Читать книгу Koti - Bremer Fredrika - Страница 19

Sisällysluettelo

Te perheenemännät, jotka tiedätte mitä paisti merkitsee, jotka tunnette mitä vaikeuksia välistä kasaantuu etenkin tilapäisissä pidoissa, jotka tiedätte, että vaikka kuinka tahtoisitte koettaa kekseliäisyyttänne – kekseliäisyyttä tarvitaan jokaiseen äkkipäiseen tekoon – niin ette kuitenkaan aina voi toimittaa kananpoikasia tahi pyitä täyttämään tärkeätä vatia ennen jälkiruokaa; te perheenemännät, jotka ruokamietteissä ja -tuskissa olette viettäneet monta pitkää aamupuolta rohkenematta rukoilla Jumalalta apua, vaikka tahtoisittekin, te kyllä otatte osaa Elisen hätään, kun hän tärkeänä päivällispitopäivänä näki kellon lähestyvän kahtatoista voimatta vieläkään keksiä mitään paistia. Voisi huomauttaa, että tilapäisiin päivällisiin ei tarvita paistia. Me myönnämme sen yleensä, mutta kiellämme sen näiksi pidoiksi, joiden järjestelyä me todistukseksi helposti voisimme luetella, ellemme luulisi meitä muutenkin uskottavan. Sitäpaitsi laamanni oli erittäin suuri paistin ja ylipäänsä kaikkien liharuokien ystävä, joka seikka vielä tarkemmin selittää Elisen tukalan tilan. Päälle päätteeksi hänellä sinä päivänä oli palvelijain puute ja laamanni oli lisäksi omille asioillensa lähettänyt miespalvelijansa, joka tavattomissa tilaisuuksissa aina oli Elisen paras apulainen. Keittäjä oli kauhean sekavapäinen; lapset olivat kuohuksissa, Eeva ja Leonora olivat riidelleet, Petrea leikannut reiän uuteen pukuunsa, Henrik rikkoi karahvin ja kuusi lasia ja tipsukka huusi ja itki ihan syyttä. Kello kävi kahtatoista eikä paistia vaan saatu tulelle. Elise oli melkein epätoivoissaan paistin, keittäjän, päivällisen, lasten ja koko maailman tähden, kun ovi aukeni, kimakka, iloinen «nöyrin palvelijanne!» kuului aukosta ja hovimarsalkanrouva – enkeliltä hän Elisen mielestä näytti – astui huoneesen mitä herttaisimmin hymyillen ja otti suunnattomasta käsilaukusta kananpoikasen toisensa perästä, laski ne pöydälle niiaten joka kerran katsahtaessaan Eliseen. Sitten hän nauroi sydämmellisesti. Ihastuneena syleili Elise ensin vanhaa rouvaa ja sitten kananpoikasia, jotka hän kiireesti vei keittiöön; kohta hän palasi ja kertoi sekä huolensa että kiitollisuutensa ystävälleen hädässä. Tämä osaaottavasti, vähän liikutettuna ja ystävällisesti neuvoi:

»No, no, sepä nyt. Hyvänen aika pikku ystäväni, ei pidä olla niin pahoillaan. Semmoinen kyllä menee ohitse; kaiketikin se menee ohitse! Kuulepas; minä opetan pienokaiselle jotakin: milloin hätä suurin, silloin apu lähinnä. Jaha, muista se. Niin, minä näin ne kananpoikaset eräällä kuormalla astuessani torin halki ja kun tiesin miten asiain laita oli täällä, niin riensin ostamaan ne ja pistämään viittani alle; ja sitten astuin niin joutuisaan että vallan hengästyin kiireessäni. He, he, he, he! Kas niin, nyt menen tieheni, sillä pitäähän pikku rouvan pukeutua ja minun myöskin! Hyvästi nyt Liisaseni. Joutukoon päivällinen ja vesaset ajoissa valmiiksi! He, he, he, he!»

Gunilla rouva läksi, päivällisaika tuli, sen kanssa vieraat ynnä laamanni, joka koko aamupäivän oli ollut virkatoimissa.

