Читать книгу Sorrettuja ja solvaistuja - Федор Достоевский, Dostoyevsky Fyodor, Fyodor Dostoevsky - Страница 1

Viime vuonna, kahdentenakolmatta päivänä maaliskuuta, sain ottaaosaa hyvin kummalliseen tapahtumaan. Olin aamusta saakka kävellytkaupungissa etsimässä itselleni asuntoa. Tähänastinen asuntoni olikovin kostea, ja pahaa ennustava yskäni alkoi siinä asuessani. Josyksyllä olin tehnyt päätöksen muuttaa pois tuosta terveydellenivaarallisesta asunnosta, mutta kevääseen se muuttaminen sittenkinjäi. En nytkään, päivän pituisesta hakemisestani huolimatta, sopivaaja kunnollista asuntoa löytänyt. Tahdoin, näes, saada ominaisenasunnon enkä yksityistä vuokrakamaria, sitä paitsi tuli asuntonivälttämättömästi olla jotenkin tilava, vaikkapa yksikamarisenkin, jaennen kaikkea tuli sen olla mitä huokeimman. Entuudesta tiesin, ettäahtaassa huoneessa ajatuksetkin ahtaalla pysyvät. Uusia novelleitanisuunnitellessani oli tapanani astuskella edestakaisin lattialla.Ja minun tuleekin tunnustaa, että minä mieluimmin mietiskelin jahaaveilin, kuin kirjoitin romaaneitani, ja siihen ei ollut laiskuussyynä. Miksikä sitten niin tein?..

Aamulla tunsin jo itseni pahoinvointiseksi ja auringon laskiessa olinaivan sairaana, jotain kuumetta tunsin ruumiissani. Ja olinhan sitäpaitsi kävellyt kaiken päivää, joten siis jo väsymyskin vaivasi.Iltahämärässä astuin Vosnesenskinkatua. Minä suurella nautinnollakatson Pietarissa maaliskuun aurinkoa ja varsinkin sen laskeumistakirkkaana pakkas-iltana. Kirkkaan valon vallassa katu kauttaaltaanalkaa äkkiä loistaa. Rakennukset näyttävät säteileviltä. Niidenharmaa, keltanen ja likaisenviheriä väri hetkiseksi kadottaa kaikenkolkkoutensa; sydän rinnassa tuntee riemastusta, tunnet outojaväreitä ruumiissasi käyvän, juuri kuin armaan käden kosketuksensynnyttämä sähkövirta siinä vierisi. Mieli uudistuu, aatteet saavatuuden uran… Ihmeellistä! Mitä kaikkea yksi ainoa auringonsäde voivaikuttaa ihmissydämessä!

Jopa sammui viimeinenkin auringonsäde; pakkanen yltyi ja alkoi nenäänipistellä; hämärtää; myymälöissä kaasutulet sytytetään. TultuaniMüllerin ravintolan luo pysähdyin äkisti kuni kiinni naulattu jakatsoin kadun toiselle puolelle, ikäänkuin aavistaen jotain outoanyt heti tapahtuvan. Samassa huomasinkin toisella puolella katuavanhan ukon ja koiran hänen muassaan. Muistan vieläkin, että samassajokin outo, mitä vastenmielisin tunne kouristi sydäntäni, ja ettenmitenkään voinut tunteeni syitä selittää.

En ole mikään mystikko; aavistuksia ja enteitä tuskin nimeksikäänuskon, ja kumminkin on elämän matkalla sattunut minulle, kuten ehkämonelle muullekin, seikkoja semmoisia, joille on jotenkin vaikeaselitystä löytää. Niinpä nytkin tuo ukko kadun toisella puolella, – miksikä nyt, hänet huomattuani, minut heti outo aavistus valtasi, aavistus siitä, että tänä iltana jotain erinäistä on tapahtuva?Olisikohan sentähden, kun en ollut terve, ja ovathan sairaan ihmisentunteet usein pettäviä.

