Читать книгу Koti - Bremer Fredrika - Страница 17

Sisällysluettelo

Kun laamanni seuraavana aamuna veti ylös rullauutimen, paistoi aurinko mahtavana, säteilevänä, äänetönnä huoneesen ja valaisi sen häikäisevän kirkkaaksi. Sen säteet ikäänkuin tunkeutuivat suoraan laamannin sydämmeen.

«Elise kulta!» sanoi hän vaimonsa herättyä, «minulla on tänään paljon työtä. – Ehkä on parasta, että sinä puhut Jacobin kanssa ja varoitat häntä. Naiset vaikuttavat usein paremmin semmoisissa tapauksissa miehiin kuin miehet. Sitä paitsi – mitä voi taivuttaa, sitä ei saa taittaa, ja – sanalla sanoen, minä luulen sinun toimittavan sen asian paraiten. Tänään on niin kaunis ilma! Etkö voisi mennä kävelyretkelle lasten kanssa. Ja matkalla sinulla olisi mainio tilaisuus pitää nuhdesaarnasi. Ellei se auta niin ryhdyn minä ... mutta minä mielelläni olisin suuttumatta häneen. On kyllä muutenkin asioita mihin suuttua!»

Laamanni ei ollut ainoa, jota aurinko sinä aamuna houkutteli kävelyretkelle Kandidaatti oli muutamana päivänä aikaisemmin luvannut lapsille jonakin oikein kauniina päivänä viedä heitä erääseen hakaan, jossa kasvoi paljon pähkinäpuita ja niistä voisi poimia pähkinöitä oikein kosolta. Lapset muistavat erinomaisen hyvästi semmoiset lupaukset ja pienien Frankien mielestä ei voinut olla kauniimpaa eikä sopivampaa päivää semmoista retkeä varten kuin juuri alkanut päivä, ja kun he huomasivat että kandidaatti ja vanhemmat olivat samaa mielipidettä, oli ilo ylimmillään. Pirkko ei voinut ensinkään hillitä Eevaa ja Petreaa; hänen pukiessaan heitä he hyppivät hänen käsissänsä.

He lähtivät heti päivällisen jälestä ja Henrik ja Viisu kävelivät ensi rivissä, toisessa kulkivat Eeva ja Leonore Petrea keskellään, kullakin pieni vasu tahi rove käsivarrella ja siinä kaakkupalanen evääksi. Lapsijoukon jälestä tuli äiti ja hänen vieressänsä kandidaatti vetäen pieniä vaunuja, joissa Gabrielle istui totisesti katsellen ympärilleen kauneilla ruskeilla silmillään.

«Pikku Afrika», – siksi sanoivat lapset pientä mustasilmäistä Kapista tullutta naapuriaan – seisoi kotinsa portilla, pienten Frankien sipsuttaessa ohitse. Petrea rupesi kiireesti juoksemaan, hänet kun valtasi vastustamaton halu tutustua pikku Afrikaan, ja hän tarjosi tälle niiaten kaakkupalasen vasustansa. Pikku villi sieppasi ahneesti kaakun, näytti valkoisia hampaitansa ja livisti portista pihalle piiloon; mutta Elise otti Petreaa kädestä ja piti sitä omassansa vähäsen tyynnyttääkseen hänen riemahtelevia elinvoimiaan.

