Читать книгу Sorrettuja ja solvaistuja - Федор Достоевский, Dostoyevsky Fyodor, Fyodor Dostoevsky - Страница 8

Hän astui ääneti, kiirehtien, pää alas painuneena, minuunkatsomattakaan. Mutta päästyään kadulta rantakadulle hän äkkiäpysähtyi ja tempasi minua kädestä kiinni.

– Ahdistaa! kuiskasi hän. – Sydäntä kouristaa, tukahduttaa!

– Käänny takaisin, Natasha, huudahtin minä säikähtyneenä.

– Etkö sinä sitten näe, Vanja, että minä läksin pois ainaiseksi,erosin heistä enkä milloinkaan palaa takaisin? lausui hän, luodenminuun sanomatonta kärsimystä ilmaisevan katseen.

Sydämmeni oli lakata sykkimästä. Tätä kaikkea minä aavistin jo heillemennessäni, tämä kaikki näkyi minulle ikäänkuin sumun läpi, ehkäpäjo kauvan ennen tätä päivää näin sen tällä tavoin käyvän, muttakumminkin sattuivat nyt sanansa minuun kuni ukkosen isku.

Astuimme murheisina rantakatua. Minä en voinut puhua; minä koetinetsiä syitä, koetin ajatella ja jouduin kokonaan ymmälle. Päätänialkoi pyörryttää. Minusta tuntui tämä niin luonnottomalta, niinmahdottomalta.

– Syytätkö sinä minua, Vanja? sanoi hän jonkun ajan kuluttua.

– En, mutta … mutta minä en usko; se on mahdotonta!.. vastasin, muistamatta, mitä puhuin.

– Ei, Vanja, niin se nyt on! Minä läksin heidän luotaan enkä tiedä,kuinka heille käy … en tiedä, kuinka käy itsellenikään!

– Menetkö hänen luoksensa, Natasha? Niinkö?

– Niin, vastasi hän.

– Mutta sehän on mahdotonta! huudahdin minä epätoivoisena.

– Tiedätkö, että se on mahdotonta. Natasha parkani! Sehän on mielettömyyttä. Sitenhän sinä surmaat heidät sekä itsesi tuhoat!

Tiedätkö sinä sen, Natasha?

– Tiedän; vaan mitäpäs minä voisin, ei se ole minun tahdossani!sanoi hän, ja hänen sanoissaan kuului niin paljon epätoivoa,ikäänkuin hän olisi ollut matkalla kuolemanrangaistusta kärsimään.

– Käänny, käänny takaisin, kunnes vielä ei ole myöhäistä, pyytelinminä häntä, ja sitä innokkaammin, sitä vakuuttavammin rukoilin, mitä enemmän itse tunsin turhiksi kaikki kehoitukseni ja niidensopimattomuuden juuri tällä kertaa. – Ymmärrätkö sinä, Natasha, mitä teet itsellesi? Ajattelitko sinä sitä? Onhan hänen isänsäsinun isäsi vihollinen; loukkasihan ruhtinas isääsi, epäili häntärahojen varkaudesta; hänhän se nimitti isääsi varkaaksi. Onhan heidänvälillään parhaillaan oikeudenkäynti… Ja mitä! Kaiken lisäksi vielätämä viimeinen seikka, ja tiedätkös sinä, Natasha … (oi Jumalani, tiedäthän sinä tämän kaiken) … tiedätkö, että ruhtinas epäiliisääsi ja äitiäsi, että juuri he, ja tahallaan, saattoivat Aleshansinuun mieltymään, kun Alesha vieraili teillä maalla? Ajatteleppas, kuvaileppas vain se itsellesi, mitenkä silloin isäsi tuosta valheestakärsi. Tukkansa on näinä kahtena vuonna kokonaan harmaantunut – katsohan häntä! Ja pääasia: sinähän tuon kaiken tiedät, Natasha, hyvä Jumala kuitenkin! Minä en puhukaan siitä, miltä tuntuu heistäkadottaa sinut ijäkseen! Olethan sinä heidän aarteensa, kaikkensa, mitä heille vanhoille päivilleen on jäänyt. Minä en tahdo siitäpuhuakaan: se sinun tulee itsesi tietää; muista, että isäsi pitääsinut syyttä häväistynä, jota nuo röyhkeät syyttä loukkaavat, solvaavat kostamatta! Nytpä, juuri nyt taas uudestaan virisi, saivauhtia tuo vanha, pinttynyt vihamielisyys siitä, ette te otitteAleshan vastaan. Ruhtinas taas loukkasi isääsi, joka vielä on vihanvimmassa tästä uudesta solvauksesta, ja nyt kaikki, kaikki tämä,kaikki nuo syytökset tulevatkin nyt todistetuiksi! Kaikki, jotkatietävät asian, sanovat ruhtinaan olevan oikeassa, kaikki syyttävätsinua ja isääsi. No, mitenkä hänelle käy? Sehän vie häneltä hengenheti kohta! Häpeä, häväistys, ja keneltä? Sinun tauttasi, hänentyttärensä, hänen ainokaisensa, rakkaimman lapsensa tautta! Entäsäitisi? Hänkään ei voi kestää… Natasha, Natasha! Mitä teetkään?Palaja! Ole järkevä!

