Читать книгу Koti - Bremer Fredrika - Страница 13

Sisällysluettelo

Oli hämärä. Lapset leikkivät salissa «käydä ja kääntyä» ja juoksivat iloisesti joka nurkassa, kun äkkiä portin eteen seisattuvat kyytikärrit vaikuttivat iloiseen lapsijoukkoon kuin kylmä vesisuihku mehiläisparveen. Lapsiparven emo, pieni viisas Louise, asettui kiireesti ikkunaan ja hänen ympärillään kurkoitti neljä muuta pientä päätä, läähättäen, hikisinä, uteliaina ja sysien toisiansa syrjään innoissaan saada nähdä tulijaa. Eräs herra hyppäsi keveästi kärryistä, lapset eivät voineet nähdä oliko hän vanha vai nuori, mutta he näkivät laamannin kiireesti astuvan ulos portista, puristavan tulijan kättä ja vievän hänet sisälle. Pienenlainen, kapea matka-arkku kannettiin sitten sisään. Silloin läksi parvi uudestaan lentoon ja laskeutui äidin luokse kaikin äänilajein kuiskauksesta kovaan huutoon ilmoittamaan hänelle «kotiopettajan» nyt varmaankin saapuneen. Elise, jolla oli vieraita, rauhoitti lapset sanoen: «niin, niin» ja «vai niin» ja katsellen heihin ystävällisin, hillitsevin katsein. Viisu malttoi pian mielensä ja näkyi huomaavan unohtaneensa arvokkaisuutensa; hän istahti kuten isot ainakin hiljaa ja sävyisesti vanhojen läheisyyteen. Toiset lapset sykertyivät nurkkaan kuiskailemaan ja tuumiskelemaan, ja Petrean nenän nähtiin usein uteliaasti tirkistävän esiin pienestä joukosta.

Laamanni oli lähettänyt sanan rouvalleen odotetun vieraan tulosta ja tiedon että tämä tulee heti tervehtimään talon emäntää, kun vaan ensin on muuttanut vaatteita. Toinen lähetti tuli heti sen perästä pyytämään käherrysrautaa kandidaatille.

«Tuopa siunatun pitkä pukeutuminen!» arveli Elise monta kertaa sinä runsaana tunnin odotusaikana ja tunnustaa täytyy, että hänenkin nenänsä yhtä kertaa useammin kääntyi samaan suuntaan kuin Petreankin.

Vihdoin kuului kahden herran astuntaa salin lattialla ja vierashuoneen ovesta astui sisään hauskan ja iloisen näköinen, noin kahdenkymmenen ikäinen nuori mies, jonka sopusuhtaiseen pyylevähköön vartaloon liittyi sievän muotoinen säärivarsi ja sirokenkäinen jalka, ja jonka tukka oli käherretty ihan viimeisen muodin mukaan. Siinä oli kandidaatti. Hän silmäili ensin jalkaansa, sitten talon emäntää ja lähestyi häntä sulavan varmasti, näyttäen siinä erittäin valkoisen hammasrivin. Eau de Portugal hajuveden tuoksua levisi huoneesen. Laamanni, joka seurasi häntä ja jonka yksinkertainen käytös ja ryhti oli uuden vieraan esiintymistavan suurena vastakohtana, esitti: «kandidaatti Jacobi!» Lausuttiin muutamia epäselviä kohteliaisuuksia ja sitten painettiin puuta. Lapset tulivat esille tervehtimään. Henrik katseli iloisesti ja tuttavallisesti tulevaa opettajaansa; Viisu kumarsi hyvin juhlallisesti ja astui pitkän askeleen taaksepäin, kun kandidaatti enemmittä mutkitta aikoi suudella häntä. Petrea pani nenänsä pystyyn ja katseli häntä uteliaasti ja nenäkkään näköisenä. Kandidaatti otti ystävällisesti selvää kaikista, puristi heitä kädestä, uteli kaikkien nimiä, katsahti sitten peiliin ja järjesteli kiharoitansa.

