Читать книгу Koti - Bremer Fredrika - Страница 21

Sisällysluettelo

«Muistele puutteitasi muistele vikojasi. Muistele kaikkea kärsivällisyyttä, kaikkea saamaasi hyvyyttä ja hellyyttä. Muistele monia suloisia hetkiä. Muistele puolisosi ansioita, hänen kauniita, jaloja ominaisuuksiansa. Muistele myöskin elämää, miten lyhyt se on, kuinka paljon katkeruutta se välttämättömästi tuo mukanaan, kuinka sitä paljon voi välttää tahi helposti tehdä tyhjäksi ja muistele rakkauden kaikkea kohottavaa voimaa. Pelkää itsekkäisyyden kahleita. Vapaudu niistä uudella lemmenuhrilla ja puhdista kodin taivas. Taivaanrannalta nouseva pilvenhattara voipi kasvaa tuhoavaksi ukkospilveksi, mutta se voipi myös jäljettömiin häipyä ilmaan. Puhalla, oi, puhalla se hajalleen rakkauden mahtavalla hengellä!»

Pitkän elämän onni riippuu usein siitä kummanko puoleen noista näkymättömistä neuvonantajista ihminen kallistaa korvansa; siitä riippuu avataanko ihmisille täällä maan päällä taivaan vai helvetin portit. Elise kuunteli hyviä neuvonantajia. Hän puheli kauan aikaa niiden kanssa, ja mitä enemmän puhtaita muistoja hän antoi niiden johtaa mieleensä, sitä kirkkaammaksi muuttui hänen sielunsa. Rakkauden tuli syttyi hänessä ja sen valosta hän monin puolin selvään älysi niiden vaikutuksen. Hän älysi nyt mitä hänen tuli tehdä romaanillaan; hänen sydämmensä vallan lämpeni niiden selviämisestä. Hän älysi myöskin, että se oli oleva hänen viimeisensä, ja ettei hänen miehensä enää milloinkaan semmoisesta syystä tarvinnut kaivata häntä teepöydässä eikä milloinkaan enää mennä juomaan teetänsä klubiin.

Mutta Ernstin piti vielä kerran sopia hänen romaaninsa, – tuon pahantekijän kanssa. Ja Elise aikoi pitää everstinrouvalle päivälliset, jotka haihduttaisivat tilapäisten päivällisten kaikki onnettomuudet ja – – –, ja «kunhan vaan Ernst pian tulisi kotiin! Minä koetan haihduttaa hänen tyytymättömyytensä, minä teen hänen mielensä jälleen hyväksi».

Oli lasten kylpypäivä, ja sanoma, että kylpy oli valmis, keskeytti Elisen yksinäisyyden. Hän käski Pirkon alottamaan pesemisen ja ehdittyään vähän rauhoittua ja ruusuvedellä hautoa pois kyynelten jäljet hän meni itse alas kylpyhuoneesen.

«Jumalalle kiitos vedestä»! oli Elisen ajatus katsellessansa näkyä, joka kohtasi hänen silmiänsä tullessaan sinne. Pehmeät, kiiltävät lasten ruumiit kirkkaassa, haaleassa vedessä, takkavalkea, valo ja valkoiset lakanat, lasten loiskiminen ja riemuitseminen, he kun hyvin viihtyivät vedessä, heidän viaton leikkinsä kylpyammeen vaarattomassa lammessa, jossa ei tarvinnut pelätä myrskyisiä aaltoja, jopa Pirkon tyytyväiset kasvot valkoisen myssyn alla, hänen iloinen häärinänsä ja alituinen puheensa, «mitä herttaisimmasta alabasterikädestä, alabasterijalasta, – liljarinnasta j. n. e.» sillaikaa kun hän peitti liljarintaa, alabasterikättä saippuavaahdolla, joka tuskin oli niitä valkoisempaa, tahi sitten käärieli heitä sileään lakanaan, josta vaan pieni, vilkas, puhtoinen pää pilkisti esiin ja leikkien virkkoi: «säi säi»; kaikki tuo kokonaisuudessansa muodosti eloisan ja viehättävän kuvan.

Elise ei kuitenkaan voinut täydelleen nauttia siitä. Hän muisti mitä oli tapahtunut, hartaasti toivoen sovintoa miehensä kanssa, ja pelkäsi että hän viipyisi kauan poissa, ja että hän olisi liian tyytymätön heti leppyäksensä. Nämä ajatukset täyttivät hänen mielensä. Kuitenkin hänen täytyi hymyillä kun Gabrielle laskettiin yksin veteen ja vallan suunniltansa pelästyksestä huusi: «minä hukun, minä hukun»! Rohkaistaksensa häntä piteli äiti häntä valkoisissa käsissänsä, «tipsukka» nauroi ja temmelsi niiden turvissa kuin kala vedessä.

