Читать книгу Sorrettuja ja solvaistuja - Федор Достоевский, Dostoyevsky Fyodor, Fyodor Dostoevsky - Страница 12

Vanhukset rakastivat suuresti toisiansa. Sekä rakkaus, kuinmyöskin pitkällinen tottumus kiinnitti heidät eroittamattomastitoisiinsa. Mutta siitä huolimatta oli Nikolai Sergeitsh ei vainnyt, mutta ennenkin, kaikkein onnellisimpinakin aikoina ollutjotenkin harvapuheinen oman Anna Andrejevnansa kanssa, näyttipätoisinaan tylyltäkin, erittäinkin syrjäisten ihmisten aikana.Muutamissa hellissä, hienotunteisissa luonteissa on toisinaanjotain taipumatonta, jotain puhdastunteista halua olla ilmaisemattarakkaimmallekaan olennolle hellyyttä, eikä vain muiden ihmistenaikana, mutta vieläpä kahden ollessakin; tällöin joskus vielävähemmin; harvoin vain hellyys heidät saa valtoihinsa, muttasilloinpa se tuleekin ilmi sitä kuumemmin, sitä intoisammin, mitäpitemmältä sitä oli pidätetty. Melkein tämän tapainen oli IchmenevAnna Andrejevnansa suhteen, tämmöinen nuoruudessaankin. Vaimoansahän kunnioitti ja rakasti rajattomasti, huolimatta siitä, että tämäoli ainoastaan hyvä nainen, eikä muuta mitään osannut kuin vainrakastaa miestänsä; ukkoa kovin harmitti se, että hänen vaimonsa, avomielisyytensä vuoksi, osotti toisinaan liiaksikin nähtävällätavalla hellyyttänsä hänelle. Mutta Natashan kadotettuaan tulivathe vieläkin hellemmiksi toisillensa; kipeästi he tunsivat jääneensäyksin maailmaan. Ja vaikka Nikolai Sergeitsh nytkin toisinaan olihyvin juro, eivät he kuitenkaan voineet kahtakaan tuntia ollatoisistaan erillään kipeästi kaipaamatta toisiansa. Näytti, niinkuinhe sanattomasti olisivat sopineet keskenään olla virkkamattaNatashasta sanaakaan, niinkuin häntä ei maailmassa olisi ollutkaan.Anna Andrejevna ei miehensä aikana uskaltanut antaa pienintäkäänviittausta tyttärestään, niin vaikeata kuin se hänelle olikin.Natashalle oli hän jo kauvan sitten sydämmessään anteeksi antanut.Meidän kesken oli jollain tapaa tullut tavaksi, että minä joka kertaheillä käydessäni toin Anna Andrejevnalle tietoja hänen rakkaasta, unohtumattomasta lapsestansa.

Mummo oikein tuli sairaaksi, jos hän pitempään aikaan ei saanuttietoja, ja kun minä toin tietoja, kysyi hän pienimpiäkinyksityiskohtia, tiedusteli oikein sairaloisella uteliaisuudella,"huojensi sydäntänsä" kertomuksellani ja oli pelosta kuolla, kunkerran Natasha tuli sairaaksi, olipa vähältä itse mennä sairastakatsomaan. Mutta se olikin jo suurimmassa hätätilassa. Alussa eihän minullekaan tahtonut ilmaista haluansa kohdata tytärtänsä, jamelkeinpä aina puhelumme loputtua, kun hän oli minulta jo kaikkikysellyt, piti hän ikäänkuin välttämättömyytenä koveta minunkuulteni ja poikkeuksetta vakuuttaa, että vaikka hän kyseleekintyttärestänsä, on Natasha kuitenkin niin suuren rikoksen tehnyt, ettei sitä voi anteeksi antaa. – Mutta tuo kaikki oli teeskenneltyä.Oli hetkiä, jolloin hän ikävöi tytärtänsä mitä kovimmin, itki, antoiminun kuulteni Natashalle mitä hellimpiä nimityksiä, katkerastivalitti isän ankaruutta. Nikolai Sergeitshin kuullen alkoi hänsilloin tällöin tehdä viittauksia, vaikka kylläkin mitä suurimmallavarovaisuudella, ihmisen ylpeydestä, kovasydämmisyydestä, siitä,ettemme me osaa anteeksi antaa ja ettei Jumalakaan anna semmoisilleanteeksi; sen enempää ei hän ukon aikana milloinkaan puhunut. Tällöinukko aina tuli ankarammaksi ja jurommaksi, istui ääneti rypistyneinkulmin, taikka toisinaan äkkiä alkoi puhua jostain aivan syrjäisestäseikasta, vieläpä lopulta poistui kamariinsa, jättäen meidät kahdenja siten antaen Anna Andrejevnalle tilaisuuden täydellisestikyyneleillä ja valituksilla ilmaista minulle surunsa. Samoin hänmyöskin poistui huoneeseensa aina silloin, kun minä tulin heille, jakun vaan sain tervehtineeksi, antaaksensa minulle tilaisuuden kertoaAnna Andrejevnalle viimeisimmät uutiset Natashasta. Niin hän tekinytkin.