«Mimmoisen olemme saaneetkaan?» arveli Elise salaa peläten. «Onhan hän keikari, oikea keikari! Kuinka voikaan piispa B. valita hänet opettajaksi lapsiraukoilleni. Hän enemmän muistelee itseään ja katselee peilistä kuvaansa kuin välittää heistä. Tuo komea koruneula on väärennetyistä jalokivistä. Hän nauraa näyttääksensä meille valkoiset hampaansa. Oikea keikari! Ehkä narrikin! Nyt hän taasen katselee peiliin!»

Elisen katse etsi miehensä silmiä, mutta ne näkyivät häntä karttavan. Niissä ilmeni vähäsen tyytymättömyyttä ja epätietoisuutta. Kandidaatti ei sitä vastoin ollut ensinkään hämillään, vaan istui vapaasti nojatuolissa ja tarkasteli tutkivaisesti kolmea naista, jotka silminnähtävästi olivat perheen vieraita. Vanhin heistä, joka ahkeraan kutoi sukkaa, oli ijältään vähän viidennellä kymmenennellä ja näytti olevan erittäin tyyni, selvä ja hyväluontoinen. Laamanni Frank keskusteli paljon hänen kanssansa. Molemmat toiset eivät näyttäneet vielä ehtineen kahteenkymmenenteen ikävuoteensa. Kandidaatti oppi heissä tuntemaan neiti Evelina Berndesin ja hänen kasvattityttärensä Kaarinan ja Lauran. Lauralla oli aina joku lapsista polvellaan, ja kandidaatti katseli häntä ahkeraan ja mielihyvällä. Sievoisen näyn muodostikin Laura pieni kaunis Gabrielle polvellaan, edellinen koristaen jälkimäistä kukilla, rannerenkailla, kaula vitjoilla ja muulla, millä itse oli koristettu. Keskustelu muuttui pian yleiseksi ja erittäin sujuvaksi. Se oli kandidaatin ansio, hän kun kertoi niin sujuvasti ja hauskasti muutamista yliopiston mainioista opettajista, josta hän juuri oli tullut. Elisen mainitessa erästä kuuluisaa miestä, jota hän toivoisi saavansa nähdä, mainitsi kandidaatti vastikään piirustaneensa hänen kuvansa ja riensi Elisen pyynnöstä heti noutamaan sen. Hän palasi laukku kainalossa ja se sisälsi paljo piirustuksia ja maalauksia, joukon muotokuvia ja maisemia, kaikki hänen tekemiänsä. Ne osoittivat tekijällä olevan taitoa ja olivat seuralle suureksi huviksi. Monen muotokuvan alkukuva siinä tunnettiin, tunnettiinpa niiden joukosta kandidaatti itsekin. Lapset vallan, riemuitsivat ja tunkeilivat innoissaan pöydän ympärille. Kandidaatti nosti heidät syliinsä ja näkyi hyvin tahtovan huvitella heitä. Niinpä lapset melkein unohtivat, että kandidaatti oli heille vallan uusi tuttava; ainoastaan Louise pysyi vähän jäykän arvokkaana ja «Tipsukka» osoitti hänelle vielä sangen paljon epäsuosiota. Erittäin olivat lapset mieltyneet erääseen kuvaan, joka kuvasi naista polvistuneena ruusupensaan luona poimimassa siitä kukkia, ensin kuitenkin laskettuaan vieressä olevalle haudalle lyyrynsä.

«Oi, miten hän on suloinen, miten ihmeen kaunis!» Petrea ei voinut kääntää silmiään siitä, jota kandidaattikin näkyi isänylpeydellä katselevan, se kun oli hänen pienen kokoelmansa kaunistus.

Tavallisesti lapsiparvi iltasin meni nukkumaan kello kahdeksan, joka seikka kerran saattoi iltavirkun Petrean lausumaan, että «yö on kuitenkin pahin, mitä Jumala on luonut». Palkaksi siitä keksinnöstä Viisu loi häneen nuhtelevan katseen ja sanoi: «ei saa puhua sillä tavoin!» Mutta tämän merkkipäivän kunniaksi lapset saivat luvan syödä illallisensa vanhempien seurassa ja valvoa yhtä kauan kuin muutkin.