Päästyään kaupungin ulkopuolelle saivat lapset juosta aivan vapaasti ja he käyttäytyivät silloin yhtä kömpelösti kuin pienet vasikat ensi kerran päästyään vihannalle niitylle. Tunnustaa täytyy, että pikku Viisukin rupesi vallattomaksi ja hyppeli ojan yli juuri leveimmältä kohdalta, ja taputteli käsiään ja huutamalla pelotteli laiskoja variksia. Kuitenkin hän pian hylkäsi semmoiset ilon ilmaukset tyytyen järkevämpään huviin, ja missä vaan jäykkäniskainen kärsämäkukka kasvoi läheisyydessä, tahi punarintainen orjantappuramarja loisti metsän reunasta, ne hän heti huolellisesti poimi ja säilytti esiliinassaan talon tarpeeksi. Henrik juoksi aika ajoin vaunujen luokse suutelemaan «tipsukkaa» ja antamaan hänelle pienimmät kukat, mitkä vaan löysi. Petrea vähän väliä heitti kuperkeikan, mutta nousi aina yhtä sukkelaan ja jatkoi uljaasti hyppyjään ja juoksuaan. Kandidaatti, hänkin eloninnossaan rupesi laulamaan, johon lapset pian yhtyivät kukin äänensä mukaan marssien laulun tahdissa. Elise nautti kauniista ilmasta ja yleisestä ilosta eikä tahtonut eikä hennonnut häiritä sitä ikävillä nuhteilla. Ne lykättiin toistaiseksi.

«Ei, mutta katsokaa! katsokaa tänne, katsokaa tänne, siskot, Henrik, katsokaa tänne!» pikku Petrea huudahti, huitoen käsillään ja vallan haltioissaan ihastuksesta pistäen nenäänsä korkean komean ristikkoportin rakoihin, josta voi nähdä puistoon, jonka puut ja pensaat olivat vanhanaikuisesti leikatut ja joka muutenkin oli jos jollakin lailla koristettu. Kohta monta pientä päätä uteliaasti kurkisti ristikon lomista. Lapset luulivat vallan näkevänsä paratiisin. Pian näkyi siinä kandidaattikin, tosin ei Kerubimina estävä miekka kädessä, vaan hyvänä enkelinä, avaamassa paratiisin porttia ihastuneille lapsille. Sen äkkiarvaamattoman ilon olivat Elise ja kandidaatti hankkineet heille pyytämällä lupaa leskikreivitär S:ltä saada matkallaan pähkinähakaan kulkea hänen puistonsa kautta.

Sielläpä vasta oli ihmettelemisen ja kysymyksen aihetta. Elise ja kandidaatti eivät joutaneet vastaamaan kaikkiin kyselyihin. Milloin lasten sydäntä liikutti pieni, kömpelö lemmenjumala, joka itki kuivuneen suihkulähteen reunalla. –

«Minkä tähden hän itkee?»

«Arvatenkin vedenpuutteen tähden!» vastasi kandidaatti hymyillen. Milloin kiinalainen temppeli lumosi heidän katseensa ja sen sisässä he luulivat kaiken maailman aarteiden piilevän, mutta siellä olikin vaan – muutamia kanoja; milloin heitä kummastuttivat pyramiidin muotoisiksi leikatut puut – he eivät milloinkaan olleet nähneet mitään niin kaunista, niin ihmeellistä! Mutta ihmeellisin heitä vielä odotti. Saavuttiin erääseen puiston pimeään osaan. Synkkämielisiä, katkonaisia, mutta samalla sointuvia ääniä kuului ikäänkuin alituisen hiljaisen vedenloiskeen säestäminä. Lapset astuivat verkemmin ja painautuivat lähekkäimmäksi toisiansa kiihkeästi odottaen ja hiukan pelokkaan uteliaina. Vedenloiskeen ääni kuului yhä lähemmältä. Kuusikko oli tiheää ja synkkää heidän ympärillään. Mutta vihdoin se aukeni oikealle päin ja tuuheiden puiden ja vihannoivien kasvien ympäröimänä näkyi siinä luolan aukko, jonka taustasta näkyi suuri, valkoinen patsas, kuvaten ihmistä, jolla oli vanha partainen pää, kumara selkä ja pukinjalka. Hän puhalsi huilua ja todellakin olisi voinut luulla noiden kummallisten äänten lähtevän siitä. Pienet suihkut pulppusivat siellä täällä esiin kallioseinästä yhtyen valkopatsaan jalkojen juuressa olevaan säiliöön, josta hän haaveksien näkyi katselevan kuvaansa ja päänsä päällä olevaa köynnöskasvien koristamaa kivikattoa.