Ukko, astuen kumarassa ja hiljaa kepillään käytävän kiviinkoskettaen, kulki hitaasti, muutteli jalkojansa niinkuin ne olisivatpuupökkelöitä. En ollut vielä koskaan toista näin kummallista, noin outoa olentoa kohdannut. Jonkun kerran olin jo hänet Müllerinravintolassa nähnyt, ja silloinkin aina oli hän tehnyt minuunmitä kummallisimman vaikutuksen. Korkea vartalonsa, köyristynytselkänsä, kalmanharmaat kahdeksankymmenenvuotiset kasvonsa, vanha, ompeleista ratkeillut nuttunsa, murjottu, kahdenkymmenenvuotinenhuopahattunsa, joka peitti hänen miltei kokonaan paljastuneen päänsä,jonka niskapuolella oli vain ei enää harmaita, mutta jo vaaleankeltaisia haipenia, vaistomaiset, kuni viritetyn vieterin voimallatapahtuvat liikkeensä – tuo kaikki tahtomattakin kummastuttikaikkia, ken hänet ensi kertaa kohtasi. Tuntui todellakin jotenkinoudolta nähdä tuo entisajan vanhus yksinään, hoidotta, vanhus, jokaoli kuin hoitajiltaan pakoon päässyt mielipuoli. Kaiken muun ohellakummastutti minua hänen tavaton laihuutensa – lihaa hänessä ei lieneenää ollut yhtään, tuntui, että vain nahka olisi luut verhonut.Suuret, himmeät, oudonlaisten sinirengasten ympäröimät silmänsätuijottivat aina suoraan eteen, ei koskaan muualle, ja olempa melkeinvarma, ettei hän silmillään nähnyt mitään. Jos hän sinuun katsoikin, tuli hän kuitenkin suoraan sinua kohti, aivan kuin edessään olisikinvain tyhjyyttä. Useasti tulin tuon huomanneeksi. Hän oli vasta jonkunkerran käynyt Müllerin ravintolassa, mutta aina koiransa seurassa.Kukaan ravintolan vieraista ei häntä puhutellut eikä hänkäänkellenkään ainoatakaan sanaa lausunut.

– Minkä vuoksi hän käy ravintolassa, mitä asiaa hänellä olisi?ajattelin seisoessani toisella puolella katua, tahtomattanikin sieltäukkoa tarkastellen. Sairauden ja väsymyksen lisäksi tunsin outoaharmia.

Mitäpä hän ajatelnee, mikä hänen mielensä täyttänee? jatkoinmietiskelyäni.

Ajatelneeko hän ollenkaan? Onkohan kasvoiltaan eloisuus jo kokonaanpoistunut. Mitäpä lie tuon koiraluuskan löytänyt, senkun lakkaamattaseuraa häntä, on kuin osa hänestä ja, katsos kummaa, sehän onkin niinpaljon ukon kaltainen!

Koirapaha lienee niinikään ollut kahdeksankymmenenvuotias; niin, kyllä se oli niin vanha. Sehän näytti kaikkia muita koiriavanhemmalta ja jostain syystä samassa, kun ensi kerran tuonnäin, tuli mieleeni ajatus, ettei se voi olla toisten koirainkaltainen, vaan että se on kummallinen koira; siinä varmaan onjotain luonnotonta, loihdittua; ehkäpä siinä koiran muodossa onkinMefistofel, joillakin salaperäisillä, yliaistillisilla siteillä onsen kohtalo kiinnitetty isännän kohtaloon. Koiran nähtyänne olisitteheti sanoneet, että aivan varmaan ei se kahteenkymmeneen vuoteen oleruokaa saanut. Se olikin laiha kuin luuranko, tai paremmin sanoen – yhtä laiha kuin omistajansakin. Karva oli miltei kokonaan poiskulunut, vieläpä sen hännästäkin, joka lakkaamatta koipien välissäjäykkänä riippui. Pää pitkine korvineen oli niinikään riipuksissa.En ollut koskaan ennen noin rumaa koiraa nähnyt. Kun nuo kumpikinkadulla kulkivat, oli isäntä aina edellä, koira takana, kuono isännännutun helmassa kiinni. Tuntui kuin niiden kummankin sekä ulkomuotoettä astunta olisi joka askeleella ääneen lausunut:

"Olemmehan vanhoja, voi Herra, niin ylen vanhoja!"