Tämä lupaus, kandidaatti, maalaukset, kaikki oli vallan omiansa kovasti elvyttämään lasten elinvoimia. Rohkenipa Petrea pöydässä keitettyä kanaa syödessä ehdottaa kandidaatille, että vetämällä rintakoukkua arpoisivat naisen ruusupensaan luona, jolloin hän – jos onni olisi hänen puolellaan – korvaukseksi piirustaisi kandidaatille taulun, joka kuvaisi jonkinmoista temppeliä. Viisua näytti ehdotus vallan hävettävän ja hän pudisti moittien pientä viisasta päätään siskolleen. Äiti vakavasti vastusti Petrean ehdotusta. Petrea rukka punastui ja näkyi hieman häpeävän, kun äiti häntä nuhtelevasti katseli, mutta toinnuttuaan ensi hämmästyksestä, oli kandidaatti kyllin hyväluontoinen iloisesti suostumaan ehdotukseen ja innokkaasti väittämään, että asian piti mennä menojaan. Hän mittasi silminnähtävän tarkasti sormen-sijan pituuden ja kun hän oli «lukenut kolmeen», piti vedettämän! Äiti toivoi salaa hänen asettavan niin että itse voittaisi. Mutta ei! huippulasta, pääpuoli jäi kun jäikin Petrealle, joka vallan huudahti ilosta. Illallisen jälkeen vanhemmat kovasti vastustivat vedon maksamista, mutta kandidaatti piti puoliaan niin iloisesti ja innokkaasti, että – asia jäi sikseen ja Petrea, onnellisin kuolevaisten joukossa, sai omanaan viedä pois ruusupensaan luona polvistuvan, mutta hän sai sitäpaitsi äidillisen varoituksen, joka seoitti monta kyyneltä hänen ilonsa maljaan. Kandidaatti oli kuitenkin ystävällisyydellään lapsia kohtaan erittäin miellyttänyt vanhempia.

«Ken tietää», sanoi Elise miehelleen, «ehkä hänestä vielä tulee oikein hyvä. Kyllähän hänelläkin on vikansa, mutta kai hänellä on hyvätkin puolensa. Hänen silmissänsä ja äänessänsä on jotain erittäin miellyttävää. Mutta tuosta peiliin katsomisesta meidän todellakin täytyy vieroittaa häntä.»

«Minä luotan ystävääni B:hen», vastasi laamanni. «Kyllä hänelläkin on arvonsa. Tuon turhamaisuuden ja keikarimaisuuden me kyllä aikaa myöten saamme häviämään. Kyllä hänestä vielä tulee oiva mies! Elise kulta, ole sinä vaan ystävällinen hänelle ja laita niin, että hän tuntee olevansa meillä kuin kotonaan.»

Lapset makuukamarissaan arvostelivat myöskin kandidaattia.

«Minusta hän on paljon kauniimpi kuin isä!» lausui pikku Petrea.

«Minusta», lausui nuhtelevasti Viisu, «ei kukaan voi olla isää täydellisempi!»

«Tietysti ei, paitsi äiti!» huudahti Eeva vuoteeltaan.

«Ah!» lausui Petrea, «minä pidän hänestä niin paljon; hän on antanut minulle tuon kauniin taulun! Tiedättekö minkä panen sille nimeksi? Ruusu on hänen nimensä ja minä kerron teille hänestä pitkän sadun! Oli kerran...»

Kaikki siskot höristivät korviaan, sillä Petrea osasi kertoa hauskempia ja parempia juttuja kuin kukaan heistä. He sanoivat sen vuoksi keskenään Petrean olevan erittäin taitavan, mutta Viisu pelkäsi kovasti Petrean saavan vihiä siitä, jonkatähden hän nytkin osoittamatta vähintäkään ihastusta kuunteli Petrean kertomusta, joka kuitenkin oli kyllin jännittävä pysyttääksensä pientä kuulijakuntaa valveilla puoliyöhön asti.