«Metsänjumala Pan se on», selitti kandidaatti; mutta hänen muita kertomuksiansa ja muinaiskreikkalaisten uskosta tuohon luonnonhaltiaan ei kukaan malttanut kuunnella paitsi pikku Viisu, joka pudisti pientä viisasta päätään siitä että kreikkalaiset voivat olla niin epäviisaat ja uskoa «tuommoiseen jumalaan», ja Elise, joka muinais-ajasta etsi sitä uskoa luonnon jumaluuden elämään, joka meidänkin aikanamme on olemassa vaikka todellisempana ja – kuten luulemme – jalommassa merkityksessä. Näky oli vaikuttanut valtavasti kaikkiin katselijoihin, niin suuriin kuin pieniin, mutta pikku Petrean aivoihin se vaikutti hurmaavasti, miltei huumaavasti. Metsänjumala soittoineen, puoleksi inhimillisine puoleksi eläimellisine muotoineen, vaikka olikin ainoastaan kipsistä, oli hänen mielikuvituksessaan elävä olento, yhtä todellinen kuin ihmeellinen, ja pysyi semmoisena, selittipä kandidaatti sitä sitten vaikka kuinka epäselvän mielikuvituksen luomukseksi, jolla ei ollut eloa eikä todellisuutta. Hän ei voinut nähdä, ei ajatella muuta kuin metsänjumalaa; uuden ihmemaailman aavistus koitti suloisen värisyttävästi hänen pikku sielussaan.

Sill’aikaa vei kandidaatti Elisen polkua myöten, joka kiemurteli leppien ja koivujen välitse kalliolle, jonka sisässä oli tuo ihmeluola. Siellä ylhäällä oli päivänpaisteista ja iloista ja pienellä viheriäisellä kummulla loisti marja- ja hedelmäkorit mitä houkuttelevimmin auringon valossa. Kandidaatti – joka niin mielellään aina ilahutti ja huvitti muita – oli hankkinut Eliselle ja lapsille tämän äkkiarvaamattoman ilon. Ja tuskin oli milloinkaan odottamaton ilo ollut tervetulleempi ja hauskempi. Lasten huvitteleminen on sitäpaitsi mitä kiitollisin asia maailmassa, ja äidin suosion saa aina kaupantekiäisiksi.