Hän oli vaiti; sitten katsahti hän minuun nuhtelevasti, ja niinpaljon sanomatonta tuskaa, niin paljon kärsimystä oli hänenkatseessaan, että minä käsitin, kuinka verisesti haavoittunut olihänen sydämmensä ilman minun sanojanikin. Minä ymmärsin, mitä hänelletehty päätöksensä tuli maksamaan ja miten piinasin, viiltelin häntäturhilla, myöhäisillä neuvoillani; tuon kaiken minä hyvin ymmärsin, enkä kumminkaan voinut pidättää itseäni, vaan jatkoin:

– Ja sanoithan sinä itse vast'ikään äidillesi, että, kenties, etlähde kotoa … iltakirkkoon. Siis, sinä tahdoit jäädäkin kotiin; etsiis vielä lopullisesti päättänyt?

Hän vastasi minulle vain katkeralla hymyllä. Ja miksikä minä tuotakysyinkään? Täytyihän minun ymmärtää, että kaikki oli auttamattomastipäätetty. Mutta minä en voinut itseäni hallita.

– Ja rakastatko sinä sitten häntä niin äärettömästi! huudahdin, vapisevalla sydämmellä katsoen häneen, tuskinpa itsekään käsittäen, mitä kyselenkään.

– Mitä minä sinulle vastaisin, Vanja. Näethän sinä: hän käski minuntulla, ja minä olen täällä, odotan häntä, lausui hän katkerastihymyillen.

– Mutta kuulehan, kuulehan vain, aloin minä taas pyydellä häntä,tarttuen oljen korteen, – tämän kaiken voi vielä korjata, voivielä tehdä kokonaan toisella tavalla, aivan kaikkinensa jotenkinmuulla tavalla. Voithan olla kotoa pois menemättä. Minä neuvonsinulle, miten teet, Natasha. Minä otan huolekseni sovittaa teillekaikki, kaikki, toistenne kohtaamiset, ja kaikki… Älä vain poistukotoasi! Minä tahdon kantaa teidän kirjeenne; miksikä en voisi kantaakirjeitänne? Niin on oleva parempi, kuin tämä nykyinen toimesi.Minä voin sen kaiken tehdä; minä teen teidän kummankin mieliksi, saattepa nähdä, että olen täyttävä tahtonne… Etkä sinä saataitseäsi hukkaan, Natasha, niinkuin nyt… Mutta nythän sinä varmastijoudut hukkaan, joudut kokonaan! Suostu siihen, Natasha: kaikki käymainiosti, onnellisesti, ja te voitte rakastaa toisianne niin paljon, kuin vaan tahdotte… Ja kun isänne lopettavat riitansa (sillävälttämättömästi he lopettavat riitansa) – silloin…

– Riittää jo, Vanja, jätä se nyt jo, keskeytti hän, puristaenvahvasti kättäni, kyynelsilmin hymyillen. – Hyvä, kelpo Vanja! Sinäolet hyvä, rehellinen ihminen! Et sanaakaan sano itsestäsi! Minähänensin hylkäsin sinut, ja sinä kaikki annoit anteeksi, huolehditainoastaan minun onnestani. Tahdot kantaa meidän kirjeemme…

Hän alkoi itkeä.