Sateena alkoi äkkiä putoella kukkia äidin ja lapsen päälle ja Gabrielle huusi kovasti ihastuksissaan ja ojensi pienet kätensä tavoittaaksensa noita leukoijia, ruusuja ja neilikoita. Elise kääntyi kummastuneena katsomaan heittäjää ja kummastus muuttui mitä suloisimmaksi iloksi kun hänen otsaansa koskettivat Ernstin huulet.

«Ah, sinäkö»! huudahti Elise, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja silitteli häntä poskille.

«Kyllä minä kovasti kastun», arveli laamanni hymyillen. Hän ei kuitenkaan siitä välittänyt, kumartuipa vielä pikku tipsukkaakin suutelemaan ja salli tämän lapsen roiskuttaa vettä hänen päällensä.

«Jumalan kiitos! kaikki on hyvin jälleen! Ehkä on parasta etten milloinkaan enää puhu tuosta ikävästä jutusta»! arveli Elise valmistautuessaan menemään vierashuoneesen, minne hänen miehensä jo oli mennyt.

Laamanni oli juodessansa huonoa teetä klubissa jutellut näkymättömien henkien kanssa jotenkin samaan tapaan (vähän vaan vaihdellen) kuin Elise hänen poissa ollessaan. Seurauksena oli käynti kylpyhuoneessa, kukkaissade (Eliselle tuomastansa kukkavihosta) ja sovintosuudelma, joka poisti varomattomien, loukkaavien sanojen katkeruuden. Hän tunsi nyt varsin selvään, että kaikki jälleen oli hyvin, että Elisen lempeä ja myöntyväinen luonne ei vaatinut mitään lisää. Mutta ehkä hän juuri sentähden tuli yhä tyytymättömämmäksi itseensä. Elisen punaiset, itkettyneet silmät koskivat häneen, etenkin kun ne niin ystävällisesti katselivat häntä. Hän tunsi väärinkäyttäneensä sitä valtaa, jonka asianhaarat olivat antaneet hänelle puolisoonsa, hän tunsi olleensa kova häntä kohtaan. Sentähden hänellä ei ollut rauhaa, sentähden oli hänen tarvis lausua sana – sana, joka vastahakoisesti luistaa miesten huulilta, mutta jonka lausumista pelkäämään Ernst Frank oli liian miehekäs. Ja kun Elise astui sisään, niin hän ojensi hänelle kätensä ja lausui sillä hellyydellä, joka aina ilmasihe hänen vakavuudessansa:

«Anna minulle anteeksi Elise! Minä olen tänään ollut kova, jopa ilkeä sinua kohtaan«!

»Oi! anna sinäkin minulle anteeksi, Ernst!» vastasi Elise syvästi liikutettuna tarttuen ojennettuun käteen ja painoi sitä vasten rintaansa, «ja» – – hiiteen kaikki maailman rauhanhäiritsijät! Semmoinen astui juuri sisään erottaen mitä juuri oli hellästi yhdistymässä. Lähetti toi everstinrouvalta kirjeen ja kirjan laamannille sekä kaksi pientä pulloa erinomaisen hienoa hajuvettä «Eau de rose» Eliselle, «jonka tiedän», hän kirjoitti «kovin pitävän siitä tuoksusta». Laamanni punastui kirjettä lukiessaan ja pisti sen taskuunsa näyttämättä sitä Eliselle.

«Erittäin kohtelias ja miellyttävä henkilö!» lausui hän; «minä vastaan siihen heti»!

»Ernst»! lausui Elise, «emmekö pyytäisi häntä huomenna päivällisille. Minä olen miettinyt muutamia hyviä ruokia, joiden toivon onnistuvan. Voimmehan sitten yhdessä mennä soittajaisiin ja hän sitten syödä illallista meidän seurassamme».

«No sepä oivallinen tuuma. Siitä kiitän sinua Eliseni»! lausui laamanni erittäin tyytyväisenä.

«Niin jos vaan ei everstinrouvaa olisi ollut, jospa ei olisi kandidaattia ollut ja jospa ei jossia olisi ollut, niin olisi kaikki ollut hyvällä tolalla. Mutta nyt oli toisin, eikä