Vihannalle rinteelle ruusupensaiden, Elisen lempikukkien, suojaan kandidaatti levitti viittansa istuinpaikaksi hänelle ja tipsukalle, joka nostettiin alas vaunuistaan; häneltä riisuttiin vihreä silkkihattu, niin että kultakutrit vallan loistivat auringonpaisteessa. Kandidaatti valitsi hänelle ja äidille muutamia kauniita hedelmiä, istahti sitten ruohoon Gabriellen viereen, jutteli hänen kanssansa, ajoi ruusunoksalla pois hyttyset Elisen käsistä ja tipsukan päästä toisten lasten muutaman askeleen päässä hypellessä ja nauttiessa vapaudestaan ja karviaismarjoista lapsuuden koko suurella voimalla. Puut suhisivat länsituulen hengähdyksestä ja tuohon hiljaiseen suhinaan sekaantuivat metsänjumalan soinnukkaat huokaukset ja veden salaperäinen lirinä. Hetki oli ihana ja vaikutti suloisesti Elisen sieluun. Aurinko, ruusujen, tuoksu, metsän, veden ja haltian soitto, kaunis maisema heidän ympärillänsä ja onnelliset lapset herättivät äkkiä hänen rinnassansa tuon sydämmen kevään, jolloin kaikki tunteet, kaikki ajatukset ovat ihanien kukkien kaltaiset ja jolloin elämä tuntuu niin kevyeltä, niin suloiselta. Hän tunsi sinä hetkenä ystävyyttä nuorta miestä kohtaan, joka oli ne herättänyt eloon ja jonka hellä sydän kuvastui hänen silmissään, milloin katsellessansa sinitaivasta milloin lempeätä sinisilmäistä Eliseä, ja silloin niissä oli hartaan ystävyyden ja jonkinmoisen puhtaan ikävöimisen ilme, jommoista Elise ei milloinkaan ennen ollut huomannut Jacobin silmissä. Elise älysi nyt olevan sopivan hetken lausua varoittavat sanansa; hän tunsi nyt voivansa puhua hänelle avomielisesti ja hellästi sisaren tavoin ja tiesi myöskin totuuden kaikuvan hänen huuliltansa loukkaamatta ja pahoittamatta. Mutta tuskin hän oli päässyt alkuunkaan ja saanut lausutuksi ensimmäiset sanat hellällä vaikka vähäsen vapisevalla äänellä ennenkuin lapsijoukon levottomat liikkeet hänet keskeyttivät; he etsivät jotakin pensaiden välistä, juoksivat puiden taakse ja nimi: «Petrea! Petrea!» kaikui kysyväisesti ja kehoittavasti sisarusten huulilta. Levottomasti äiti katsahti ympärillensä ja kandidaatti hypähti ylös katsomaan mikä oli hätänä. Oli ihan tavallista että Petrea välistä vähäsen erosi muista lapsista ja kulki omissa mietteissään: sen vuoksi he eivät erittäin huomanneet sitä, että hän ei alusta ollut mukana hedelmäkestissä. Elisen ja kandidaatin valtasi heidän omat ajatuksensa. Sisarukset arvelivat: «kyllä hän kohta tulee!» mutta kun aika kului, rupesivat he etsimään häntä. Kandidaatti tuli heille avuksi, ja Elise myöskin. Palattiin metsänjumalan luolaan, huudettiin ja etsittiin; kaikki turhaan. Petrea ei ollut missään tavattavissa ja pian hakijain levottomuus muuttui oikeaksi tuskaksi.