Muistelen, että kerran tuli mieleeni ajatus, että ehkä tuo ukko jakoira ovatkin jotenkin päässeet lähtemään irti Gavornin kuvittamastaHoffmanin satukirjasta ja nyt tuon kirjan kuljeksivana ilmoituksenamaailmata maleksivat.

Ukon mentyä ravintolaan seurasin häntä sinne.

Ukko herätti ravintolassa yleistä kummastusta; isäntäkin näyttityytymättömältä kun tuo outo vieras sisään astui. Ukko ei koskaanmitään tilannut; aina hän astui uunin luo nurkkaan ja istuutuisinne. Jos joskus oli joku hänen paikkansa ehtinyt ottaa, seisoi hänkotvan aikaa ymmällä, epäröivänä, tuli hämilleen ja meni ikkunanviereiseen nurkkaan. Siellä otti hän tuolin, verkalleen laskeutuiistumaan, otti hatun päästään, laski sen lähellensä lattialle, hatunviereen laski keppinsä, nojautui tuolin selkämään ja jäi siihen aivanliikkumattomaksi kolmeksi tai neljäksikin tunniksi. Ei hän koskaanottanut mitään sanomalehteä, ei lausunut ainoatakaan sanaa, ei edesäännähtänytkään; hän istui vain ja katsoa tuijotti eteensä, vaikkakatseensakin oli niin tylsä ja eloton, että huoleti saattoi sanoa, ettei hän nähnyt tai kuullut mitään siitä, mitä lähellänsä tapahtui.

Koira, pari kolme kertaa yhdessä kohdin pyörähdettyään, asettuiisäntänsä jalkoihin, asetti turpansa hänen kenkiensä väliin, huoahti syvään, oikaisihe itsensä ja niinikään jäi kaikeksi iltaaliikkumattomaksi, ikäänkuin olisi siksi ajaksi kuollut. Voi luullaettä nuo kaksi olentoa olisivat jossain kaiken päivää kuolleinamaanneet, mutta sitten auringon laskettua äkkiä eloon elpyivät vainsen tähden, että saattaisivat mennä Müllerin ravintolaan ja niintäyttäisivät jonkin salaperäisen, käsittämättömän velvollisuutensa.Istuttuaan näin kolme, neljä tuntia, nousi ukko seisoalle, ottihattunsa ja läksi kotiinsa jonnekin. Koira nousi samalla, painoihännän koipien väliin, päänsä riipuksiin, seurasi isäntäänsä, kutenaina, verkalleen, konemaisesti. Ravintolan muut vieraat alkoivatlopulta kaikin tavoin vieroa ukkoa, kukaan heistä ei istunut hänenlähellensäkään, näytti kuin kaikki olisivat ukkoa inhonneet. Sitäkäänei hän ollenkaan huomannut.

Suurin osa ravintolassa kävijöistä oli saksalaisia. He olivaterilaisten laitosten omistajia Vosnesenskinkadun varrelta – lukkoseppiä, leipureita, värjäreitä, hatuntekijöitä, satulamaakareita – patriarkaalista väkeä, saksalaisessa merkityksessä. Müllerinravintolassa vallitsikin oikea patriarkaalisuus. Usein isäntäitsekin istui tuttujen vierastensa pöytään, jolloin aina vissimäärä punssipulloja tyhjennettiin. Talon koirat ja pienet lapsetniinikään tulivat vierasten seuraan ja vieraat hyväilivät sekälapsia että koiria. Oltiin kaikki keskenään tuttuja ja kukintoistansa kunnioitti. Ja kun vieraat kiintyivät saksalaisiasanomalehtiä lukemaan, kuului oven takaa isännän kamarista "Achdu mein lieber Augustin", jota rämisevällä pianolla isännänvaaleaverinen, pitkätukkainen tytär soitteli. Vieraat kuuntelivatsoittoa mielellään. Minä kävin Müllerin ravintolassa kunkinkuukauden alkupäivinä ja luin siellä isännän tilaamia venäläisiäaikakauskirjoja.

