Читать книгу Koti - Bremer Fredrika - Страница 14

Sisällysluettelo

Missäpä ei ole ylimystä «la haute volèeta»? Yli taivaan sotajoukkojen lentelevät Kerubim ja Serafim ja maan kanatarhojen yli nostavat hanhet siipensä korkealle yli muun pienen siipikarjan. Semmoinen on maailmanjärjestys. Hovimarsalkanrouva Gunilla W. kuului kieltämättä oivan pienen X kaupungin korkeimpaan «haute volèe’hen», jossa olemme tutustuneet laamanni Frankin perheesen. Hän oli maaherra Stjernhökin sisar ja asui saman talon ensi kerroksessa, jossa Frankin perheellä oli toinen ja Evelina Berndesillä alin. Hovimarsalkanrouva oli elänyt nuoruutensa ajan hovissa ja siellä viettänyt monta päivää hovisääntöjen sielua rasittavassa pakossa ja monta yötä ompelemassa niitä pukuja, joiden oli määrä maailmalta salata kuinka köyhä Gunilla neiti oli, milloinkaan valittamatta päivän tahi yön raskautta, pakkoa tahi köyhyyttä. Syynä siihen oli se, että hänessä epäkauniin kuoren alla piili luja ja nöyrä sielu. Eräällä vanhalla tädillä oli tapana saarnata hänelle: «syö, niin lihot, jos lihot tulet sieväksi, jos olet sievä niin joudut naimisiin»! Neiti Gunilla ei milloinkaan syönyt paljon eikä koskaan palaakaan tavallista enempää sen neuvon jälkeen; hän ei lihonut eikä kaunistunut, mutta hänen oivallisen luonteensa vuoksi kaikki häntä rakastivat, etenkin eräs nuori, rikas kamariherra, joka puolestansa hyvien ominaisuuksiensa ja kelpo sydämmensä tähden voitti hänen rakkautensa ja niin tuli neiti Gunilla rouvaksi. Hänen tuttava- ja ystäväpiirissään häntä tavallisesti sanottiin «Gunilla rouvaksi», jota nimitystä mekin puolestamme rohkenemme käyttää.