Menkäämme nyt omin neuvoin etsimään Petreaa. Ikäänkuin metsänjumalan ja sen soiton lumoamana oli tyttö palannut luolaan ollessaan puolimatkassa vuorenhuipulle. Luolan ihmemaailma hurmasi hänet ja äkkiä hänet valtasi vastustamaton halu kertoa isälleen ja Pirkolle nähneensä – metsänjumalan. Päätös ja teko ovat yhtä vielä enemmän lapsella kuin naisella. Olla sisaruksista ensimmäinen joka kertoisi isälle tärkeän uutisen: «isä minä olen nähnyt metsänjumalan!» oli kiusaus, joka Petrean kunnianhimon ja kertomahalun oli liian vaikea kestää. Hän oli kuullut puhuttavan, että aikomus oli levähtää tuolla ylhäällä ja Petrea, jolla oli yhtä heikko paikantunto kuin vahva mielikuvitus, ei hetkeäkään epäillyt ehtivänsä kotiin ja sieltä takaisin ennenkuin hänen poissaolonsa huomattaisiin. Muuten, totta puhuen hän sangen vähän mietti sitä asiaa; sykkivin sydämmin, huulillaan sanat: «Ah, isä, me olemme nähneet metsänjumalan» hän läksi juoksemaan mikäli jaloista pääsi tietä myöten, joka oli kotitielle vallan vastakkainen ja samalla vei hänet kauemmaksi luolasta. Petrea ei vielä tietänyt olevan monta tietä maailmassa. Pian hänen täytyi seisahtaa levähtämään. Oli erittäin kaunista hänen ympärillään; suloisia tuoksuja levisi kukista, linnut livertelivät, taivas oli sininen ja täällä missä ei yksikään rakkaudenjumala eikä kiinalaisten temppeli hurmannut hänen mieltänsä, hävisi Paninkin kuva hetkeksi hänen sielustansa ja sen sijaan astui ajatus eli oikeammin tunne, pyhä ja ihana, jommoisen äiti aikaisin oli herättänyt lasten sieluissa. Petrea huomasi olevansa yksin, mutta samassa hän huomasi, ettei hän kuitenkaan ollut yksin; ilman suloudessa, luonnon ihanuudessa hän tunsi hyvän Hengen läsnäoloa, sen hengen, jota äiti oli opettanut häntä sanomaan Isäksi. Ja tuntiessansa Hänen hyvyyttänsä ja hoitoansa, joka ei milloinkaan ollut hänelle niin selvää kuin sinä hetkenä, täytti Petrean sydämmen niin suloinen tunne, että se oli vallan sulaa rakkauteen ja autuaallisuuteen. Hän vaipui alas ruohostoon ja luuli jo olevansa matkalla taivaasen. Mutta oi! tie sinne ei ole mikään helppo; ja tuommoiset ihanat taivaanaavistukset ne viipyvät vaan niin lyhyen ajan niin pienissä kuin suurissakin ihmissieluissa. Pieni tien poikki hyppivä oravanpoikanen se nyt riisti Petrean alas matkaltaan taivaasen. Heti oli Petrea sitä takaa-ajamassa. Semmoisen otuksen kiinnisaaminen ja kotiintuominen, sepä vasta on ihmeellinen teon huippu. «Mitähän siskot sanonevat! Mitähän koko kaupunki sanonee! Ehkä se vielä tulee sanomalehteen! Ehkä kuningaskin vielä saa sen tietää!» Petrea joutui ihan pois suunniltansa innostuksesta ja kunnianhimosta ja ajoi oravaa takaa kantojen ja pensaiden ympäri. Hän repi rikki hameensa, loukkasi käsiään ja jalkojaan, joutavaa! hän ei sitä tuntenut, etenkin kun hän – oi suurinta onnea! – kaatui, mutta samassa piti vapisevissa käsissään oravanpoikasta. Petrea vallan ääneen kirkasi ilosta ja huusi äitiään ja siskojaan, jotka – eivät voineet kuulla häntä. «Oi sinä pikku sydänkäpynen!» jatkoi Petrea ja tahtoi suudella pientä vankiaan. «Sydänkäpy» silloin purasi Petrean leukaa, niin että hän rupesi huutamaan kummastuksesta ja tuskasta, mutta ei kuitenkaan laskenut oravanpoikasta, vaikka veri tihkui sen puremasta haavasta. Jälleen Petrea juoksi eteenpäin, kovasti ihmetellen, ettei suurta ristikkoporttia jo näkynyt, josta hän tiesi täytyvänsä mennä päästäkseen kotiin. Ihmetellen juostessansa ja pidellessään levotonta vankiaan hän näki erään herran lähestyvän. Ei juolahtanut Petrealle mieleenkään, että hän voisi olla muu kuin hänen isänsä ja vallan haltioissaan ilosta hän huudahti: «isä, isä! minä olen nähnyt metsänjumalan!» Sangen kummastuneena «isän» nimityksestä katsahti nuori herra ylös lukemastaan kirjasta, katseli Petreaa, hymyili ja vastasi: «Ei pikku tyttöseni, hän on mennyt tuonnepäin», osoittaen tietä josta Petrea oli tullut. «Ei, ei, hän ei olekaan se!» huudahti Petrea pelokkaasti ja kääntyi joutuisasti takaisin, äkkiä aavistaen olevansa väärällä tolalla. Hän hylkäsi kotiinmenotuumansa ja tahtoi nyt vaan jälleen etsiä heitä, jotka hän niin ajattelemattomasti oli jättänyt. Hän juoksi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, mutta se haarautui kahteen ja hän valitsi väärän tien, tuli jylhään seutuun ja huomasi nyt vallan eksyneensä tietämättä enää minne joutui. Hän heittäytyi epätoivoissaan ruohoon ja puhkesi itkemään. Unohtaen kaiken kunnianhimon hän päästi oravan karkuun ja antautui epätoivon valtaan. Nyt hän muisteli äitinsä surua ja levottomuutta ja itki heitä ja omia pahoja tekojansa. Mutta lohdulliset ajatukset pian karkoittivat epätoivoiset. Petrea pyyhkäsi silmiänsä leninkiinsä (nenäliinansa hän oli pudottanut) ja katsahtaessaan ylös hän huomasi muutamia mainioita vaapukoita, jotka kasvoivat lähellä olevan kallioseinän rakoloissa.