Everstinrouva oli ylen komea, kaunis ja ylhäisen näköinen, oli erittäin kohtelias ja miellyttävä, mutta vasten tahtoansa oli Elise sangen jäykkä ja harvapuheinen puolisonsa «entisen lemmityn» rinnalla. Sitäpaitsi tuskallinen hajamielisyys vaivasi häntä. «Kunhan vaan kananpoikaset ehtisivät oikein paistua» oli pääsemättömänä ajatuksena hänen sielussansa, ja se ikäänkuin takertui kiinni paaviin, P. Pietarin kirkkoon, Torvaldseniin, Pastaan ja kaikkeen mistä keskusteltiin. Päivällisaika tuli, mutta päivällinen viipyi. Laamanniin, joka vaati muilta samanlaista kiusallista säännöllisyyttä kuin hän itse aina osoitti, tuli jo «päivälliskuume», joksi Elise sitä nimitti ja hän silmäili maltittomasti milloin ruokasalin ovea, milloin rouvaansa, jonka tila ei suinkaan ollut kadehdittava. Elise koetti näyttää tyyneltä ja kuiskasi usein jotakin pikku Louiselle korvaan, joka kuiskaus aina antoi tytölle aihetta toimeliaasti juoksemaan saamaansa asiaa toimittamaan. Hänen keskustelunsa, se joka kuului ja se, jota ei kuultu, oli sinä hetkenä jotenkin seuraavan tapainen:

«Tavattoman hauskaa oppia tuntemaan! – – – (oi miten ruoka viipyy sietämättömästi!) Sehän mahtoi olla erinomaisesti mieltä kiinnittävää! (Soisin Ernstin syttyvän ilmi tuleen «entisen lemmittynsä» edessä, jotta unohtaisi koko päivällisen.) Vai niin! No sepä oli kummallista. (Tottapahan, Herran nimeen, kananpoikaset nyt jo lienevät paistuneet.) Espanja raukka! (No, Jumalan kiitos, vihdoin viimeinkin ruokaa! Jospa nyt vaan kananpoikaset olisi....»)

Ja nyt sananen päivällisistä! Päivällinen! sana, jota kuullen kaikki kasvot kirkastuvat, kaikki mielet hilpenevät! Elise rupesi juuri ihailemaan everstinrouvan seurustelutaitoa, joka niin vilkkaasti johti puhelua ja toivoi sen kääntävän huomion pois onnistumattomista ruokalajeista. Laamanni oli kohtelias ja miellyttävä isäntä ja päivällinen oli ylipäänsä hänen mielihetkiään, jolloin hän olisi tahtonut jakaa muillekin hyvää ruokahaluaan, hilpeyttänsä ja hyvää ruokaansa. Nimittäin jos se oli hyvää! Muussa tapauksessa kyllä mielikin siitä muuttui. Elise huomasi aterian kestäessä muutaman pilvenhattaran synkistyttävän hänen otsaansa. Mutta hän näytti itsekin tahtovan haihduttaa ne, ja kaikki kävi jotenkin hyvin, kunnes kananpoikaset tuotiin pöytään. Kun laamanni (joka mielellään tahtoi seurata vanhaa tapaa) ryhtyi niiden leikkaamiseen, niin ne silminnähtävästi näyttivät tahtovan vastustaa hänen yritystään. Eliseen hän pöydän yli tähtäsi katseen, joka rouvan sydämmeen tuntui vallan puukoniskulta. Ensimmäisen tuskan haihduttua Elise vähäsen närkästyi tuon nuhtelevan katseen liiasta ankaruudesta ja koetti karaista mieltänsä kestämään onnettomuutta, johon ei ensinkään ollut syypää. Hän tuli äkkiä erittäin vilkkaaksi ja puheliaaksi eikä kertaakaan katsahtanut mieheensä, joka istui siinä ääneti ja tuiman näköisenä «leikkuuveitsi paistissa, otsa hiessä». Mutta hän hengitti syvään helpoituksesta, kun päivällinen vihdoin oli päättynyt. Hän halusi saada sanoa puolisolleen lepyttävän sanan, mutta laamanni oli kuuro ja sokea muille paitsi everstinrouvalle. Vilkas mieltäkiinnittävä keskustelu syntyi heidän välillään, joka erittäin olisi huvittanut Eliseä. Hänen olisikin ollut aivan helppo ottaa siihen osaa, ellei hänen mieltänsä olisi ruvennut yhä enemmän painostamaan, kun hän luuli huomaavansa puolisonsa käytöksessä häntä kohtaan jotakin kylmää ja halveksivaa. Hän tuli yhä harvapuheisemmaksi ja kalpeammaksi. Kaikki kokoontuivat loistavan Emelien ympärille. Lapsetkin olivat ikäänkuin lumotut. Henrik tarjosi hänelle kauniin kukan, jonka oli houkutellut itselleen Louiselta. Petrea oli vallan innostunut isänsä «entiseen lemmittyyn», istahti jakkaralle hänen jalkainsa juureen ja suuteli häntä kädelle milloin suinkin sai siihen tilaisuutta. Everstinrouva miltei yksinomaan kääntyi entisen ihailijansa puoleen antaen kauniiden silmiensä ja hurmaavan hymynsä säteiden uudestaan lumota häntä.