– Olen kastunut, sanoi hän vaimolleen heti, kun vain oli sisäänastunut, – lähdenpä kamariin, mutta sinä, Vanja, istu täällä.Sinullehan tapahtui asuntosi suhteen kummallinen juttu; kerroppa semummolle. Minä tulen kohta…

Ja hän kiireesti poistui, välttäen katsoakaan meihin, ikäänkuinhäveten sitä, että itse antaa meille tilaisuuden puhella toisillemme.Tällöin aina, varsinkin palattuansa luoksemme, oli hän ankara, jopa ärtyisäkin sekä minulle, että Anna Andrejevnalle, usein hyvinjuonikaskin, aivan kuin olisi ollut itselleen vihainen ja harmitellutpehmeyttään ja myötenantavaisuuttaan.

– Siinä sen nyt näet, mimmoinen hän on, sanoi mummo, joka nyt jooli jättänyt teeskentelemisensä ja kaksimieliset mietteensä, – ainahän on minua kohtaan tuollainen, vaikka tietääkin, että me hyvinymmärrämme kaikki hänen viekastelemisensa. Ja minkä vuoksi hänenpitäisikään minulle teeskennellä! Olenko minä hänelle vieras, vai?Samoinpa tyttärensäkin suhteen. Kyllä voisi antaa anteeksi, vieläpä,kenties, tahtookin anteeksi antaa, Herra hänet tiesi. Yökaudet itkee, itse sen kuulin! Muiden nähden vain on olevinaan ankara. Ylpeys onhänet piirittänyt… Isäseni, Ivan Petrovitsh, kerro pikemmin, missähän kävi?

– Nikolai Sergeitsh? En tiedä; sitä juuri aioin teiltä kysyä.

– Minäpä tyrmistyin kokonaan, kun hän äsken läksi. Hän on sairas,ja tämmöisellä ilmalla, yötä vasten, no, ajattelin, varmaankinjollekin tärkeällä asialle; mutta mikäpä enää olisi tärkeämpi asiaa, jonka tekin tiedätte? Itsekseni sitä mietiskelen, mutta kysäistä enuskalla. Enhän minä nykyään uskalla häneltä enää mitään kysellä.Herra Jumala, mitenkä olinkaan peloissani sekä hänen, että tyttäremmepuolesta. Entäpä, ajattelin, menikin hänen luoksensa; jokohanantaisi anteeksi? Hän, näes, on kuullut kaikki, mitä viime aikana onNatashalle tapahtunut; minä varmaan arvelen, että hän on kuullut, mutta mistä hän tiedot saa – sitä en ymmärrä. Kovin oli eilenikävissään, samoin tänäänkin. Mutta miksikä te ette virka mitään!Kertokaa, isäseni, mitä siellä nyt on tapahtunut? Odotin teitä kuinHerran enkeliä, silmäni venyivät teitä odotellessani. – Mitä,hylkääkö se ilkimys Natashan?