Vaapukoita! äidin lempimarjoja! ja tuossa tuokiossa näemme pikku Petreamme kiipeävän kaikin voimin jyrkkää kalliota ylös ryöstääkseen kauniin hedelmän. Marjaterttu kädessään hän tahtoi langeta äidin jalkain juureen ja rukoilla: «anna minulle anteeksi!» Niin ajatteli Petrea koettaessaan kynsin hampain taittaa vaapukanoksia, ja uutta rohkeutta ja voimaa syntyi hänen rintaansa. Ja – jos hän kiipesi vähäsen korkeammalle – eiköhän silloin pääsisi selville missä hän oli, näkisi äidin, isän, sisarukset, koko maailman? Tietysti! Sepä oiva aate! Vaapukkakimppu toisessa kädessä hän pääsi toisen avulla ylöspäin! Mutta oi! Liukkaalla paikalla lipesi toinen jalka, sitten toinen; vasen käsi ei jaksanut kannattaa ruumiin painoa, oikea ei tahtonut uhrata vaapukkakimppua. Hetkisen tuskaa ja voimainponnistusta ja – Petrea kieri kalliota alas risu- ja nokkoskasaan, johon – toistaiseksi tahdomme jättää hänet ja palata Elisen luokse.

Ei voi selittää mikä tuska valtasi äidin hänen toista tuntia kandidaatin ja Henrikin seurassa etsittyään ja huudettuaan Petreaa häntä löytämättä.

Viisu hoiti muita lapsia Panin luolan läheisyydessä. Puistossa oli useita lammikoita. Mahdollista oli että hän olisi pudonnut johonkin niistä. Se ajatus kauhistutti Eliseä ja pelko palata kotiin miehensä luokse yksi lapsi vähemmin kuin mennessä – yksi miehensä lemmikeistä kuolleena hänen huolimattomuutensa tähden – syöksi kuolontuskan hänen sydämmeensä. Mieluummin hän tahtoi kuolla! Kalman kalpeana hän lakkaamatta kulki etsien aika ajoin melkein tuskasta maahan vaipumaisillaan. Turhaan kandidaatti häntä rukoili pysymään paikoillaan ja luottamaan häneen, joka kyllä vielä löytäisi Petrean – turhaan! Elise ei häntä kuunnellut, levähtämättä hän etsi lastaan. Kandidaatti ei tahtonut kauaksi aikaa jättää häntä yksiksen, vaan palasi usein hänen luoksensa sillä välin kuin Henrik huusi ja tähysteli puiston toisella puolella.

Vasta heidän kaksi tuntia turhaan etsittyään kadonnutta, samassa kuin kandidaatti uudestaan oli tullut epätoivoisen äidin luokse, sattuivat he yhtaikaa katsahtamaan samaan esineesen. Siinähän oli – Petrea! Hän makasi risukasassa kallion juurella; veripilkkuja näkyi kasvoissa ja vaatteissa ja kauhea kaulakoristus kimelsi auringonpaisteessa hänen kaulassansa. Keltaisenkirjava käärme oli kiertynyt hänelle kaulaan. Petrea makasi liikkumatonna ja näytti nukkuvan. Heikko kauhistuksen huuto kuului äidin suusta. Hän tahtoi syöstä esiin, mutta kandidaatti sen esti.