«Tämäpä hauskaa!» ajatteli Elise pakottaen esille pyrkivän kyyneleen painumaan takaisin, «mutta minä koetan olla hyvällä päällä!»

Kandidaatti huomasi tuon surun ilmeen, äkkiä hän erosi everstinrouvan taikapiiristä, johon hänkin oli joutunut muiden kera, istahti tipsukka polvellaan Elisen läheisyyteen ja rupesi kertomaan satua, joka oli aiottu miellyttämään sekä lasta että äitiä. Pian hänellä oli kaikki pienokaiset ympärillään; Petreakin hylkäsi uuden «lemmittynsä» kuullakseen kandidaatin kummallista kertomusta; jopa se Eliseäkin niin miellytti, että hän hetkeksi unohti kaiken muun. Sitäpä juuri kandidaatti oli tarkoittanutkin, mutta laamanni ei siitä pitänyt. Hän lähestyi heitä silmänräpäykseksi kuuntelemaan, mikä niin veti hänen rouvansa huomion puoleensa ja lausui sitten puoliääneen rouvalleen:

«Minä en käsitä, miten sinua tuommoiset mahdottomuudet voivat huvittaa. En myöskään tiedä mitä hyötyä on tuommoisen syöttämisestä lapsille!»

Vihdoin nousi everstinrouva ja lausui hyvästiä jättäessänsä Eliselle vallan tulvinaan kohteliaisuuksia ja korulauseita, joihin Elisen täytyi vastata parhaan taitonsa mukaan. Laamanni, joka oli luvannut näyttää everstinrouvalle erään kaupungin mainioista laitoksista, seurasi häntä. Muut vieraat läksivät sitten vähän ajan kuluttua. Vanhemmat lapset seurasivat kandidaattia kouluhuoneesen piirustustunnille; nuoremmat saivat luvan leikkiä. Petrea pyysi «lainata» Gabriellen, joka ei voinut vastustaa, nähdessään piparikakun, vaan tuli ja sai palkakseen siitä pienen murusen. Elise meni omaan huoneesensa.

Elise raukka! Hän ei tohtinut sinä hetkenä tarkastaa sydäntänsä; hänen täytyi saada olla ajattelematta, hänen täytyi kerrassaan saada unohtaa itseänsä ja ne häiritsevät kokemukset, jotka sinä päivänä olivat kasaantuneet rikkomaan hänen sielunsa rauhaa. Hänellä sattui olemaan tunti joutoaikaa, tunti häiritsemätöntä rauhaa, ja hän kiiruhti käsikirjoituksensa luokse, työskennelläksensä aatemaailmassa, jonka kynä hänen mielensä mukaan loihtisi esiin, unohtaaksensa maailman pikkumaisuutta, sanalla sanoen: jalomman todellisuuden hyväksi unohtaaksensa halvemman. Tuskan tunne, jota elämän pienet vastukset hänelle tuottivat, puhkesi mitä ihanimmin ilmi hänen kuvatessansa olemuksen suloisuutta ynnä sopusointuisaa elämää, jota hän kaikesta sydämmestänsä rakasti. Hän kirjoitti kirjoittamistansa innostunein sanoin ja sydän oli lämmin, silmät kyyneleiset, elämä selkeni ja hetket vierivät. Tunti kului, vielä puolikin lisäksi. Laamannin teeaika tuli. Hän tahtoi mielellään siihen aikaan kotiin palatessaan tavata puolisoansa arkihuoneessa teepöydän luona lasten ympäröimänä. Elise erittäin harvoin laiminlöi siellä olonsa, ja nyt herätti hänet äkkiä kellon seitsemänlyönti kirjoitus-innostansa. Hän pani pois kynän ja aikoi nousta, kun samassa laamanni astui sisään.