Tultuani nyt ravintolaan näin ukon jo istumassa ikkunan luona jakoirankin hänen jalkainsa juuressa. Ääneti istuin tuolille jaajattelin: "minkä vuoksi tulinkaan tänne, kun minulla täällä eiole mitään tehtävää, kun olen sairas ja tulisi siis kiiruhtaakotiini, juoda teetä ja käydä vuoteeseen? Tulinkohan todellakinvain nähdäkseni ukkoa?" Minua alkoi jo harmittaa. "Vähätpä minätuosta ukosta", ajattelin, muistaessani tunteen, joka minut valtasituonnottain, kun ukon kadulla näin. Ja välittäisinkö enempää noistaikävistä saksoistakaan! Miksikä on mieleni haaveileva? Mistätämä syyttäsuottainen levottomuus, joka viime päivinä on mielenivallannut, joka häiritsee elämääni ja estää näkemästä elämää senoikeassa valossa, josta eräs syvämietteinen arvostelija viimenovelliani arvostellessaan harmistuneesti huomautti? Ja kuitenkin,näitä siinä mietiskellessäni ja harmitellessani, jäin istumaanravintolaan; tautini yhä vain yltyi ja viimein oli minun säälilähteä pois lämpimästä suojasta. Otin käteeni erään frankfurtilaisensanomalehden, luin siitä pari riviä ja aloin torkkua. Saksat eiväthäirinneet minua. He lukivat, tupakoivat ja joskus, ehkä kerran, paritunnin kuluessa, joku matalalla äänellä kertoi jonkun lyhyen uutisenFrankfurtista, tai toisti saksalaisen sukkeluuksien kirjoittajanSafirin jonkun jutun tai sukkeluuden; sitten he taas uudistuneellakansallisylpeydellään vaipuivat lukemiseensa.

Olin siinä torkkunut ehkä puolen tuntia kun kylmien väreidenpuistuttamana äkkiä heräsin. Nyt tuli ehdottomasti lähteä kotiin.Mutta samassa sai minut eräs äänetön kohtaus taaskin pysähtymään.Edellä jo mainitsin että tuolille päästyään ukko heti kiinnittikatseensa johonkin esineeseen, johon sitten kaiken iltaa muuttumattatuijotti. Joskus hänen tuo ajatukseton, läpitunkeva, mitäänhuomaamatoin katseensa sattui minuun ja teki mitä vastenmielisimmänvaikutuksen; en päässyt siitä muutoin kuin paikkaa muuttamalla. Tälläkertaa oli ukon katseen uhriksi sattunut eräs pieni, paksun pyöreä,erittäin siistin näköinen, kovaksi tärkättyyn pystykauluspaitaanpuettu, punakka, Riiasta tänne vasta äskettäin tullut saksalainenkauppias Adam Ivanovitsh Shultz, kuten sittemmin kuulin, Müllerinhyvä ystävä, joka ei vielä tuntenut ukon tapoja eikä useitaravintolan vieraistakaan. Hän oli innolla lukenut "Dorfbarbieria" jaryypiskellyt punssia; kerran, kohotettuaan katseensa, huomasi ukonhäneen katsoa tuijottavan. Tästä hän kovin närkästyi.