– Tiedänhän minä, Vanja, kuinka paljon sinä rakastit minua, mitenvielä nytkin rakastat, etkä ainoatakaan soimausta, et ainoatakaanpahaa sanaa minulle moitteeksi koko tällä ajalla lausunut! Ja sinä,sinä!.. Jumalani, kuinka olenkaan rikkonut sinua vastaan! Vanja!Muistatko, Vanja, muistatko sinä sinun ja minun yhteistä aikaamme?Ah, parasta olisi, jos en olisi tuntenut, en kohdannutkaan häntämilloinkaan!.. Olisin silloin saanut elää sinun kanssasi, Vanja, sinun, sinä minun kelpopoikani, minun kyyhkyläiseni!.. Ei, minäen ansaitse sinua! Näes, mimmoinen minä olen: mokomalla hetkelläminä muistutan sinulle menneestä onnestamme, ja sinähän kärsit joilman sitäkin! Tuonnoin et sinä kolmena viikkona meillä käynyt: minä vakuutan sinulle, Vanja, minulle ei ainoatakaan kertaa tullutajatusta mieleen, että sinä kiroaisit minua, vihaisit minua. Minätiesin, miksi sinä poistuit! Sinä et tahtonut olla tiellämme, ollameille elävänä nuhteena. Etteikö sinun sitten ollut raskasta nähdämeitä! Ja kuinka minä sinua odotinkaan, Vanja, mitenkä ikävöinkään!Vanja, kuules, jos minä rakastinkin Aleshaa kuni hupsu, kunimieletön, niin sinua ehkäpä vielä enemmin, niinkuin ystävätäni, vielä enemmin rakastan. Kyllä minä luulen ja tiedän sen, etten voisinutta elää; minä tarvitsen sinua, tarvitsen sinun sydäntäsi, sinunkultaista henkeäsi… Ah, Vanja! Kuinka karvas, kuinka raskas aikaminulle nyt alkaakaan!

Hän oli sulaa kyyneltulvaansa. Todellakin, raskas oli hänenkohtalonsa!

– Ah, kuinka minä halusin nähdä sinua! pitkitti hän, tukahduttaenitkunsa. – Kuinka oletkaan laihtunut, olet sairas, kalpea; oletkosinä todella ollut sairaana, Vanja? Ja kas minua, kun en tiedustakaansinulta asioitasi! Yhä vain puhun itsestäni; sanos, mitenkä ovatasiasi kustantajien kanssa? Kuinkas on uusi romaanisi, jatkuuko se?

– Onko nyt aika puhua romaaneista, tai minusta, Natasha! Ja mikäpäsniillä minun asioillani! Ei mitään hätää; hyvin menevät, ja Herrapaniiden kanssa! Mutta kuules, Natasha: hänkö se vaati, että menisithänen luoksensa?

– Ei, ei hän yksin, vaan minä ehkä enemmän. Hän kyllä puhuisiitä, ja samaa sanoin itsekin… Näes, ystäväiseni, minä kerronsinulle kaikki. Hänelle ehdotellaan morsianta, rikasta ja hyvinkorkeasukuista, jonka sukulaisetkin kaikki ovat hyvin ylhäisiä.Aleshan isä välttämättömästi tahtoo, että hän naisi tuon neidon,ja isähän on, kuten hyvin tiedät, suurin juonittelija, hän panikaikki vieterit liikkeelle; kymmeneen vuoteen ei toista samanlaistatilaisuutta voi odottaa. Mahtavia sukulaisia, rahoja… Tyttö,kerrotaan, on hyvin kaunis; hän kovin viehättää Aleshaa. Ja sittenisäkin tahtoo saada pikemmin Aleshan tieltään, jotta voisi itsenaida, ja siksi juuri välttämättömästi tahtoo kaikilla keinoillarikkoa meidän välimme. Hän pelkää minua ja vaikutusvaltaaniAleshaan…

– Tietääkö sitten ruhtinas teidän rakkaudestanne? keskeytin minäkummeksien. – Hänhän vain aavistaa eikä ollenkaan liene varma.

