Читать книгу Koti - Bremer Fredrika - Страница 16

Sisällysluettelo

Pieni «ottelu» – siksi nimitti Gunilla rouva pientä kiistaa – joka oli syntynyt hänen ja kandidaatin välillä monaadeista ja nomaadeista, ei näkynyt olleen epämieluisa kummallekaan, vaan päinvastoin näytti herättävän heissä halun saada enemmän samaa laatua; ja kun Elise, joka ei mielellään istunut iltasin kahden kesken kandidaatin kanssa, usein pyysi Gunilla rouvaa juomaan teetä heidän kanssansa, niin ei kestänyt kauan, ennenkuin vanha rouva ja kandidaatti olivat täydessä väittelyn touhussa. Jos sitten assessori sattui joukkoon, niin syntyi siitä vallan kauhea mellakka. Kandidaatti huusi ja hyppi välistä ikäänkuin vallan poissa suunniltaan, mutta toisten huudot estivät hänen ääntänsä kuulumasta, sillä hänellä ei ollut yhtään äänivaroja, ja vaikka hovimarsalkan rouva ja assessori aina keskenään olivat erimielisiä, niin he liittyivät yhteen Jacobia vastaan vaikka hän usein oli oikeassa ja sitä paitse kärsi tappionsa mitä herttaisimmalla mielellä. Kentiesi hän kuitenkin viimein – niin hän ainakin itse väitti – olisi menettänyt sekä äänensä että rohkeutensa epätasaisessa taistelussa, ellei hän äkkiä olisi kadonnut taistelukentältä. Kandidaatti vallan hävisi pienestä iltaseurasta. «Missäpä kandidaattimme piileskelee?» kysyi Gunilla rouva välistä, «tahtoisin mielelläni tietää lieneekö hänen monaadinsa eli nomaadinsa ryöstäneet ja vieneet hänen nomaadien maahan. He, he, he, he!»

Kandidaattimme oli niitä henkilöitä, jotka helposti saavat koko joukon keveitä ystäviä. Hänen iloinen, sopuisa luonteensa, hänen taipumuksensa ja mainio seurustelutaitonsa saattoivat hänet suosituksi mielivieraaksi etenkin pienenlaisissa seuroissa. Niin hän oli täällä kuin ennen yliopistossakin joutunut huononlaiseen iloisten veitikoiden seuraan, jossa huviteltiin jos jollain tavoin ja jossa kandidaatin seurusteluavuille ja iloisuudelle annettiin mitä suurinta arvoa. Kandidaatti joutui, osaksi hyväluontoisuudesta, osaksi kevytmielisyydestä mukaan muutamiin kujeihin, jotka parin klubin jäsenen vaikutuksesta muuttuivat yhä sopimattomammiksi; ja kandidaattimme tuli ennenkuin aavistikaan keskelle huvin humua, joka vaikutti hänen raha-asioihinsa sangen epäterveellisesti, saattoi hänet myöhään yöllä kotiin ja myöhään aamulla ylös, jota paitsi hänen päätään pakotti ja hän oli haluton kaikkeen työhön.

Ei ollut hyvistä ystävistä puutetta, jotka pian kertoivat laamannille kaikki hurjuudet. Hän suuttui, Elise tuli oikein surulliseksi; hän oli alkanut vilpittömästi pitää Jacobista ja toivoi paljo hyvää hänen suhteestaan lapsiin.

«Se ei käy päinsä, se ei käy päinsä!» murisi laamanni. «Siitä minä, hitto vieköön, pian teen lopun. Kauniita juttuja, totta tosiaan! Minä kyllä sanon hänelle, minä, että ellei hän ... mutta, kultaseni, olet sinäkin syynä siihen. Olisit huomaavaisempi häntä kohtaan, olet niin jäykkä ja vieras hänelle! Ja mitä kotihuvia hänellä on täällä iltasin? Nuo alituiset kiistat hovimarsalkanrouvan ja Munterin kanssa eivät voine niinkään huvittaa häntä, etenkin kun he aina huutavat niin, ettei hänen äänensä ensinkään tule kuuluviin. Tuhat kertaa parempi olisi sille nuorelle miehelle, jos antaisit hänen lukea sinulle ääneen – vaikkapa romaaneja tahi mikä vaan sinua haluttaa! – Kehittäisit hänen soitannollista taipumustansa – sehän huvittaisi sinua itseäsikin – ja lomahetkinä puhuisit hänen kanssansa järkevistä asioista, sen sijaan että kiistelet asioista, joita et itse eikä hänkään käsitä. Jos olisit alusta pitäen tehnyt sillä tavoin, niin hänestä ei varmaankaan olisi tullut semmoista juopottelijaa kuin hän nyt on. Nyt tässä täytyy pitää nuhdesaarnoja, jotta hyvät tavat säilyisi talossa. Minä en kärsi semmoista elämää. Ja huomispäivänä hän saa kuulla minulta sen! Kyllä minä läksytän herran niin, että hän sen muistaa toistaiseksi!»