Adam Ivanovitsh oli arvostaan arka ja vähästä loukkaantui, kutenyleensä "kunnon saksalaiset" konsanaan. Hän piti julkeana jaloukkaavana että häneen noin tarkkaan ja kursailematta katsotaan.Kumminkin salasi hän harminsa, käänsi katseensa epäkohteliaastavieraasta, mutisi itsekseen jotain ja piiloutui sanomalehtensätaakse. Eipä kuitenkaan kauvan malttanut piilossa olla, parin minutinkuluttua katsahti epäilevästi lehtensä yli – taaskin vastassa samatuijottava katse, sama mieletön tirkistäminen. Adam Ivanovitsh eivieläkään mitään virkkanut. Mutta kun hän kolmannellakin kerrallakeksi samaa, närkästyi hän ja piti velvollisuutenaan puolustaakunnon saksalaisuuttaan eikä sallia kunniallisen yleisön edessähäväistä Riian kaunista kaupunkia, jonka edustajana, tietystikin,hän tässä itseään piti. Ärtyisenä heitti hän sanomalehden kädestään, kolahutti kepillä päättävästi pöytään ja hehkuen omanarvon tuntoa, punssin ja loukatun kunniantunnon nostattama puna poskillaan, käänsihän säkenöivät silmänsä tuohon harmilliseen ukkoon. Näytti siltä,että katseillaan taistelijat koettivat silmiensä magnetillisellavoimalla voittaa vastustajansa, odottaen, kumpi ensin häpeisi jaloisi katseensa maahan. Kepin kolina ja Adam Ivanovitshin omituinenasento veti kaikkien vierasten huomion taistelijoihin. Kukin olijättänyt lukemisensa ja juhlallisella, äänettömällä uteliaisuudellaseurattiin taistelijoiden kamppailua. Kohtaus oli perin koomillinen.Mutta turhiinpa meni punertavan saksan tuikeain silmäin magnetillinenvoima. Ukko ei tuntunut siitä yhtään välittävän, tuijotti vainentisekseen yhä enemmän raivostuvaa herra Shultzia huomaamattaedes, että oli kaikkien uteliaisuuden esineenä, aivan kuin päänsäei olisikaan ollut maan päällä, mutta kuussa. Nyt jo loppui AdamIvanovitshin kärsivällisyys ja suuttumus puhkesi sanoihin.

– Miksi te minuun niin tarkkaan katsotte? karjasi hän saksaksiterävällä, kimakalla äänellä, muuttuen hyvin uhkaavan muotoiseksi.

Vastustajansa pysyi ääneti, niinkuin ei olisi ymmärtänyt eikä edeskuullutkaan kysymystä. Adam Ivanovitsh päätti puhua venättä.

– Minä teitä kysyy, miks' hän ahkerasti minua katsoo? huusi hänkahta vihaisemmin. – Minä tiedetään hovissa ja te ei tiedetä! lisäsihän noustuaan seisomaan.

Ukkopa ei nytkään edes liikahtanutkaan. Saksalaisten joukosta kuuluityytymätöntä murinaa; Müller tuli huoneeseen tiedustelemaan hälinänsyytä. Tultuaan asiasta selville ja luullen ukkoa kuuroksi huusi häntämän korvaan:

"Härra Shultz kysyy teitä ei ahkerasti katsoa häntä", huusi hän niinkovin, kuin suinkin voi, katsellen ja tarkastellen käsittämätöntävierasta.

Vaistomaisesti katsahti ukko Mülleriin ja jonkinlaisia hämmästyksentai levottomuuden synnyttämiä merkkejä ilmaantui hänen tähänastisilleelottomille kasvoilleen. Hän tuli hämilleen, röhisten kumartui alas,hätäillen otti hattunsa ja keppinsä, nousi tuolilta ja jonkinlainensurkea hymy kasvoillaan – hymy, joka on sorretun köyhäparankasvoilla silloin, kun on sattunut ottamaan vieraan istuimen jahänet siitä pois käsketään – alkoi hän tehdä lähtöä. Tässä köyhän, rahjistuneen ukon kuuliaisessa ja nöyrässä hätäilemisessä oli niinpaljon sääliä herättävää, niin paljon semmoista, josta sydän rinnassaikäänkuin ympäri kääntyy, että kaikki huoneessa olijat, yksimpä AdamIvanovitshkin, asiassa heti mielensä muuttivat. Oli selvää, etteiukko saattanut loukata ketään, vaan että hän hyvin hyvästi tiesi, jotta hänet voidaan ulos potkaista, käskeä pois huoneesta kunikerjäläinen käsketään.