– Tietää, hän tietää kaikki.

– No, kukapas hänelle sen sanoi?

– Alesha itse joku aika sitten kertoi kaikki. Hän itse minullesanoi, että on kaikki puhunut isälleen.

– Taivas varjelkoon! Mitä te teettekään! Itsekö ilmaisi kaikki, javielä tähän aikaan?

– Älä syytä häntä, Vanja, keskeytti Natasha – äläkä naura hänelle!Häntä ei saa arvostella samalla mitalla, kuin kaikkia muita.Ajatteles oikein. Eihän hän ole semmoinen, kuin sinä ja minä olemme.Hän on lapsi; eihän häntä ole niin kasvatettukaan. Ymmärtäisikös hän, mitä tekee! Ensi vaikutus, ensimäinen syrjävaikutin voi irroittaahänet kaikesta siitä, jolle hän hetki sitten vannomalla antautui.Hänellä ei ole tahdon lujuutta. Hän voi vannoa sinulle uskollisuutta,ja jo samana päivänä, samalla totuudella ja sydämmellisyydellävoi hän antautua toiselle; tuleepa itse ensimäisenä siitä sinullekertomaankin. Hän voi tehdä jonkun huonon työnkin, mutta syyttääsiitä häntä ei voi, ehkäpä vain sääliä. Hän voi uhrata omantahtonsakin ja, tiedäppäs, millä tavalla voikin uhrata! Mutta sen hänvoi tehdä vain ennen jotain uutta miellettä; sen tultua unohtaa hänentisen kokonaan. Sillä tavoin hän unohtaisi minutkin, jos en minäolisi aina hänen luonansa. Kas, semmoinen hän on!

– Ah, Natasha, ehkä tuo ensinkään ei olekaan totta, on vain huhuja.

Kuinka hän, mokoma poikapahanen, nyt jo naisi!

– Minähän sanoin, että hänen isällään on jonkinlaisia erityisiätuumia.

– Mutta mistäpäs sinä tiedät, että morsian on niin kaunis ja että

Alesha on häneen jo viehättynyt?

– Alesha itse minulle siitä puhui.

– Mitä! Itse puhui sinulle, että voipi toiseen rakastua, ja sinultavaati nyt tämmöistä uhrautumista?

– Ei, Vanja, ei! Sinä et tunne häntä, sinä olet vähän olluthänen seurassaan; hänet pitää oppia paremmin tuntemaan, ja sittenvasta tehdä päätöksiä. Ei maailmassa löydy sydäntä puhtaampaa jarehellisempää, kuin hänen sydämmensä on! Mitä? Olisiko parempi, joshän olisi valehdellut. Mitä tulee siihen, että toinen miellytti, niin ei huoli muuta kuin jos hän ei kohtaisi minua yhteen viikkoon, unohtaa hän minut ja rakastuu toiseen, mutta sitten kun hän taasnäkee minut, on hän taas minun vallassani. Ei! Sehän onkin hyvä,että minä tiedän, ettei tuo ole minulta salassa; muutenhan minäepäilyksiini kuolisin. Niin, Vanja! Minä jo olen päättänyt: jos enminä ole hänen luonansa aina, lakkaamatta, joka hetki, hän lakkaaminua rakastamasta, unohtaa ja hylkää. Kyllä hän on semmoinen; kukatahansa voi saada hänet valtoihinsa. Mitäpäs minä silloin tekisin?Minä kuolisin silloin … ja mitä on kuolemakaan! Mielelläni minänytkin kuolisin! Mutta miltä tuntuu elämä hänettä? Se olisi pahempikuin mikään kuolema, pahempi kaikkia kärsimyksiä! Ah, Vanja, Vanja!Täytyyhän jotain olla, joka sai minut nyt hänen vuoksensa hylkäämäänsekä isäni että äitini! Älä houkuttele minua: se on päätetty! Hänentäytyy olla minun luonani joka hetki, joka silmänräpäys; minä en voiperuuttaa päätöstäni. Minä tiedän, että olen hukassa, sekä toisethukkaan saattanut…