Kohta kerroin Anna Andrejevnalle kaikki, mitä vain suinkin tiesin.Häneltä minä en koskaan mitään salannut. Kerroin hänelle, ettänäyttää siltä, kuin Natashan ja Aleshan väli todellakin rikkaantuisija että nyt on asia vakavampi, kuin heidän entiset erimielisyytensäpurkaukset. Kerroin, että Natasha lähetti minulle eilen kirjeen, pyytäen minua tänään kello yhdeksän luoksensa, jonka vuoksi minäen nyt aikonutkaan heille tulla, mutta Nikolai Sergeitsh minutkuitenkin toi. Kerroin ja selitin tarkalleen, että asema yleensäon nykyään hyvin kriitillinen, että Aleshan isä, joka pari viikkoasitten palasi kotiin, ei tahdo kuullakaan mistään semmoisesta, ja onottanut koviin kouriin Aleshan; mutta tärkeintä asiassa on se, ettäAlesha itsekään, nähtävästi, ei ole tarjottua morsianta vastaan, jopa, kuulumisien mukaan, on rakastunutkin siihen. Vielä lisäsin, että nähtävästi on Natasha minulle lähettämänsä kirjeen kirjoittanutkovassa mielenliikutuksessa ollessaan; hän kirjoittaa, että tänäiltana tulee kaikki ratkaistuksi, mutta mikä? – sitä ei voi tietää;outoa myöskin on se, että hän eilen kirjoitti ja pyytää tulemaan tänäiltana, vieläpä määräsi tunninkin – kello yhdeksän. Ja siksipä minunvälttämättömästi täytyy lähteä, ja mitä pikemmin lähteäkin.

– Mene, mene, isäseni, välttämättömästi mene, kiiruhti mummo, – kun vain tulee ukko juot teetä… Ah, kun eivät tuo teekeittiötä!Matrena! Miks'et tuo teekeittiötä! Rosvo mokoma, etkä tyttö!..No, juot siis teetä, etsi joku syy lähtemiseesi, ja mene. Muttahuomenna välttämättömästi tule ja kerro minulle kaikki; tulekin jovarhaimmin. Jumalani! Oliskohan jotain pahaa tapahtunut! Mitä enää,ajatteles, voi olla nykyistä pahempaa! Kyllä se Nikolai Sergeitshtietää jo kaikki, sydämmeni sanoo minulle, että hän tietää. Minäpäsaan Matrenan kautta paljon tietää, hän saa Agashalta, ja Agasha onkummityttö Marja Vasiljevnalle, joka asuu ruhtinaan talossa … no,ja tiedäthän sinä itsekin sen. Kovin vihainen oli tänään mieheni.Minä koetan tuota ja tätä, mutta hänpä vähältä oli kiljaista minullekiukussaan, mutta sitten tuli ikäänkuin hänelle sääli, sanoo: rahaaon vähän. Ikäänkuin hän rahan tähden vihoitsisi. No, niin, tiedäthänsinä meidän suhteemme. Puolisen jälkeen meni nukkumaan. Minä katsoinhänen huoneeseensa raosta (on, näes, ovessa semmoinen rako; hän eitiedä sitä olevankaan), ja hänpä, kyyhkyläiseni, pyhäin kuvan edessäpolvillaan rukoilee Jumalaa. Kun sen näin, lyykähtivät polveni. Eihän huolinut teetä, eikä nukkunut, otti hattunsa ja läksi ulos. Kellokävi viidettä, kun läksi. Minä en uskaltanut kysäistäkään – olisitaas ärjynyt minulle. Usein on hän viime aikoina ärjynyt äkäpäissään, enimmäkseen Matrenalle, toisinaan minullekin; ja kun hän alkaa noinäkäillä, puutuvat heti jalkani ja sydämmeni on halkeamaisillaan.Suottahan se niin tekee, tiedänhän sen hyvin, että suotta vain, muttasittenkin pelottaa. Hänen lähdettyänsä rukoilin Jumalaa kokonaisentunnin, jotta Hän toisi hänelle hyvän ajatuksen mieleen. – Missäs onse Natashan kirje, näytäppäs!