Müller oli hyvä ja sääliväinen mies.

– Ei, ei, sanoi hän pudistellen rauhottavasti ukkoa olkapäästä, – te istuu! Aber herr Shultz kysyy varsin teitä ei ahkerasti katsoahäntä. Hän tiedetään hovissa.

Ukko rukka ei ymmärtänyt nytkään, hämmentyi yhä enemmän, kumartuiottamaan hatusta pudonnutta vanhaa, reikäistä, sinistä liinaansa, alkoi kutsua koiraa, joka makasi liikkumatta lattialla ja, kutensaattoi luulla, sikeästi nukkui, pää käpälien välissä.

– Asorka, Asorka! höperteli hän vanhuksen värisevällä äänellä. —

Asorka!

Asorka ei liikahtanutkaan.

– Asorka, Asorka! kutsui ukko suruissaan ja kosketti kepillä koiraa; koira vaan pysyi liikkumatta.

Keppi putosi ukon kädestä. Hän kumartui, laskeusi polvilleen jamolemmin käsin kohotti Asorkan kuonoa. Asorka parka! Se oli kuollut.Isäntänsä jalkoihin hiljaa se kuoli joko vanhuudesta tai nälkään.Kuni salaman satuttamana katsoi ukko koiraansa hetkisen, ikäänkuin eiolisi voinut käsittää, että Asorka todellakin oli kuollut; kumartuisitten verkalleen entisen palvelijansa ja ystävänsä yli ja painoikalpeat kasvonsa koiran elotonta kuonoa vasten. Huoneessa vallitsihiljaisuus. Liikutetuin mielin seurasimme tapahtumaa… Vanhus parkanousi ylös. Hän oli entistä kalpeampi ja vapisi kuni vilutautinen.

– Voipi kuva tehdä, puheli hyväsydäminen Müller, tahtoen jollaintavoin ukkoa lohduttaa. (Kuvalla hän tarkoitti täytettyä koirannahkaa.) – Voipi hyvä tehdä kuva. Theodor Karlovitsh Kryger oikein, oikein hyvä tekee kuva. Theodor Karlovitsh Kryger on yks' suurimestari kuva tekee, puheli Müller, nosti ukon kepin lattialta jaantoi sen hänelle.

– Niin, minä hyvän tekee kuva, puuttui vaatimattomasti itse herra

Kryger puheeseen ja astui ukon luo.

Hän oli pitkä, laiha, hyvänluontoinen, ruskea, takkulatukkainensaksa, silmälasit käyrällä nenällään.

– Theodor Karlovitsh Krygerillä on suuri talantti tehdä erinomaisenhyvä kuva, sanoi Müller innoissaan keksinnöstään.

– Niin, minulla on suuri talantti tehdä erinomaisen hyvä kuva,ehätti herra Kryger, – ja minä teke teille ilmaiseksi koirastakuvan, lisäsi hän jalomielisessä uhraavaisuudessaan.

– Ei, minä maksan teille siitä, että te tekee kuva! huusi kohtikurkkua Adam Ivanovitsh Shultz, muuttuen kahtavertaa punaisemmaksi,hänkin jalomielisyyttä hohtaen, pitäen itseään syyllisenä koko tähänonnettomuuteen.

Vanhus kuunteli näitä puheita vaikkei, kuten näytti, sanaakaan siitäymmärtänyt. Koko ruumiinsa yhä vieläkin vapisi.

– Odottaa! Odottaa! Ottaa yksi ryyppy hyvä konjakki! huudahti Müllernähtyään kummallisen vieraansa aikovan lähteä.

