Читать книгу Sorrettuja ja solvaistuja - Федор Достоевский, Dostoyevsky Fyodor, Fyodor Dostoevsky - Страница 7

ENSIMÄINEN OSA
VII

Оглавление

Hän piti hattuaan kädessään ja tultuaan sisään pani hän sen pianonkannelle, sitten lähestyi hän minua ja ääneti ojensi minulle kätensä.Hänen huulensa hiljakseen liikkuivat; näytti, niinkuin hän olisitahtonut minulle jotain tervehdykseksi sanoa, mutta sanoja eikumminkaan kuulunut.

Kolmeen viikkoon emme olleet nähneet toisiamme. Minä katsoin häneenepäröivänä ja pelvolla. Kuinka hän olikaan muuttunut näinä kolmenaviikkona! Kaiho ahdisti sydäntäni, kun minä näin nuo vaipuneet, vaaleat posket, jotka olivat kuin vilutautisen, muuttuneet huulet,ja pitkien, tummien ripsien takaa kuumeentapaisesti, outoa intoisaapäättäväisyyttä säteilevät silmät.

Mutta, Jumalani, kuinka hän oli kaunis! En milloinkaan, en ennen, ensenjälkeen nähnyt häntä semmoisena, kun tuona onnettomana päivänä.Sekö, sekö on tämä Natasha, hänkö tämä tyttö, joka ainoastaanvuosi takasin, kääntämättä silmiänsä minusta ja liikutellenhuulosiansa mukaani, kuulteli romaaniani ja joka niin iloisesti, niin huolettomasti silloin nauroi ja illallispöydässä isänsä jaminun kanssani ilveili. Hänkö tämä Natasha, joka tuolla toisessakammarissa, painaen alas päänsä ja kokonansa punastuneena sanoiminulle: niin?

Kuului iltakirkkoon kutsuvan kellon kumea ääni. Hän värähti; äitiristi silmänsä.

– Tahdoithan sinä mennä iltakirkkoon, Natasha, jopa soitetaankirkkoon, sanoi äiti. – Mene, Natasha kultaseni, mene vaan, onhan kirkko lähellä! Samassa hiukan kävelisitkin. Miksi istutsulkeutuneena! Katsoppas, kuinka olet vaalea, olet kuin kateellistensilmäämä.

– Minä … ehkä … en lähde tänään, sanoi Natasha verkalleen jahiljaan, melkein kuiskaamalla. – Minä en ole terve, lisäsi hänvaaleana kuni palttina.

– Parasta olisi, jos menisit, Natasha; aioithan sinä äsken mennä jatoithan jo hattusikin. Käy rukoilemassa, Natasha, käy rukoilemassa, että Jumala antaisi sinulle terveyden, pyyteli Anna Andrejevna, katsoen arasti häneen, ikäänkuin olisi peljännyt häntä.

– No niin, mene vaan; samassa vähän käveletkin, lisäsi ukko, myöskinlevottomana katsellen tytärtänsä silmiin. – Äitisi puhuu oikein.Vanja saattaakin sinua.

Olin huomaavinani lyhyen katkeran hymyn Natashan huulilla. Hänmeni pianon luo, otti hattunsa ja pani sen päähänsä; hänen kätensävapisivat. Hänen liikkeensä näyttivät tahdottomilta, konemaisilta, – ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt mitä tekikään. Isä ja äiti loivathäneen tutkivia katseita.

– Jääkää hyvästi! sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

– No, no, enkelini, mitäpä tässä hyvästellä, mokomalle matkalle!Saa edes hiukan tuuli päällesi puhaltaa; katsoppas, kuinka kalpeaoletkaan. Ah! Mitä minä unehutinkaan, (aina minä jotain unehutan!)minähän jo sain sinulle valmiiksi pyhäinjäännös-säilykkeen; ompelinsen sisään rukouksen, enkelini; Kijevin nunna neuvoi minulle senviime vuonna; se on kelvollinen rukous; äsken sen jo ompelin. Pane sekaulaasi, Natasha. Kenties Herra Jumala lahjoittaa sinulle terveyden.Olethan ainoa lapsemme.

Muori otti työlippaasta Natashan kultaisen kaularistin; tämän nauhaanoli kiinnitetty vasta valmistettu pyhäinjäännös-säilyke.

– Kanna terveydeksesi! sanoi äiti, pannen ristin tyttärensä kaulaanja siunaten hänet ristimerkillä. – Muinoin minä sinua joka yöksiristimerkillä siunasin, kun menit nukkumaan, luin rukouksen ja sinäluit minun kanssani. Mutta nyt sinä et enää ole semmoinen, eikäJumala annakaan sinulle sielunrauhaa. Ah, Natasha, Natasha! Ei oleapua sinulle äidinrukouksistanikaan enää!

Muori alkoi itkeä.

Natasha ääneti suuteli äitinsä kättä ja astui askeleen ovelle päin;äkkiä hän kääntyi takaisin ja lähestyi isäänsä. Hänen rintansa nousija laski raskaasti.

– Isä, siunatkaahan tekin omaa tytärtänne! lausui hän tukahdutetullaäänellä ja laskeusi polvilleen hänen eteensä.

Tämä hänen odottamaton, kovin juhlallinen käytöksensä pani meidätkaikki hämille. Jonkun aikaa aivan neuvottomana tarkasteli isätytärtään.

– Natasha kultani, lapsueni, tyttöseni, rakkaani, mikä sinun on?huudahti lopulta isä, ja viljavat kyyneleet vierivät silmistään. – Miksi sinä suret? Miksi itket päivin ja öin? Näenhän minä tuonkaiken; minä en saa öitäni nukkuneeksi, nousen ylös ja kuultelenovesi takana!.. Sano minulle kaikki, Natasha, ilmaise kaikkihuolesi, minulle, vanhukselle, ja me…

Hän ei päättänyt lausettansa, nosti tyttärensä ja syleili häntäinnokkaasti.

Tytär vaipui hänen rintaansa vasten ja piilotti kasvonsa hänenolkaansa vastaan.

– Ei mitään, ei mitään, niin vaan … en ole terve, soperti Natasha,väkisin pidättäen sisäistä, polttavaa tuskaansa.

– Siunatkoon sinua Jumala niin, kuin minä siunaan, rakkain lapseni, kallis tyttöseni! lausui isä. – Lähettäköön Hän sinulle elinajaksesisielunrauhan ja varjelkoon sinua kaikilta murheilta. Rukoile Jumalaa, lapsueni, jotta minun syntisen rukoukseni tulisi Hänen eteensä.

– Minunkin, olkoon minunkin siunaukseni sinun kanssasi! liitti äitikyyneltulvan silmistään vuotaessa.

– Jääkää hyvästi! kuiskasi Natasha.

Ovella hän vielä pysähtyi, vielä kerran katsahti vanhempiinsa,ikäänkuin olisi aikonut vielä jotain sanoa, mutta ei voinut ja niinläksi hän kiireesti huoneesta. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä, pahaaavistus täytti mieleni.

Sorrettuja ja solvaistuja

Подняться наверх