaan muodostettuina; mutta näiden lisäksi on tullut koko joukko uusia, ennen tuntemattomia. Runot ovat tässä laitoksessa yleensä laajempia, esitystavaltaan eepillisempiä, kuin vanhassa, jossa ne esiintyvät suppeammassa muodossa.

Kertovaisen lyriikan tuotteista moni liittyy Kalevalan kertomuksiin. Sellainen on esm. ”Suomettaren kosijat” (vanha laitos III, I) eli ”Suomettaren synty ja kosijat” (uusi 1. III, 6), jossa kuvataan, miten Kuu, Päivä ja Pohjantähti pyytävät kaunista Suometar neitoa puolisokseen ja tämä suostuu menemään viimeksi-mainitulle; se on sama taru, joka Kalevalassa, toisin muodostuneena, on sovitettu Kyllikkiin. Muistoja Lemminkäis-runoista sisältää ”Neiden rosvo Ikutiera”, u. 19, vaikka immen ryöstäjälle vanhassa laitoksessa on pantu Kullervon nimi (v. 22). Aino-runojen sisällys ilmaantuu niin-ikään, milloin missäkin muodossa, monessa Kantelettaren runossa; esimerkkinä mainittakoon ”Katri ja Riion poika”, u. 68, ”Merenkylpejä neiti”, u. 86, 87, ja ”Katri paimenessa”, u. 88. Soma ja leikillinen muodostus näistä on ”Helka paimenessa”, v. 37 ja u. 89. Toisen kanteleen syntyä ja Väinämöisen laulua muistuttaa ”Oinonsarvinen kantele”, u. 8. Kullervo-tarinan aineksia tavataan monessa runossa. Sen muodostuksia on esm. ”Kiikan lapset”, v. 18, lyhyen, draamallisen esitystapansa puolesta keskiajan ballaadin luontoinen; uudessa laitoksessa se on laajentunut ja saanut eepillisemmän muodon (”Kiian lapset”, 45). Samaan tarinapiiriin kuuluvat ”Tuiretuisen lapset”, v. 19, ja ”Kullervon sotaan lähtö”, v. 30, y. m. m. Muutamat Kantelettaren runot koskevat myös kertomusta isosta tammesta tai muita Kalevalan aineita.

Mainittakoon vielä moniaita tarun-omaisia lauluja. ”Pääskyläinen”, u. 1, kertoilee, kuinka pääskysen munasta syntyi ihana neito, joka, monta kosijaa hylättyänsä, viimein joutui Nurmi-Tuomaan omaksi. Runossa ”Turo, kuun ja auringon pelastaja”, u. 2, esiintyy Turo niminen sankari, joka Hiiden kartanosta tuo takaisin päivän ja kuun ja asettaa ne ihmisille paistamaan. Auringon hän ensin sovitti kultalatva kuusosehen, oksille ylimmäisille, jolloin se loisti vain rikkahille, riemuisille; sitten hän siirsi sen oksille alimmaisille, jolloin se paistoi vaivaisille ja huoleisille; mutta lopullisesti hän pani sen ”oksille keskellä puuta” ja silloin päivä tasoin paistoi

Köyhille ja rikkahille, Se paistoi isällisille, Rikkahille, rakkahille, Ja paistoi isättömille, Köyhille, kerä’äjille.

Tarullinen sisällys on myös runoissa ”Meren neito ja metsän sulho”, u. 5, ”Vesitieltä pilvihin ryövätty tyttö”, u. 18, ja ”Meren kosijat”, v. 38, u. 77.

Onpa Kantelettaren kolmannessa osassa vielä toinenkin sarja kertovaisia runoelmia, jotka eivät sisällä myytillisiä aineksia, mutta kuitenkin koko esitystavaltaan ovat enemmän tai vähemmän eepillisiä, Kalevalan runojen kaltaisia. Niissäkin soipi monenlaisia jälkikaikuja tarun-omaisista runoista. Tätä laatua ovat esm. ”Hukkunut veli”, v. 43, ja ”Veljeänsä merirosvon veneestä etsivä tyttö”, u. 115, jotka nähtävästi ovat muodostuneet Aino-runojen myötävaikutuksella. Niinkuin näissäkin on sisaren rakkaus aineena somassa runossa ”Anno neitonen ja lintunen lehossa”, u. 129, y. m. m. Oman äidin hellyyttä ylistetään useassa kertoelmassa; mainittakoon ”Mattu emonsa kuoltua” ja ”Tyttö emonsa haudalla”, u. 105 ja 106. Muutamat runot ovat pilkallisia; toiset ovat viattoman leikillisiä, niinkuin esm. ”Neiti omenapuussa”, v. 52, u. 65, ”Neitten kivinen linna”, u. 67, ja ”Viisastunut”, v. 59 (= u. 128). Totisempaa laatua on ”Hiihtävä surma”, u. 136 (v. 60). Surma ei luule tekevänsä paljoa vahinkoa, jos tappaa miniän talosta; mutta pienet lapset jäävät emottomina surkastumaan.