– Ah, Vanja! huudahti hän äkkiä ja koko olentonsa vapisi, – entäpäjos hän todellakin ei enää rakastakaan minua! Entäpä jos sinä äskenjuuri puhuitkin hänestä totta (minä en sitä milloinkaan ole sanonut),entäpä jos hän vain valehtelee minulle ja vain näyttää olevansa suoraja rehellinen, mutta onkin ilkeä ja turhamielinen. Minä nyt tässäpuolustelen häntä moitteiltasi, ja hän ehkä nyt juuri on toisenseurassa ja nauraa itseksensä, ja minä, minä kelvoton hylkäsin kaikkija kävelin katuja pitkin, etsin häntä… Oih, Vanja!

Tuo parahdus tuli niin tuskallisesti hänen sydämmestään, että synkinsuru valtasi koko minun sisäisen olentoni. Minä huomasin, ettäNatasha oli kokonaan kadottanut vallan itsensä yli. Eikä muu, kuinsokea, mieletön, suurin mustasukkaisuus voinut saattaa häntä moiseenmielettömään tekoon. Nytpä itsessänikin sai mustasukkaisuus vallan.Minä en voinut hillitä itseäni: häijy tunne sai minut valtoihinsa.

– Natasha, sanoin minä, – yhtä seikkaa minä vain en ymmärrä: kuinkasinä vielä voit rakastaa häntä sen jälkeen, mitä hänestä juuripuhuit? Et kunnioita häntä etkä usko edes hänen rakkauteensa, jakumminkin menet hänen luokseen ainaiseksi, ja hänen vuoksensa kaikkiuhraat? Kuinka se on ymmärrettävä? Hän piinaa sinua koko ikäsi ajan, samoin sinäkin häntä. Liikaa rakkautta se jo on sinulta, Natasha, liikaa! Minä en käsitä semmoista rakkautta.

– Niin minä rakastan kuni mieletön, vastasi Natasha kuni tuskankalventamana. – Minä en vielä milloinkaan ennen sillä tavoinrakastanut, Vanja. Tiedänhän minä itsekin, että olen mieletönenkä rakasta niin kuin tulisi rakastaa. En minä rakasta häntätavallisella tavalla… Kuule, Vanja: minä jo tätä ennenkin tiesin, vieläpä meidän onnellisimpina hetkinämme aavistin että hän tuleetuottamaan minulle ainoastaan kärsimyksiä. Vaan minkä sille voi, josnyt pidän hänen tuottamansa kärsimyksetkin – onnenani? Menisinköhänen luoksensa iloani etsimään? Enkö tietäisi jo edeltäkäsin sitä,mikä minua hänen luonaan odottaa ja mitä tulen häneltä kärsimään?Vakuuttihan hän rakastavansa minua, monet lupaukset minulle antoi, enhän kumminkaan luota ainoaankaan lupaukseensa, en pidä niitäminkään arvoisina enkä koskaan pitänyt, vaikka tiesinkin, ettei hänminulle valehdellut, eikä voinutkaan valehdella. Itse minä hänellesanoin, itse, etten tahdo häntä millään tavoin sitoa. Se on parastahänelle: siteitä ei kukaan siedä, enkä minäkään. Mutta kumminkin ononneni olla hänen orjansa, vapaaehtoinen orjansa; kestää häneltäkaikkea, kaikkea, kunhan vain hän olisi luonani, kunhan vain saisinhäntä katsella! Tuntuu siltä että voisin sallia sen, että hän saisirakastaa toistakin, kunhan se vain tapahtuisi minun tieteni, ettäminäkin saisin siinä ohella olla… Eikö se ole kurjaa, Vanja? kysäsihän äkkiä, luoden minuun rajun, hehkuvan katseen. Jonkun aikaa joolin huomaavinani, että hän hourii. – Onhan se kurjaa, moisettoivomukset! Mitä? Itse sanon, että se on kurjaa, mutta jos hänhylkää minut, juoksen minä hänen jäljessään vaikka maailmaan ääriin, vaikka hän hylkäisikin, vaikka pois ajaisikin minut. Sinä tässä nytpyydät minua kääntymään takaisin, – mitäpä siitä seuraisi? Käännyn, mutta huomenna taas lähden pois; kun hän vain käskee – lähden, viheltää, kutsuu minua nimeltä, kuni koiraa kutsutaan, kiiruhdanheti jälkeensä juoksemaan… Kärsimyksiäkö! Häneltä minä en pelkääottaa vastaan mitä kärsimyksiä tahansa! Tiedänhän, että kärsimyksenitulevat häneltä… Ah, eihän sitä voi selittää, Vanja!