Minä annoin sen. Minä tiesin, että Anna Andrejevnan rakkain, ainainen ajatus oli se, että Alesha, jota hän nimitti milloinrosvoksi, milloin tunnottomaksi, tyhmäksi poikanulikaksi, lopultakuitenkin ottaa Natashan vaimokseen ja että hänen isänsä, ruhtinasPjotr Aleksandrovitsh siihen suostuu. Saipa mummo semmoista minullesanoneeksikin, vaikka toisella kertaa taas katuikin ja otti sanansatakaisin. Mutta Nikolai Sergeitshille ei hän olisi mistään hinnastanäitä toiveitansa uskaltanut ilmaista, vaikka tiesikin ukon semmoistahänestä aavistavan, vieläpä tämä siitä häntä kautta rantain sillointällöin läksyttikin. Minä luulen, että ukko olisi lopullisestikironnut Natashan ja reväissyt hänet ijäksi sydämmestään, jos olisisaanut tietää tuon avioliiton mahdollisuudenkaan.

Niin me silloin luulimme. Hän odotti tytärtänsä täydellä sydämmenhalulla, mutta odotti häntä yksin, katuvaisena, semmoisena, jokaolisi nyhtänyt sydämmestään irti muistonkin Aleshastaan. Se olianteeksisaannin ainoa ehto, vaikka kylläkin sanoilla ilmaisematon, mutta kumminkin, ukon luonteeseen nähden, hyvin ymmärrettävä jaepäämätön.

– Tahdoton hän on, tahdoton nulikka, tahdoton ja kovasydämminen, niin minä olen aina sanonut, alkoi taas Anna Andrejevna. – Ei oleosattu häntä kasvattaa, tulihan hänestä vain tuollainen tuulihattu;jättää Natashan mokomankin rakkaudesta, Herrani ja Jumalani! Kuinkakäykään Natasha raukalle? Ja mitä hyvää tuokin uudessa morsiamessaanlöysi, sitä minä ihmettelen!

– Minä kuulin, Anna Andrejevna, sanoin minä – että tuo uusi morsianon lumoava neito, ja samaa sanoi hänestä Natashakin…

– Ja sinä älä usko! keskeytti mummo. – Onpas, muka, lumoava?Teikäläisistä hulivileistä ovat kaikki lumoavia, kellä vain hameliehuu. Jos Natasha häntä kiittääkin, niin tekee hän sen vainhyväsydämmisyytensä vuoksi. Ei hän osaa pidättää tuota häälyväistäAleshaa; kaikki hänelle anteeksi antaa, mutta itse kärsii. Kuinkamonesti tuo onkaan Natashan jättänyt! Armottomat viholliset mokomat!Minuapa, Ivan Petrovitsh, asia kauhistuttaa. Ylpeys on jokaisenvallannut. Lauhtuisi edes mieheni, antaisi hänelle anteeksi, pikkukyyhkyläiseni, ja toisi hänet tänne. Syleilisin häntä, ihailisinhäntä! Onko hän laihtunut?

– Niin on, Anna Andrejevna.

– Voi kyyhkyläistäni. Minullepa, Ivan Petrovitsh, tapahtui vahinko!

Koko yön ja kaiken tämän päivää itkin … no niin! kerronpa sitten!

