Читать книгу Koti - Bremer Fredrika - Страница 25

Sisällysluettelo

Elämällä on ponnahdus- ja kukoistushetkensä, mieleenjohdatuksen kirkkaat hetket, jolloin ihmistaiteilija (elämän luoja) aavistaa ja lausuu mitä on puhtainta, kauneinta ja jumalallista. Jos kaikki tässä elämässä olisi siten valmista, olisi uhri tehty, työ valmis ja voitto semmoisena hetkenä saavutettu, silloin ei olisi elämä vaikeata. Mutta vaikeaa on pitkien vuosien kuluessa pitää vireillä mielijohteen sytyttämää puhdasta liekkiä, myrskyn pauhatessa ja hetkien vihmasateen yhä tihkuessa hiljaa ja yksitoikkoisesti samankaltaisten öiden ja päivien yhtäläisesti vaihtuessa. Siihen tarvitaan korkeudesta voimaa, alituista mielikuvituksen lähteiden pulppuamista niin suurille kuin pienille, kaikelle maailman työväelle. Ernstin ja Elisen onni oli että älysivät ja osasivat käyttää sitä hyväksensä. Sentähden heidän yhä paremmin onnistui voittaa luonnonvikaansa, sentähden he yhä enemmän lähestyivät toisiansa, pienin askelin, jotka ovat niin huomaamattomat, mutta kuitenkin niin suloisesti ja lujasti kietovat yhteen ihmissydämmet ja -elämän, niin että ne voisi yhteisellä nimellä sanoa: huomaavaisuudeksi toistensa mielipiteitä kohtaan, ja mieltymykseksi toistensa mielitekoihin.

Tämän uudestaan syntyneen hellyyden, tämän vahvistetun, puhtaan rakkauden kautta sai Elisekin käytöksen varmuutta Jacobin suhteen. Ei ainoakaan heikkous voittanut hänen sydäntänsä, ei silloinkaan kun hän näki tuskan kuvastuvan nuorukaisen kasvoissa; hän pysyi lujana silloinkin, kun kuuli Jacobin terveyden kärsivän ja pyysi ainoastaan miestänsä määräämään hänen ja Henrikin lähtöpäivän aikaisemmaksi. Se oli laamanninkin tahdon mukaista. Hyvänä enkelinä, samalla lujana ja lempeänä Ernst siinä seisoi puolisonsa rinnalla – ei siis ihmettä, että Elise hänen tukemana voittoisasti kulki velvollisuuden tietä! Ei myöskään ollut kummaa kun nähtiin laamannin levollinen käytös ja aviopuolisoiden hellä väli, että kavala panettelu, jota jo oli alkanut kuulua heistä, pian häipyi ja kuoli samaten kuin liekki sammuu hapen puutteesta.

Laamannin «entisestä lemmitystä», jota Elise niin pelkäsi, voimme kertoa, että hän niin loukkautui ja vilustui siitä jäisestä kylmyydestä, jota hän yhä enemmän huomasi entisen ihailijansa käytöksessä, että hän äkkiä läksi kaupungista ja luopui aikomuksestansa muuttaa sinne. «Siellä oli liian yksitoikkoista ja typerää!» sanoi hän haukotellen laamannille, joka puolestaan neuvoi häntä palaamaan Ranskaan tahi Italiaan. «On toden totta pohjoisen kotimaamme laita semmoinen», lisäsi hän, «että meidän etupäässä täytyy ammentaa omista varoistamme, kodeistamme ja sydämmistämme kaikki sen mikä voipi antaa elämällemme intoa ja nautintoa.»

«Kyllä hän kuitenkin on hyvin kaunis ja miellyttävä!» lausui Elise ystävällisesti muistellen everstinrouvaa hänen lähdettyään. Laamanni ei milloinkaan vastannut siihen. Hän ei milloinkaan enää puhunut entisestä lemmitystään.

Päivät kuluivat. Laamannilla oli enemmän kuin yllin kyllin työtä. Elise seurasi paljon pikku tyttöjensä kehitystä, kandidaatti lueskeli ahkeraan Henrikin kanssa ja hoiti sitä paitsi omiakin lukujansa.

Lapset kasvoivat kuin parsa kesäkuussa ja heidän isänsä siitä iloitsi. «Viisu vielä kasvaa kaikkien meidän ohitsemme!» ennusti hän usein ja Eevan soittaessa «Marlbrough s’en va’t en guerre», heräsi hänen soitannollisuutensa ja hänen isänsä sanoi: «Miten tyttönen nyt jo soittaa tunteellisesti! Eikö niin Elise?» Illat, jolloin perheen kaikki jäsenet kokoontuivat yhteen seuraan, muuttuivat yhä keveämmiksi ja hauskemmiksi. Usein leikittiin ja tanssittiinkin.

Lapset! Kuinka tavatonta eloisuutta ja millaista huolta he tuottavatkaan kodille. Todellakaan eivät kaikki heidän aikaansaamansa puuhat rusoita yhtä kirkkaasti kuin heidän poskensa. Elise sai usein kokea sen pienokaisistansa, jotka olivat monastikin kaikkea muuta paitsi «hyviä». «Älä tee muille mitä et tahdo heidän tekevän sinulle! Pitää ajatella vähän sitä mitä tekee! Maltti on hyvä mauste! Ethän näe isän eikä äidin niin tekevän! Katso minua! Tee niinkuin minä!» Nuo pysyväiset lauseet, joita on käytetty kaikkina aikoina aina siitä asti kuin «Aatami kynti ja Eeva kehräsi» aina näihin päiviin asti yhä kulumatta, ne elävät vielä maailman loppuun asti, samaten kuin vakuutukset lapsille heitä rangaistaessa tahi kun he saavat läksynsä takaisin: «Sehän on omaksi paraaksesi; sinä vielä kerran kiität minua siitä»; ja kun lapset harvoin, tuskin milloinkaan ovat ottaneet uskoaksensa tuota yleistä, patriarkallista kotiruokaa, jota jaettiin tässä, niinkuin muissakin kunniallisissa kodeissa, niin eivät neuvot aina vaikuttaneet toivottuun suuntaan. Kenties Elise välistä oli liiaksikin levoton lastensa yhä uudistuvien vikojen tähden. Kenties hän piti vanhempien tosirakkauden näkymätöntä, kirkasta ja mahtavaa vaikutusta pieniin ihmisvesoihin liian vähäpätöisenä. Totta on että hän useinkin oli huolissaan heidän tähtensä, ja tytärten kehitys ja tulevaisuus saattoi hänen sielulleen monta levotonta tuskanhetkeä.

Eräänä päivänä kun huolet tavallista enemmän häntä painoivat, tunsi Elise tarvitsevansa saada keskustella asiasta kokeneen naisystävän kanssa.

«Ernst!» hän lausui laamannille tämän juuri aikoessa mennä ulos, «minä pistäydyn hetkeksi Eveliinan luokse, mutta olen kyllä silloin kotona kun palaat.»

«Älä välitä siitä, kultaseni; viivy sinä vaan niin kauvan kuin tahdot, minä kyllä tulen etsimään sinua. Anna minulle kätesi niin menemme yhdessä ja minä oikein näen minne joudut ja mistä saan etsiä sinua.»