Ryyppy tuotiin. Vanhus tarttui siihen konemaisesti, muttakätensä vapisi ja ennenkuin hän sai ryypyn huulilleen, kaatuisiitä maahan puolet, ja maistamatta pisaraakaan asetti hänryypyn takaisin tarjottimelle. Sen jälkeen myhähti hän oudosti,ikäänkuin tarkoituksetta, ja läksi kiireisin, horjuvin askelinhuoneesta, ja jätti Asorkan lattialle. Huoneeseen jääneet seisoimmekummastuksissamme; kuului huudahtuksia ja ihmettelyä.

– Hyi! Was für eine Geschichte! puhelivat saksat, tuijottaentoisiinsa.

Minä kiiruhdin vanhuksen jälestä. Oikealla ravintolasta oli muutamanaskeleen päässä kaita, pimeä, isojen rakennusten varjostamapoikkikatu. Oli kuin joku olisi kehoittanut minua sinne, kunikuiskaten, että aivan varmaan ukko oli sille kadulle lähtenyt. Kadunoikealla puolella oleva toinen talo oli rakennustelineiden ympäröimä.Telineiden ympärillä oli lauta-aita, joka ulettui melkein kadunpuoliväliin, aidan viereen oli laitettu puukäytävä jalankävijöille.Aidan ja talon muodostamassa pimeässä nurkassa tapasin vanhuksen. Hänistui puukäytävän rapulla ja kyynärpäät polviin tukien piteli päätäänmolemmin käsin. Istuin siihen hänen viereensä.

– Kuulkaas, sanoin neuvotonna, mistä alkaisin puheen: – älkää

Asorkan tähden surko. Lähtekää kanssani, minä saatan teitä kotiin.

Rauhoittukaa. Minä kutsun heti ajurin. Missä te asutte?

Vanhus ei vastannut mitään. En tiennyt mitä tekisin. Kadulla, paitsimeitä kahta, ei ollut muita ketään. Äkkiä alkoi vanhus tapaillakättäni.

– Ahdistaa! lausui hän kähisevällä, tuskin kuuluvalla äänellä. —

Ahdistaa!

– Mennään kotiin! huudahtin minä, nousin seisomaan ja koetin auttaaukkoa ylös. – Kotona juotte teetä ja käytte vuoteeseen… Minä hetihaen ajurin… Kutsun lääkärin … minä tunnen erään lääkärin…

En muista tarkoin mitä kaikkea hänelle puhuin.

Hän koetti nousta, mutta hiukan kohottuaan putosi jälleen istumaanja taaskin alkoi höpistä yhtäläisellä kähisevällä, tukahutetullaäänellä. Kumarruin vielä likemmäksi häntä kuullakseni.

– Hirvisaarella, kähisi hän, – kuudennella linjalla …ku-udennella lin-jalla…

Ja hän vaikeni.

– Mitä, asutteko Hirvisaarella? Ettehän lähteneet sinnepäin, se onvasemmalla eikä oikealla. Minä heti saatan teidät…

Vanhus ei liikahtanutkaan. Tartuin käteensä – se putosi hervahtaenkuni kuolleen käsi. Katsahdin kasvoihinsa, kosketin häneen kädelläni – hän oli kuollut. Oli kuin olisi tämä kaikki unessa tapahtunut.