Jo useasti tahdoin sanoa miehelleni, että hän leppyisi lapsellemme – suoraan en uskalla, mutta noin sukkelalla tavalla, kautta rantainpuhelen. Itsellänipä sydäntäni kouristaa – jos ei suuttuisi enemmänja kiroaisi kaikkinensa! En ole kuullut hänen vielä kiroavan …siispä toivon, ettei kiroaisi. Kuinkas käy, jos kiroaa? Jos isäkiroaa, Jumalakin rankaisee. Siten elän, joka päivä pelosta vapisen.Ja sinäkin, Ivan Petrovitsh, häpeäisit toki; meidän kodissahanmelkein kasvoit ja vanhempien hyväilyjä meiltä kumpaseltakin sait,ja nyt – lumoava, sanoo! Mitäs sinä? Oikeinko lumoava? Muttaheidänpä Maria Vasiljevna puhuu paremmin. (Minä, näes tein syntiä,kutsuin hänet tuonnoin kerran kahville, kun mieheni aamusella meniasioillensa.) Hänpä selitti minulle asian juurta jaksain. Ruhtinas,Aleshan isä, oli kreivittären kanssa moitittavissa suhteissa.Kreivitär on, sanotaan, jo kauvan moittinut häntä, miksi tämä ei otahäntä vaimokseen, mutta hänpä vain vetää verukkeita. Ei tuo kreivitärmiehensä eläessäkään mikään kunnon vaimo ollut. Kun miehensä kuoli, matkusti hän ulkomaille, ja sielläpä italialaisia ja ranskalaisiahänen ympärillään liehui, kuului olleen paroonejakin. Siellä hänruhtinas Pjotr Aleksandrovitshinkin pauloihinsa kietoi. Mutta silläajalla hänen tytärpuolensa, hänen ensimmäisen miehensä maavuokraajantytär, varttui varttumistansa. Kreivitär, äitipuoli, tuhlasi varansaloppuun, mutta Katerina Feodorovna sillä aikaa kasvoi, samoin nekaksi miljoonaa, mitkä vuokraaja-isänsä säästöpankkiin oli hänellepannut, myöskin kasvoivat. Nyt sanotaan hänellä olevan kolmemiljoonaa. Ruhtinas ajattelikin: mitäs, jos olisi Alesha naittaa! (Eiole Matti Myöhänen! Saalistaan ei jätä). Kreivi, tuo hovissa oleva, korkea-arvoinen, heidän sukulaisensa, muistathan hänet – hänkinsuostui; kolme miljonaa ei ole leikin asia. Hyvä on, sanoo, puhukaasiitä kreivittärelle. Ruhtinas ilmaiseekin kreivittärelle tuumansa.Tuopa alkoi huitoa käsillään, jyristää jaloillaan – mokomakin, sanotaan tuittupääksi naiseksi! Puhutaan, ettei häntä täällä enääjoka paikassa oteta vastaankaan, puhumattakaan sitten ulkomaista.Ei, sanoo, sinä, ruhtinas, ota minut vaimoksesi, mutta tytärpuoli eikoskaan tule Aleshalle. Mutta tytönpä, tuon tytärpuolen, sanotaanmiltei jumaloivan äitipuoltansa; vähältä, ettei rukoile häntä jakaikessa tottelee. Hiljainen kuuluu olevan, oikea enkelisielu!Ruhtinas nähtyään, miten on asiat, sanookin: "sinä, kreivitär, ole rauhassa. Oman omaisuutesi menetit ja velat sinulla nyt ovatsemmoiset, joita et koskaan saa maksetuiksi. Mutta kun tytärpuolesitulee Aleshalle, niin tulee heistä oiva pari: sinun viaton tyttösija minun Alesha hölmöni; me otamme heidät hoitoomme ja yhdessä sinunkanssasi holhoamme; silloin tulee sinullekin rahaa. Mutta mitäsiitä tolkkua, jos sinä minulle tulisit?" Semmoinen viekas mies!Juupeli! Niin kesti puoli vuotta, kreivitär ei suostunut, mutta nyt, kerrotaan, kävi Varshavassa ja siellä suostuikin. Kas sillä tavoinminä asian kuulin. Sen kaiken Maria Vasiljevna minulle kertoi, ihantarkalleen, uskottavalta ihmiseltä itse sen kuuli. Niin, nyt siisnäet, missä on asia: rahassa, miljooneissa, eikä ollenkaan siinä ettätyttö olisi lumoava!

Anna Andrejevnan kertomus kummastutti minua. Se oli tarkalleenyhtäpitävä sen kanssa, mitä itse joku aika sitten olin Aleshaltakuullut. Kertoessaan urhosteli Alesha, ettei hän milloinkaan nairahan vuoksi. Mutta Katerina Feodorovna voitti ja viehätytti hänet.Aleshalta kuulin myöskin, että kenties hänen isänsä itse nai, vaikkanyt ei myönnäkkään sitä huhua todeksi, jottei vielä nyt ärsyttäisikreivitärtä. Edellä jo sanoin, että Alesha hyvin rakasti isäänsä,ihaili ja kehui häntä ja luotti häneen kuni oraakkeliin.