«Kuinka nyt käynee minun hillovarastoni?» arveli Elise itsekseen, nähdessään sitä paljoutta, jota kasattiin kandidaatin lautaselle. Mutta kun hän illalla näki pikku Gabriellen tuttavallisesti ja vapaasti repivän kandidaattia kiharoista, kun hän näki hänen ottavan osaa lasten leikkeihin, siten antaen niille enemmän arvoa, kun hän näki hänen, varustettuna suurella paperitötteröllä, jonka nimitti «sakottajaksi», hosuvan niitä lapsia, jotka laskivat väärin, sillä herättäen mitä suurinta innostusta ja riemua, silloin hän ajatteli: «syököön hän hilloa niin paljon kuin suinkin jaksaa; kyllä minä pidän huolen siitä, ettei sitä milloinkaan puutu.»

Jos kandidaatin osakkeet nousivat yhdellä taholla, niin joutuipa hän toisaalla yhä huonompiin kirjoihin. Pirkko, jonka hallussa oli osa talon ruokavaroista, alkoi näyttää sekä suuttuneelta että huolestuneelta. Pari päivää hän oli mitään virkkamatta, mutta eräänä iltana hän lausui rouvalle pienen pystynenän sieramet leveinä:

«Armollinen rouva, teidän täytyy vast’edes antaa keittäjälle kahdenkertainen annos kahvijauhoja, sillä on mahdoton tulla vähemmällä toimeen, jos edelleen käy samalla tavoin. Hän, maisteri, juo koko pienen kannullisen aamusilla. En ikänäni ole nähnyt semmoista kahvinsärpijää!»

Seuraavana iltana uusi onnettomuuden sanoma. Vihaisen näköisenä, silmät säkenöiden Pirkko valitti:

«Hän ei ole yksistään kahvinsärpijä, vaan myöskin vasikka ja korpunpureksija. Mitäpä sanotte, armollinen rouva? Eilen täytin vehnäskorin ja tänään se on melkein tyhjä; ainoastaan kolme korppua ja muutamia muruja jälellä! Ja entä kerma-astia – niin, se on jok’ikisenä aamuna tyhjä?»

«No, hyvä Pirkko, onhan hyvä, että hänelle maistuu!» vastasi Elise välttäen ja rauhoittavasti.

«No, Herra varjelkoon! Nyt on hän vielä lisäksi sokurihiiri!» valitti vanha Pirkko parin päivän kuluttua. «Hän varmaankin panee vähintään parikymmentä murua kuppiin, muutenhan hän ei niin pian saisi sokuriastiaa tyhjäksi. Minun täytyy taasen, armollinen rouva, pyytää sokuriarkun avaimet, täyttääkseni jälleen sokuriastian. Jumala antakoon kaiken riittää!»

Pirkon oli lupa sanoa paljon, sillä hän oli jo vanha siinä talossa, hän oli hoitanut Eliseä lapsena ja rakkaudesta häneen seurannut häntä hänen jättäessään isän kodin, ja sitä paitsi hän oli lapsille verraton hoitaja; mutta kun noita valituksia alituisesti uudistui, niin Elise viimein sanoi hänelle vakavasti:

«Pirkko hyvä, anna hänen syödä ja juoda mielensä mukaan, moittimatta sitä. Käyttäköön hän päivässä vaikka koko naulan kahvia ja sokuria, jos hän – kuten toivon – on lapsille hyvä ystävä ja opettaja!»

Sangen nyrpeänä vanha Pirkko poistui mumisten itsekseen:

«No, no, kyllä vanha Pirkko voi olla vaitikin, niin, sen hän voi; no, no ... saammepa nähdä mihin kaikki tämä päättyy ... sokuria ja vehnästä hän kyllä osaa syödä..., mutta suolainen silakka ei kelpaa!.... No, no!»

Sillä aikaa vietti kandidaatti päivänsä huoletta ja aavistamatta mitä pilviä kokoontui hänen päällensä ja tietämättä mitään kahvinsärpijän, vasikan, korpunpureksijan ja sokurihiiren nimityksistä: ja päivä päivältä huomattiin yhä selvemmin miten Elisen toivomukset toteutuivat. Kandidaatti osoittihe yhä enemmän rakastettavaksi ja lahjakkaaksi opettajaksi. Lapset kiintyivät pian läheisesti häneen. He tottelivat ja kunnioittivat häntä, mutta se ei kuitenkaan estänyt heitä väliaikoina tekemästä hänelle jos jommoisiakin viattomia kepposia. Petrea etenkin siinä osoitti erinomaista kekseliäisyyttä ja kandidaatti oli liian hyväsydämminen ja liiaksi huvitettukin niistä kieltäytyäksensä olemasta heidän kekseliäisyytensä pilkkatauluna.