– Entä isä ja äiti? ajattelin. Onkohan hän heidät kokonaan unohtanut.

– Eikö hän siis aiokkaan ottaa sinua vaimokseen, Natasha?

– Lupasi, kyllä hän lupasi. Siksipä hän minua nyt kutsuukin, ettähuomenna antaisimme itsemme salaa vihkiä ulkopuolella kaupunkia; eihän hän tiedä, mitä tekee. Hän, kenties, ei tiedä kuinka tulisimenetellä, jotta vihittäisiin. Ja mikä aviomies hän sitten on!Naurattaa todellakin. Ja kun on mennyt naimisiin, niin tuleeonnettomaksi, alkaa soimata… Minä en tahdo, että hän jolloinkinsyyttäisi minua jostain. Minä annan hänelle kaikki, ja älköön hänminulle mitään. Mitäs, jos hän naituansa tulisi onnettomaksi, niinmiksikä tekisit hänet onnettomaksi?

– Mutta tämähän on jotain lumottua, Natasha, sanoin minä. – Mitä,menetkö sinä nyt suoraan hänen luokseen?

– En, hän lupasi tulla tänne, ottaa minut; me sovimme…

Ja hän katsoi hartaasti tuonnemmas, mutta siellä ei näkynyt ketään.

– Hän ei vieläkään ole täällä! Ja sinä tulit ensiksi! huudahtinminä epätoivoisena.

Natasha horjahti niinkuin olisi halvaus häntä kohdannut. Kasvonsavääristyivät tuskasta.

– Ehkei hän tule ensinkään, soperti hän katkerasti hymyillen. – Toissa päivänä kirjoitti hän, että jos minä en lupaa tulla, niintäytyy hänen vasten tahtoansa siirtää päätöksensä vihkimisestämme;isänsäpä silloin viekin hänet morsiamen luo. Ja tuosta hän kirjoittiniin suoraan, niin luonnollisesti, ikäänkuin se ei sen kummempiolisikaan… Mitäs, jos hän todella menikin tuon toisen luo, Vanja?

Minä olin ääneti. Hän puristi kovasti kättäni – silmänsä säkenöivät.

– Hän on tuon toisen luona, lausui Natasha tuskin kuuluvasti. – Hänluotti siihen, etten minä tule tänne, siksi hän voi mennä tuon toisenluo, ja sitten voi sanoa olevansa oikeassa, hän kun ennen jo siitäkirjoitti, mutta minä en tullut. Hän ei välitä minusta, siksipä hänperäytyykin… Ah, Jumalani! Voi minua mieletöntä! Ja sanoihan hänitse minulle viime kerralla, ettei hän minusta, ettei hän minustaenää välitä… Mitä minä siis odotankaan!

– Tuolla hän on! huudahtin minä äkkiä huomattuani Aleshantuonnempana rantakadulla.

Natasha vavahti, kiljahti, katsoi lähestyvää Aleshaa, ja äkkiä,temmaisten kätensä minun kädestäni, kiirehti hänen luokseen.Alesha myöskin alkoi astua kiiruummin, ja kohta oli Natasha johänen sylissään. Paitsi meitä, ei kadulla ollut juuri ketään. Hesuutelivat, nauroivat: Natasha nauroi ja itki samalla, ikäänkuin heolisivat tavanneet toisensa pitkän ajan kuluttua. Natashan vaaleilleposkille kohosi puna; hän oli kuni kuumeessa… Alesha huomasi minutja samassa tuli luokseni.