– Eipähän tuo ole kreivillistä sukua hänkään, tuo sinun lumoavaneitosi! pitkitti Anna Andrejevna ärtyneenä siitä, kun tulinkehuneeksi nuoren ruhtinaan tulevaa morsianta. – Olisihan Natashapaljonkin sopivampi Aleshalle. Tuohan on vain vuokraajan tytär, mutta Natasha on vanhaa aatelis-sukua, korkeasti jalosukuinen neiti.Ukkoni, näes, eilen (en muistanut sitä teille kertoakaan) aukaisioman kirstusensa, sen raudoitetun, – tiedättehän? ja koko illanistui vastapäätä minua ja selaili vanhoja sukukirjojamme. Istuu siinähyvin totisena. Minä neulon sukkaa, enkä katsokaan häneen, pelkään.Näkee siis hän, että minä olen vaiti, suuttuu ja itse kutsuu minuasekä kaiken iltaa selittelee minulle sukusuhteitamme. Niistäpänäkyykin, että meidän Ichmenevien suku oli jo Juhana Julman aikanaaatelia, ja että minun, Schumilovien, suku oli jo kuuluisa AlekseiMichailovitshin aikana, ja näistä on meillä asiakirjat, ja on siitämainittu Karamsinin historiassakin. Niin siis, isäseni, kuten huomatavoi, emme me ole ollenkaan siitä piiristä muita huonompia. Kun tuotaukkoni alkoi selittää, älysin minä heti, mitä hänellä on mielessä.Varmaan häntäkin harmittaa, että Natashaa halveksitaan. Rikkaudellaanvain pääsivät meidän sivu. No, huolehtikoonpa vain tuo rosvo, PjotrAleksandrovitshia tarkoitan, huolehtikoon hän rikkaudesta – tunteepahänet jo jokainen, mokoman ahnehtija-sielun. Kerrotaan, että hänolisi, muka, Varshavassa kirjoittautunut jesuiitaksi. Onko se totta?

– Tyhmää lorua se on, vastasin, tahtomattani tullen huomioni siihenkiinnittäneeksi, huhu kun vain yhä kierteli.

Tieto Nikolai Sergeitshin puuhista paperiensa kanssa oli outoa. Hänei ollut ennen milloinkaan ylpeillyt sukuluettelostaan.

– Kaikki ovat kovasydämmisiä konnia! pitkitti Anna Andrejevna. —

Mitäs hän, kyyhkyläiseni, sureeko, itkeekö hän? Ah, johan sinun on aika mennä hänen luoksensa; Matrena, Matrena! Rosvo, etkä tyttö; Onko

Natashaa solvattu? Puhuhan Vanja.

Mitäpä olisin hänelle vastannut? Mummo alkoi itkeä. Minä kysäsin, mikä vahinko hänelle oli tapahtunut, josta hän taannoin aikoi kertoa.