Perheen aikaihmiset söivät aamiaisensa kello 11 ja silloin oli pienokaisilla mainio tilaisuus kepposten keksintään ja niiden harjoittamiseen. Kandidaatti piti paljon munista ja kun hän luuli löytävänsä niitä pullean ruokaliinansa alta sekä kiireesti pisti kätensä sinne, oli siellä usein lankakeriä, palloja tahi muuta vaikeasti sulavaa. Silloin kuului tavallisesti ovesta iloista naurua, ja lapsiryhmä, jota hän teeskennellen suuttumusta, pommitteli tekomunilla, vetäytyi joutuisasti piiloon riemusta huutaen, Usein, kun hän vanhan ruotsalaisen tavan mukaan, otti ruokaryypyn, hän sai viinan asemasta suunsa täyteen kirkasta vettä ja kylläpä pienet raittiuden ystävät silloin aina pysyttelivät kyllin lähellä nauttiaksensa aikaansaamastaan pettymyksestä, mutta kyllin kaukana saadakseen niskaansa sitä vesisuihkua, joka lasin pohjasta lensi heitä kohti, ja silloin vasta oli ilo ylimmillään. Ihmetellä täytyy miten usein noita hämmästyttämisiä tapahtui ja miten usein kandidaatti niistä hämmästyi. Mutta hän eli liian paljo mietteissään (filosofiankandidaatin mietteitä, muka!) ollaksensa varoillaan pienten vekkulien kepposilta. Eräänä päivänä...

– sivumennen tahdomme mainita, että vaikka kandidaatti ulkonaisesti kävikin sangen huolellisesti puettuna, oli hänen vaatevarastonsa itse asiassa sangen huonossa kunnossa. – Eipä siis kummaa jos kandidaatin hattu, ulkopuolelta hyvästi harjattuna ja siivottuna, oli varustettu sangen risaisella vuorilla.

Eräänä päivänä oli kandidaatti asettanut hattunsa pöydälle vierashuoneen nurkkaan, ja hänen vilkkaasti jutellessaan sohvan luona, kokoontuivat Henrik, Eva ja Petrea sangen arveluttavan salaperäisinä vapauden vertauskuvan ympäri. Ei kukaan heitä kuitenkaan huomannut, mutta kun kandidaatti mennessään eteisen oven luona aikoi panna hatun päähänsä, syntyikin sen sisässä oikea vallankumous; joukko tinasotamiehiä, kiviä, tikkuja ja herra tiesi mitä kaikkia tulla romahti äkkiä hänen päällensä; niin, jopa pienoinen nokipoika putosi nenäkkäästi ihan ratsastamaan hänen nenällensä, eikä mitään voi verrata lasten tavattomaan riemuun, kun he näkivät miten kandidaatti hämmästyi, miten hän oli hullunkurisen näköinen ja pudisti päätään heidän epäkohteliaalle tempulleen. Eipä siis kummaa että lapset hellästi rakastivat opettajaansa.

Mutta pikku Viisu, joka yhä enemmän rupesi lukemaan itseään «isojen» joukkoon, ja oli ani harvoin mukana salaliitoissa kandidaattia vastaan, pudisti päätään sisarustensa kujeille. Hän haki viheriäisiä silkkitilkkuja kätköistänsä (Viisu oli kuin syntynyt kokoilijaksi), otti salaa kandidaatin hatun, äiti hiukkasen auttoi, ja siten Viisukin puolestansa salaa iloitsi, salavihkaa nauroi nähdessänsä kandidaatin hämmästystä huomatessaan hatussa ihka uuden vuorin.

«Pikku Viisumme on oikein kunnon pikku tyttö!» lausui laamanni tyytyväisesti rouvalleen, joka uskoi hänelle Viisun salajuonen. Isä ja äiti sanoivat häntä usein «meidän pikku kunnon Viisuksi».