Tästä koitui minulle paljon puuhaa, ja tällä aikaa paranintaudistanikin. Kohta löytyi ukon asunto. Hän ei asunutkaanHirvisaarella, vaan hyvin lähellä kuolinpaikkaansa, Klugen talonvinnikamarissa, viidennessä kerroksessa, erikoisessa huoneuksessa, johon kuului pieni eteinen ja iso, hyvin matala, pieni-ikkunainenkamari. Kaikesta saattoi huomata vanhuksen eläneen köyhänä.Huonekaluina oli vain pöytä, kaksi tuolia ja ikäkulu sohva, kovakuin kivi, josta, kaiken lisäksi, niinitäytteet joka puolelta ulostunkeuivat. Eikä sekään ollut ukon, vaan talonisännän oma. Kaikestapäättäen uuni ei ollut pitkään aikaan lämminnyt; kynttilää einiinikään löytynyt. Saattoi olla melkein varma, että vanhus kävikinMüllerin ravintolassa vain sen vuoksi, jotta saisi istua kynttilänvalaisemassa huoneessa ja lämmitellä vanhaa ruumistaan. Pöydälläoli tyhjä savituoppi ja sen vieressä palanen vanhaa, kuivettunuttaleipää. Rahaa ei löytynyt yhtään. Hautajaisien varalle ei ollutalusvaatteitakaan; joku lahjoitti sitä varten paidan. Oli selvää,ettei hän näin aivan yksin voinut tulla toimeen, vaan että jonkunedes joskus täytyi hänen luonansa käydä. Pöytälaatikossa oli hänenpassinsa. Syntyisin oli hän ulkomaalainen, muuttunut Venäjänalamaiseksi, nimensä oli Jeremias Smith, ammatiltaan koneenkäyttäjä,ikänsä seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta. Pöydällä oli kaksi kirjaa: maantiedon alkeiskirja ja venäjänkielinen Uusi Testamentti, jonkalehtien reunamilla oli lyijykynällä ja kynnellä piirrettyjä viivoja.Nuo kirjat otin huostaani. Kuulustelin talon muilta asukkailtasekä isännältä – kukaan ei tiennyt kuin hyvin vähän vanhuksestakertoa. Talo oli oli jokseenkin suuri, vuokralaisia paljon, enimmäkseen käsityöläisiä ja saksalaisia rouvia, jotka vuokrasivatasuntoja yksityisille ja tarjosivat samalla täyden ylläpidon. Talonaatelissukuiselta isännöitsijältä en onnistunut sen sanottavampaaselkoa saada; isännöitsijä tiesi vain, että asunnon vuokra olikuusi ruplaa kuukaudelta ja että vanhus oli siinä asunut neljäkuukautta, oli jättänyt kahden kuukauden vuokran maksamatta ja sentähden sanottu pois asunnosta. Kysymykseen: kävikö ketään vanhuksenluona, ei kukaan voinut mitään varmaa vastausta antaa. Talo oliiso – kuka ne kaikki moisessa Noakin arkissa kävijät tuntisi, kenne muistaisi. Viisi vuotta taloa palvellut talonmies olisi ehkäjoitakin tietoja voinut antaa, mutta hänkin oli pari viikkoa sittenmatkustanut kotikyläänsä ja jättänyt sijaisekseen veljensä pojan,ja tämä ei ollut vielä ehtinyt talon asukkaihin tutustua. En osaavarmaan sanoa mitä lopputuloksia tiedusteluista oli, ukko kumminkinhautaan saatettiin. Näihin aikoihin pistäysin, muiden puuhienivälillä, Hirvisaarella, kuudennella linjalla, jonne tultuani hymyilinitselleni – mitäpäs minä täällä kuudennella linjalla saatoin nähdämuuta kuin tavallisia asuinrakennuksia tavallisessa rivissä? Muttamiksikä vanhus kuollessaan kuudetta linjaa mainitsi, ajattelin, miksiviimeiset ajatuksensa kulkivat kohti Hirvisaarta? Jokohan se olikuolevan hourailua?

Tarkastelin Smithin tyhjäksi jäänyttä asuntoa. Se miellytti minuaja päätin vuokrata sen. Kamari oli iso, joskin niin matala, ettäensi päivinä tuntui että pääni ylettyy välikattoon. Ennen pitkäätuntui se jo kodikkaalta. Eihän kuudella ruplalla saattanut parempaatoivoakaan. Parasta siinä oli sen erikoisasema. Minun tuli vainpalkata itselleni palvelija, sillä yksin oli minun mahdoton toimeentulla. Ensi aluksi suostui talonmies käymään kerran päivässäsiivoamassa ja järjestämässä huoneen. Ehkäpä tulee joku vanhustakyselemään, ajattelin. Mutta viisi päivää kului eikä luonani ketään käynyt.