– Ah, isäseni, ei ollut kylläksi jo olevista onnettomuuksista,näyttää kuin ei olisi vielä koko katkeruuden kalkki tyhjennetty!Muistatko, kyyhkyläiseni, vai etkö muista, minulla oli kultakuorinenmetaljonki, muistiksi oli tehty, ja siinä oli Natashan kuvalapsuusajaltansa; kahdeksanvuotias oli hän silloin, minun pikkuenkelini. Olimme sen matkustavalla taiteilijalla silloin teettäneet, mutta sinä, nähtävästi, olet sen unohtanut! Taiteilija olioivallinen, kuvasi hänet lemmen jumalattareksi: tukka, hänellä olisilloin tuollainen vaalea, suortuvissa; sen lisäksi esitti hän hänetharsopaidassa, niin että hipiä sen läpi kuultaa, ja niin suloinenon hän siinä, että ihailet häntä ihailemasta päästyäsikin. Pyysinsilloin taitelijaa maalaamaan hänelle pikkuset siivetkin, muttataiteilija ei siihen suostunut. Niin siis, isäseni, minä kohtanoiden kauhun päiviemme jälkeen otin tuon metaljongin lippaasta jaripustin sen nauhaan kaulaani ja siinä sitä ristin vieressä kannoin, vaikka itse pelkäsin, että mieheni sen näkisi. Miehenihän käskisilloin kaikki Natashan kapineet heittää talosta pois, tahi polttaa, ettei mikään hänestä meille muistuttaisi. Minäpä tahdoin vaikkapahänen kuvaansa katsella; usein itkin sitä katsellessani, – olihansiitäkin helpoitusta. Toisinaan taas, yksin jäätyäni, suutelin sitäkiihkeästi, oli kuin olisin häntä itseään suudellut: nimittelin sitäkaikenmoisilla lempinimillä, ja joka kerta yöksi aina ristinmerkilläsiunasin. Puhelin sille kuuluvasti, kun olin yksinäni, kysyin jotainja kuvittelin, että hän vastaa minulle, ja sitte taas kysyin. Oh,Vanja kyyhkyläiseni, raskasta on kertoakin! No, minä olen iloissani, ettei mieheni edes tästä metaljongista mitään tiedä, eikä olehuomannut. Mutta kun eilen aamulla tavotin kaulastani, ei metaljonkiaollutkaan, tyhjä nauha oli vain riippumassa; nauha varmaankin kuluipoikki ja metaljonki putosi. Säikähdin hirmuisesti. Aloin hakea; etsin, etsin, – ei löydy. Hävisi ja hävinneenä pysyi. Ja minnekäsolisi kadonnut? Varmaankin vuoteeseen putosi, ajattelin; pengoin senylös alaisin, – ei löydy! Jos nauha olisi katkennut ja se olisijonnekin huoneeseen pudonnut, niin, varmaankin, joku sen löysi; mutta muut sitä eivät voineet löytää, kuin mieheni tai Matrena.Matrenaa ei sovi epäilläkään, hän on kaikesta sielustaan minulleuskollinen… (Matrena, joko sinä kohta tuot teekeittiön?) No, ajattelin, jos mieheni sen löytää, kuinka silloin käy? Istun nyt niinitsekseni, suren ja itken itkemistäni, en voi kyyneleitäni pidättää.Mutta Nikolai Sergeitsh muuttuu minulle yhä lempeämmäksi; minuunkatsoessaan on hän murheinen, niinkuin hänkin tietäisi, minkä vuoksiminä itken, säälii minua. Siinäpä itsekseni ajattelenkin: mistä häntietäisi asian? Jospa hän todellakin löysi metaljongin ja heittisen ikkunasta ulos. Voihan hän vihoissaan tehdä niinkin; viskasisen ikkunasta, ja itse nyt on pahoillaan, että sai viskanneeksi. Jominä kävin Matrenan kanssa ikkunan altakin etsimässä, – en vainmitään löytänyt. Hävisi kuin veteen. Koko yön itkin sitä. Ensi kertaajäi hän yöksi siunaamattani. Oh, se on huono enne, paha enne, IvanPetrovitsh, hyvää se ei ennusta. Toista päivää itkin lakkaamatta.Teitä odotin, kyyhkyläistäni, kuni Jumalan enkeliä, vaikkapa teillehuoleni haastaakseni…

Ja taas alkoi mummo katkerasti itkeä.

– Ah, todellakin, unohdinpa teille kertoa! sanoi hän äkkiä ilostuen, että muisti asian, – kertoiko mieheni teille jotain orvosta?

– Kertoi, Anna Andrejevna, kyllä hän puhui minulle, että, te oletteyhdessä suostuneet ottamaan jonkun köyhän orpotytön kasvatiksenne.Onko se totta?

– En ole ajatellutkaan, isäni, en ollenkaan! Enkä huolikaan ketäänorpoa! Sehän vain aina muistuttaisi meille onnettomuuttamme, kovaakohtaloamme. Paitsi Natashaa en huoli ketään. Yksi tytär oli, yksiolkoonkin. Mutta mitäpäs se merkinnee, kun mieheni päätti orpotytönottaa? Mitä sinä luulet, Ivan Petrovitsh. Tahtooko hän sen minunlohdutuksekseni, kun näkee minun itkevän, vai tahtooko hän omantyttärensä kokonaan mielestään karkoittaa ja kiintyä toiseen lapseen?Mitä hän tiellä sinulle minusta puhui? Miltä hän teistä näytti – oliko ankara, vihainen? Hst! Jo tulee! Myöhemmin, isäseni, kerrotteminulle, sitten!.. Muistakin huomenna tulla…