«Jumalan tähden!» hän rukoili kalpeana ja kiihkeänä, «pysykää hiljaa! ehkei vielä ole mitään tapahtunut, mutta se on kyykäärme, metsiemme myrkyllisin käärme! Varomaton kosketus ja sekä te että lapsenne olette hukassa! Ei, te ette saa, teillä ei ole oikeutta! henkenne on liian kallis – – minun sitä vastoin ... luvatkaa minulle pysyvänne hiljaa ja.....

Elise oli vallan pois suunniltansa. «Pois, pois!» sanoi hän koettaen heikoilla käsillään sysätä kandidaatin syrjään. Hän tahtoi astua eteenpäin, mutta jalat eivät häntä enää kannattaneet. Hän horjui ja vaipui maahan.

Samassa silmänräpäyksessä oli Jacobi Petrean luona, ja yhtä rohkeasti kuin taitavastikin hän tarttui käärmeen niskaan ja nakkasi sen kauas pois. Siitä kosketuksesta Petrea heräsi, ojentelihe, avasi siniset silmänsä ja lausui katsellen ympärilleen:

«Oi ... oi ... isä! minä olen nähnyt metsänjumalan!»

«Jumala siunatkoon sinua metsänjumaloinesi!» huudahti kandidaatti iloissaan siitä selvästä elon ja terveyden merkistä, sulki lapsen syliinsä ja kantoi äidin luokse. Mutta äiti ei nähnyt eikä kuullut enää mitään. Hän makasi maassa pyörtyneenä. Vasta Henrikin suutelot ja kyyneleet herättivät hänet eloon. Kauan aikaa hän tuskastuneesti ja sekavasti katseli ympärilleen.

«Onko hän kuollut?» kuiskasi hän.

«Ei, ei, hän elää ja on vahingoittumaton!» huudahti Jacobi ollen polvillaan Elisen vieressä, ja polvillaan hänen vieressään oli pikku Petreakin, vaapukkaterttu kädessään ääneen nyyhkien.

«Anna anteeksi! oi äiti, anna anteeksi!»

Nyt vasta kaikki selveni äidille; hän nousi kiireesti ja sanomattomasta ilosta kirkaisten hän sulki pelastetun lapsen syliinsä. «Jumalan kiitos!» huudahti hän sitten kohottaen kätensä taivasta kohti. Äänettä hän ojensi sen Jacobille, katsellen häntä kyyneleisin silmin, mutta se katse ilmaisi kiitollisuutta, jommoista ei sanoin voida selittää.

«Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» lausui Jacobikin syvästi liikutettuna painaen Elisen käsiä huulillensa ja vasten rintaansa. Hänkin tunsi olevansa sanomattoman onnellinen.

Kiireesti he sitten poistuivat kyykäärmeen vaaralliselta alalta, kun ensin Jacobi ja Henrik olivat luopuneet arvattavasti turhasta tuumastaan etsiä ja tappaa myrkyllinen, vaikka viaton elävä.

Panin luolan päällä istui pikku Viisu koettaen lohduttaa siskojaan ja itki katkerasti heidän kanssansa siskoa, jota he eivät milloinkaan enää luulleet saavansa nähdä. Sitä suuremmaksi ja äänekkäämmäksi tuli ilo kun saivat nähdä hänen lähestyvän kandidaatin käsivarrella. Ja pian heidän hyväilevät kätensä kiertyivät hänelle kaulaan saatuansa äidiltä kuulla miten hän oli pelastanut heidän siskonsa hengenvaarasta. Petreaa he katselivat kummastellen ja uteliaasti, hänelle kuin heidän mielestään oli tapahtunut jotakin ennen vallan kuulumatonta. Petrea puolestansa vuodatti niin katkeria kyyneleitä ajattelemattomuutensa ja äidille ja sisaruksille saattamansa surun tähden, että Elisen jo täytyi lohduttaa ja rohkaista hänen mieltänsä. Putoamisestansa risukasaan Petrea ei tietänyt kertoa muuta kuin että hänen päätään huimasi, eikä hän voinut nousta, vaan nukkui siihen ja näki unta metsänjumalasta.