Jonkun aikaa häittensä jälkeen joutui hänen puolisonsa erään vilustumisen johdosta erittäin kivuloiseksi. Kolmekymmentä vuotta eli Gunilla rouva erillään maailman pauhinasta uskollisena ja hellänä sairaanhoitajana, ja minkä kärsi, minkä kesti, sen hän kesti kuten ennenkin hiljaisuudessa. Moneen vuoteen hänen miehensä ei sietänyt valoa, silloin hän oppi kutomaan sukkaa pimeässä. Siten hän kutoi suuren sohvamaton vierashuoneesensa. «Siihen mattoon» – sanoi hän kerran sattumalta puhuessansa itsestänsä – »olen kutonut monta kyyneltä.» Eräänä niistä monista eri taudin kohdista, joita ilmaantui taudissa, oli että sairas muka oli putoamaisillaan pohjattomaan, ammottavaan syvyyteen. Ainoastaan pitäessään vaimoaan kädestä hän tunsi olevansa turvassa. Niin istui vaimo puolisonsa vuoteen ääressä kuukausi kuukaudelta. Viimein aukeni hauta ja potilas vaipui siihen rauhassa, uskoen saavuttavansa vastaisen autuuden rannan, kiittäen puolisoansa siitä ilosta, jota oli saanut nauttia maailman sairaalassa. Kun puoliso oli poissa, oli Gunilla rouva mielestään vallan hyödytön maailmassa, samallainen kuin vanha almanakka, mutta nytkin kohosi hänen sielunsa kuorman alta ja hän järjesti elämänsä tyynesti ja varmasti. Aikaa myöten hän muuttui iloisemmaksi ja luonnon antama luonteen omituisuus, joka oli häiritsemättä saanut kehittyä yksinäisyydessä, esiintyi virkeänä tuulahduksena seuraelämässä, johon hän palasi, ensiksi päätöksen mukaan ja sitten seuran puutteesta. «Herra ohjaa kaikki parhain päin!» Se lause oli ja pysyi hänen sielunsa lujana ankkuripohjana. Mutta se ei yksistään tuonut rauhaa hänen sielulleen eikä yksistään lempeyttä, joka sai hänen äänensä väreilemään siten luoden todellista suloutta hänen vanhoille rumanlaisille kasvoillensa. Siihen oli vielä muutakin syynä. Samaten kuin mailleen menevä aurinko säteillään suo maisemalle kauneimman värityksen, samaten valaisee rakastetun pyhä muisto jälkeen jääneen olemuksen. Gunilla rouvalla oli semmoinen muisto elämän sulostuttajana. Hän ei itse sitä ymmärtänyt, mutta kuoltua haihtui puolison pitkien kärsimysten kuva yhä enemmän ja sijaan astui hänen kärsimysten ja kärsivällisyyden jalostuttama haamunsa yhä kirkkaammassa valossa. Se säteili hänen sieluunsa ja hänen sielunsa seestyi siitä. Harvoin hän mainitsi miehensä nimeä, mutta milloin hän sen teki silloin levisi ikäänkuin kevään tuulahdus hänen kasvoillensa ja hänen äänensä värähti. Hän kokoili ympärilleen sivistyneitä ihmisiä, joiden onnea hän tahtoi enentää, ja missä puolisoilla vasta perustetussa kodissa oli vaikea toimeentulo ja tulevaisuuden huolia, missä köyhä nuorukainen oli avun tarpeessa ja velkaantumisen vaarassa, siellä oli Gunilla rouva heti esillä auttajana, vaikka enimmiten piillen toisten takana. Oli hänelläkin vikansa, jotka saamme nähdä vastedes. Piirrämme tähän pikimmältään hänen kuvansa luonnollisessa koossa, oikein ins lebensgrösse. Ikä viiden ja kuudenkymmen välillä; vartalo pitkä, jäykkä, sopusuhteinen, eikä liian laiha – asessori Munteriin verraten, voisi häntä sanoa lihavaksi, – kasvot kellertävän kalpeat; nenä leukaa lähentelevä, suu sisäänpäin painunut, silmät harmaat ja pienet, otsa puhdas, sievien harmaiden kiharain saartama, kädet vieläkin kauniit, peukalo ja etusormen pää pitelivät tavallisesti hyppysellistä nuuskaa, miellyttävän matkan päässä nenästä, sillaikaa kuin hovimarsalkan rouva itse, nojaten kyynäspäällään sohvaan tahi nojatuolin käsinojaan, piti pieniä esitelmiä tahi jakeli neuvojaan, sillä yksi hänen pieniä heikkouksiansa oli, että hän luuli tietävänsä kaikki. Pitkän erakkoelämänsä aikana hän oli tottunut ihan laiminlyömään pukunsa siisteyden ja hänen oli sittemmin vaikea päästä siitä huolimattomuudesta. Sentähden hänen silkkipukunsa, joista reikä pilkisti esiin kyynäspäistä, ja kauluksensa olivatkin parsitut sekä pitsimyssyn nauhat nuuskapilkkuiset, oikeana surunaiheena kauneutta rakastavalle Eliselle. Mutta kaikesta tuosta huolimatta oli Gunilla rouvalla ylevyyttä, joka herätti kunnioitusta ja hän muodosti arvonsa, rikkautensa ja ylhäisyytensä kautta «la haute volée«, ja hänellä oli huolimatta risaisista puvuista ja nuuskaisista nauhoista sangen paljon vaikutusvaltaa kaupungin seurapiireissä. Hän oli vähäisen sukua Elisen kanssa, piti hänestä hyvin paljon ja opetti hänelle vähä väliä lastenkasvatusta. Hovimarsalkanrouvalla ei ollut milloinkaan ollut lapsia, jonka kaiken tähden muutamat väittivät Elisen kumartelevan «la haute voléelle«, etenkin postimestarin rouva Bask ja tukkukauppiaan rouva Suur lukivat sen hänelle suureksi viaksi. Gunilla rouvan äänessä, olemuksessa ja liikkeissä oli jotakin sangen vaikuttavaa. Hän kumarsi säännönmukaisesti ja syvään ja me palaamme nyt hänen Elisen vierashuoneesen tulemiseensa. Elise nousi kiireesti ja esitteli hänelle Jacobin. Jacobi vallan huudahti iloisesta hämmästyksestä, lähestyi vilkkaasti hovimarsalkanrouvaa, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä kunnioittavasti, lausuen olevansa onnellinen saadessaan jälleen nähdä häntä.

Hovimarsalkanrouva siristi pieniä harmaita silmiään ja huudahti «No, kas vaan! Oh, hyvänen aika! No, sehän oli hauskaa! He, he, he, he!«

«Kuinka?» kysyi Elise kummastuneena. «Herra Jacobi tunnetteko.... Täti, tunnetteko herra Jakobin?»

Kandidaatti näkyi aikovan selittää tuttavuutensa, mutta hiukkasen punastuen ja rypistäen kulmiaan Gunilla rouva ehkäisi kaikki selitykset sanoen äkkiä: «olemme ennen asuneet samassa talossa», ja pyysi että he vaan jatkaisivat hänen keskeyttämäänsä keskustelua «joka näytti niin tärkeältä», vielä lisäten «ellen häiritse», ja tutkivasti luoden katseensa Eliseen ja kandidaattiin.

«Ette suinkaan!»

Kandidaatti tarvitsi vaan pienoisen viittauksen joutuaksensa suinpäin takaisin järjestelmäänsä. Hovimarsalkanrouva otti laukustaan tukun vanhoja kultanauhoja ja rupesi purkamaan niitä. Kandidaatti rykäisi ja oli valmis aloittamaan.