Tuskin oli kolmea viikkoa kulunut kandidaatin tulosta Frankin perheesen, kun Elisen teki mieli antaa hänelle uusi arvonimi, nimittäin «mestariväittäjän». Kandidaatti alkoi todellakin näyttää erityistä väittelytaitoa, alkaen ihmisen vapaasta tahdosta munien keittämissääntöihin, jopa niiden syömiseen asti. Elise kirjoitti siitä Cecilia siskolleen seuraavasti:

«Mutta niin kohtelias ja miellyttävä kuin kandidaatti enimmiten onkin, yhtä ikävä ja itsepäinen hän välistä on keskusteluissa, ja kun ei kenkään meidän talossamme voi vetää vertoja hänelle viisastelemisissa, niin on vaara lähellä että hän pian luulee olevansa joku metafyysillinen nero, jota en ensinkään luule hänen olevan, etenkin kun hänen taitonsa enemmän ilmenee repimisessä kuin pystyttämisessä, sotkemisessa kuin selvittämisessä. Ernst ei suosi metafyysillisiä hiusten halkaisemia, ja kun kandidaatti rupeaa saattamaan selvimmät ja varmimmat («mikä on selvää ja varmaa?» kysyisi kandidaatti) asiat epäilyksenalaisiksi, tulee hän maltittomaksi, kohottaa olkapäitänsä, menee kirjoituspöytänsä ääreen ja jättää minun jatkamaan taistelua, johon en kuolemaksenikaan voi olla ryhtymättä. Mutta hetkisen siinä urheasti puolustauduttuani kandidaatti vallan masentaa minut oppineilla termeillä ja lauseilla; minä silloin pakenen ja jätän hänen voittajana sotatantereelle, oikeana maitre du champs de bataillena. Hän luulee silloin saaneensa minut vakuutetuksi, jota hänen ei kuitenkaan ole onnistunut, ja ellei onni hanki minulle liittolaista, niin tulee hän kerrassaan liian itserakkaaksi. Kaikissa tapauksissa olen sangen utelias kuulemaan sitä järjestelmää, jonka hän on luvannut rakentaa minulle tänä iltana ja jonka mukaan kaikki tässä maailmassa tulee hyväksi ja johdonmukaiseksi. Semmoiset aineet ovat aina miellyttäneet minua ja muistuttavat sitä aikaa jolloin me molemmat, sinä Cecilia ja minä, kahden perhosen tapaan lensimme ympäri, kiikkuen kukkien terillä ja kerroimme sulosia mielikuvituksia elämän ja oleiden alkuperästä. Minä puolestani olen sittemmin ne unohtanut. Ajatteles, ehkä nuoruutemme mytologia uudistuu kandidaatin järjestelmässä.»

Siinä lapsilauman tulo keskeytti Elisen työn.

«Saammeko lainata Gabriellen? Äiti, saammeko lainata Gabriellen?» kysyivät he rukoillen.

«Gabrielle, tahdotko tulla leikkimään meidän kanssamme? Kyllä, tahdothan!»

Petrea näytti houkuttimeksi pienen piparkakkusydämmen ja se vaikutti niin tehokkaasti «Tipsukan» sydämmeen, että hän heti suostui lainautumaan siskojen käytettäväksi.

«Enkelini, mutta teidän pitää tarkasti varoa ettette häntä loukkaa!» sanoi äiti, «Louiseseni ota sinä hänet hoitoosi ja katso, ettei mitään pahaa hänelle tapahdu.»

«Kyllä, kyllä», vakuutti Louise juhlallisen näköisenä. Riemuitseva lapsijoukko vei pois lainatun aarteensa ja heti oli leikki täydessä vauhdissa.

Elise tarttui työhönsä ja kandidaatti istahti arvokkaasti hänen eteensä tutustuttaaksensa häntä järjestelmänsä ongelmiin. Hän oli jo pari kertaa ryäissyt ja avasi juuri suunsa lausuaksensa sananparren, kun kimakka haukunta ja samassa huuto «kaikkein nöyrin palvelijanne!» kuului ovelta ja siinä kumarsi ryhdikkään arvokkaasti eräs henkilö, pieni koira käsivarrella, ja hänen kunniaksensa tahdomme tässä alottaa uuden luvun.