Kova tyytymättömyyden ilme levisi hänen kasvoillensa nähdessänsä rouvansa kirjoittaneen. Hän astui Elisen luo ja lausui tylysti: «annoit meille huonon päivällisen tänään, Elise; – mutta kun romaaninkirjoittaminen niin vie aikaasi, niin ei suinkaan ole kummallista että laiminlyöt perhevelvollisuutesi. Mutta niistä sinä varmaankin välität yhtä vähän kuin minun toivomusteni noudattamisesta.»

Elisen olisi ollut helppo puolustautua ja saada kaikki likimain hyväksi jälleen, mutta laamannin ankara ääni ja tylyn ivallinen kasvojen ilme loukkasivat syvästi hänen arkaa mieltänsä. Vähän ylpeästi ja närkästyneenä hän vastasi: «sinun pitää olla kärsivällinen, Ernst; en ole tottunut niin perin juurin luopumaan kaikista viattomista nautinnoista! Kasvatukseni, entinen asemani eivät valmistaneet minua siihen.»

Tämä vastaus koski laamanniin kuin miekan pisto. Entistä tylymmin ja kovemmin hän vastasi: «sinun olisi pitänyt miettiä sitä asiaa ennen kuin lupauduit omakseni, ennen kuin alennuit näin halpaan ja vaivaloiseen elämään. Nyt on liika myöhäistä. Nyt tahdon...» Hän vaikeni äkkiä, sillä hän tunsi myrskyn nousevan sisässänsä, myrskyn, jonka puhkeamista hän itsekin pelkäsi. Hän astui ovelle, avasi sen ja lausui rauhallisemmin, mutta jääkylmällä äänellä tylysti katsoen Eliseen: «tahdoin sanoa sinulle, että olen ostanut pääsylippuja huomispäivän soittajaisiin, jos sinua haluttaa tulla mukaan. Toivoin löytäväni sinut teepöydän äärestä, mutta huomaan, ettet sitä ole vielä ajatellutkaan, – tuolla sisällä on autiota ja kolkkoa ikäänkuin rutto olisi käynyt talossa, – ei, älä vaivaa itseäsi, minä juon teeni klubissa.» Laamanni paiskasi oven kiinni ja meni.

Elise istahti – hän ei todellakaan jaksanut seisoa – ja kätki kasvonsa vapiseviin käsiinsä.

«Hyvä Jumala. Näinkö pitkälle siis on päästy? Ernst, Ernst! Mimmoisia sanoja, mimmoinen katse! Ja minä poloinen, mitä olenkaan sanonut!»

Semmoisia katkonaisia epäselviä ajatuksia liikkui Elisen mielessä ja kyynelet valuivat alas pitkin hänen poskiansa.

«Sanoja, sanoja, sanoja!» sanoo Hamlet halveksivasti. Mutta Jumala varjelkoon meitä sanojen hävittävästä voimasta! On olemassa sanoja, jotka erottavat sydämmiä enemmän kuin terävät miekat, on sanoja, joiden kärkien pisto tuntuu sydämmessä koko elämän ajan.

Elise itki kauan ja katkerasti, koko hänen sielunsa oli ikäänkuin kapinassa.

Kovan koettelemuksen hetkinä lähestyvät taistelevaa ihmistä niin pahat kuin hyvätkin ajatukset. Ne ympäröivät Elisen ja puhuttelivat häntä seuraavasti.