Sillä välin oli jo tullut myöhä eikä enää voitu ajatellakaan pähkinänpoimintaa. Niin äidin kuin Petreankin tähden oli pakko rientää kotiin. Toiset lapset arvattavasti olisivat paljon enemmän surreet onnistumatonta huviretkeä, ellei heillä olisi ollut vallan kiusallinen vastustamaton halu saada kotona kertoa päivän ihmeellisistä tapauksista. Kotimatkaa kohtasi uudet vastukset; Petrea, joka oli ylen väsynyt ja oli sitäpaitsi pudotessansa loukannut itseään melkoisesti, ei voinut astua; päätettiin sen vuoksi vetää häntä pienissä vaunuissa ja kandidaatti puolestaan kantaisi Gabriellea. Mutta kun tipsukka huomasi ettei kandidaatilla ollutkaan hansikkaita kädessä ei hän sallinut hänen kantaa eipä edes koskeakaan itseensä, vaan päästi mitä surkeimpia hätähuutoja, kun Jacobi nauraen nosti »pikku mummon«, joksi hän häntä sanoi, käsivarrelleen, vähääkään välittämättä pienokaisen vastustuksista. Mitä äidin ja kandidaatin sanat eivät voineet, sen vaikuttivat viimein Henrik veikon kuperkeikat ja hyväilyt. Tipsukkaa ne huvittivat; kyyneleet kuivivat puolitiessä poskien pieniin kuoppiin, joita siihen houkutteli mitä suloisin nauru. Petrea – joka suru- ja katumuskohtauksen ohimentyä rupesi pitämään itseään ja seikkailujaan erittäin intressanttina – istui vaunuissa hyvin olevinaan sisarusten ympäröimänä, jotka eivät voineet kylliksi kuunnella hänen kertovan seikkailuistaan; kilvan he koettivat lykätä pientä ajopeliä. Ja kandidaatti, hän veti Petreaa tuota vilkasta lörpöttelijää, hän kantoi tipsukkaa, joka pian nukkui nojaten hänen olkapäähänsä, hän lauloi kauniita lauluja ja kertoi pieniä juttuja huvittaaksensa Elisea, joka kauan vielä oli vallan kalpea uhanneen vaaran ja kestämänsä hädän johdosta.

Vihdoin saavuttiin kotiin; siellä kaikki kilvan koettivat kertoa päivän tapahtumia; Pirkko vuodatti kyyneleitä «pikku enkelimäisen Petrea neitisensä» tähden ja laamanni syleili sydämmellisesti Jacobia. Kun Petrean mustelmat ja naarmut olivat pestyt Riian-palsamilla, käski äiti vielä lisäksi lohduttaaksensa lapsia epäonnistuneesta pähkinänpoiminnasta paistaa illalliseksi pannukakkuja ja vispilöidä kiisseliä kermasta ja vaapukkahillosta. Lapset tanssivat ilosta pöydän ympärillä ja Petrea, joka onnettomuuksiensa tähden sai siitä veljenosan, arveli taivaassa varmasti aina syötävän semmoista kiisseliä ja ehdotti sille nimeksi «taivaanmanna». Se ehdotus hyväksyttiin yleisesti ja «taivaanmanna» tuli siitä päivästä tutuksi ja suosituksi jälkiruuaksi Frankilassa.

Isän sylissä itki Petrea vielä katkeria kyyneleitä sen lempeän nuhteen johdosta, jonka isä hänelle lausui, ja nukkui sitten makeasti hänen syliinsä.

Ja kandidaatille aiottu nuhdesaarna?

«Jääkää kotiin täksi illaksi!» lausui Elise hänelle katsoen häneen ystävällisesti ja rukoilevasti.

Kandidaatti jäi.