«Oi!» rukoili Elise, «älä ole liian ankara, Ernst? Jacobi on luonteeltaan hyvä, jos puhut hänen kanssansa ystävällisesti ja vakavasti, niin, olen varma siitä, se vaikuttaa paraiten.»

Laamanni ei vastannut mitään, käveli vaan sangen huonolla tuulella puhisten edes takaisin lattialla.

«Haluatteko uutisia naapuristanne herjauskynäilijästä?» huudahti assessori Munter tuimannäköisenä astuessaan sisään. «Hän on sairas, kuolemansairas, hän sairastaa ankarata keuhkotautia; hän ei koskaan enää kirjoita häväistyskirjoituksia!»

«Kuka hoitaa hänen pikku tyttöään?» kysyi Elise. «Minä näen hänen välistä villikissan tavoin juoksevan portissa ja kadulla.»

«Niin, hänellähän on mainio hoito!» ärjyi assessori. «Siellä on eräs ihminen talossa – ihmiseksi sitä sanotaan, vaikka häntä pitäisi sanoa elukaksi tahi mieluummin piruksi – joka muka hoitaa sairaan taloutta, mutta varastaa häneltä ja turmelee hänen lapsensa. Mitäpä tästä sanotte: hän ja hänen kaksi pitkää poikaretkalettansa huvittelevat peloittelemalla tytöntynkkää pukeutuen jos joksikin hirviöksi ja kummittelevat hänelle hämärässä. Ei olisi kummaa jos lapsi semmoisesta joutuisi mielenvikaan.»

«Ne konnat!» huudahti laamanni hehkuen vihasta ja inhosta. «Oi Jumalani miten paljon on tapainturmelusta ja rikoksia, joihin lain koura ei milloinkaan voi ulettua! Ja isä, lapsen isä, kärsiikö hän että hänen lastansa niin pidellään?»

«Hän on tykkänään sen matami hirviön vallassa. Sitä paitsi hän on nykyään vuoteen omana ja tuskin tietää mitä talossa tapahtuu.»

«Ja jos hän kuolee – onko silloin ketään, joka ottaisi tytön omakseen? Onko hänellä yhtään sukulaista, yhtään ystävää?»

«Ei ketään maailmassa! Minä olen tarkasti tiedustellut sitä asiaa. Metsän lintunen on paremmassa turvassa kuin se lapsi. Sitä paitsi siellä vallitsee köyhyys ja vähät varatkin kyllä tuo hoitajapeto hävittää.»

«Mitä on tehtävä?» kysäsi laamanni oikein tuskastuneena. «Tiedätkö sinä Munter mitään neuvoa siihen?»

«En mitään tätä nykyä. Nyt täytyy kaiken mennä menojaan. En neuvo kenenkään nyt sekaantumaan siihen, sillä sairas on matamin vallassa, jonka taasen perkele villitsee, ja tytön tahtoo isä koko päivän pitää luonaan ja antaa hänen harjoittaa kaikenlaista vallattomuutta. Mutta semmoista helvettiä ei voi kestää kauan. Ehkä hän jo kuukauden perästä on kuollut ja se – joka huomaa kaatuvan varpusen, armahtaa varmaankin orpoa lapsiraukkaa! Nyt ei kukaan voi pelastaa häntä noiden hirviöiden kynsistä. Hyvää yötä nyt! Minun täytyi käydä kertomassa tätä teille, syystä että sydäntäni kirveli ja kun minulla nyt kerran on tuo mainio taipumus sälyttää kuorma toisten niskoille helpoittaakseni omaani. Hyvästi!»

Laamanni oli sinä iltana sangen häiriytynyt. Äsken kuulemansa kertomus vaivasi hänen mieltänsä. »On ollut sallimuksen oikku, että herra N–n ja minun tieni niin usein ovat kohdanneet toisiaan. Hän on todellakin taitava mies, mutta hän on huono siveelliseltä kannalta katsoen. Sen vuoksi olenkin parissa tilaisuudessa vastustanut hänen pyrintöjään virkauralla ja siten hänen onneansa. Luonnollista on, että hänestä tuli vihamieheni, vaikken minä ole siitä välittänyt. Mutta nyt minä tahtoisin ... oi miten kurjana hän makaa siinä, onneton! Ja lapsi, poloinen lapsiraukka! Ström! onko kandidaatti kotona? Eikö? Ja kello käy jo yhtätoista! Hitto vieköön! Huomenna hän saa kuulla, mistä hän on kotoisin!»