Читать книгу Sorrettuja ja solvaistuja - Федор Достоевский, Dostoyevsky Fyodor, Fyodor Dostoevsky - Страница 15

Minä tapasin Natashan yksinänsä. Hän käveli edestakaisin lattialla;kätensä olivat ristissä rintansa päällä, itse oli hän vaipunutsyviin mietteisiin. Teekeittiö oli jo kauan aikaa seisonut pöydälläminua odottamassa. Ääneti ja hymyillen ojensi Natasha minullekätensä. Kasvonsa olivat kalpeat, niillä näkyi sairaloinen ilme.Hänen hymyilyssään oli jotain kärsivää, hellää, odottavaa. Siniset, kirkkaat silmänsä näyttivät tulleen suuremmiksi entistänsä, tukkansaikäänkuin tuuheammaksi, – tähän kaikkeen oli hänen laihtumisensa jakivulloisuutensa syynä.

– Minä jo ajattelin, ettet sinä tulekaan, sanoi hän antaessaanminulle kättä, – ajattelin jo lähettää Mavran tiedustamaan sinusta; luulin, etkö liene taas sairastunut?

– En minä sairastanut, en voinut päästä, kohta kerron asian. Muttakuinka on sinun asiasi, Natasha? Mitä on tapahtunut?

– Ei ole tapahtunut mitään! vastasi hän ikäänkuin kummastellen. —

Kuinka niin?

– Sinähän kirjoitit … eilen kirjoitit, että tulisin, vieläpämääräsit tunninkin, ettei ennen eikä myöhempään; tämä ei näytä enäätavalliselta.

– Ah, niin! Häntähän minä eilen odotin.

– Mitä, eikö hän vieläkään ole käynyt?

– Ei. Minä ajattelin: jos hän ei tule, niin täytyy neuvotella sinunkanssasi, sanoi Natasha, vähän aikaa vaiti oltuansa.

– Odotitkos sinä häntä tänä iltana?

– En, en odottanut, sillä tänä iltana on hän siellä.

– Mitenkä sinä luulet, Natasha, tuleeko hän enää ollenkaan?

– Tietysti tulee, vastasi Natasha, katsahtaen minuun hyvin totisena.

Häntä ei miellyttänyt, että minä niin tiheään tein kysymyksiä. Olimmetaas ääneti ja pitkitimme kävelyämme lattialla.

– Minä yhä sinua odotin, Vanja, alkoi hän taas hymyillen, – jatiedätkös, mitä minä tein? Kävelin tässä edestakaisin ja luin runojaulkoa. Muistatkos tuon runon, jossa on tiukunen ja talvinen tie: "Joteekeittiö pöydällä poristen soi"… kun me yhdessä sinun kanssasilausuimme:

– Ja sitten:

– Kuinka kaunis runo! Kuinka kiduttavia säkeitä, Vanja, ja mimmoinenfantastinen, laveneva kuva! Se on kuni kanvakangas, jolle on kuvionkaava sommiteltu – saat ommella siihen minkälaisilla väreillävain haluat! Se sisältää kaksi tunnelmaa: menneen ja nykyisen. Tuoteekeittiö, värillinen vuodeverho – se on niin kotoista… Niin ontodellakin meidän piirikaupunkimme porvarien pikku taloissa; minäolen näkevinäni sen talonkin, – se on uusi, hirsistä rakennettu, eikä vielä ole laudoilla vuorattu… Ja sitten toinen, tämmöinen kuva:

– "Kuljen sairasna nyt" … tuo "sairasna" on niin ihanasti sanottu!"Kenpä lohtua tuo" – kuinka paljon hellyyttä, hekumaa onkaan tuossarunossa, on muistojen tuottamaa kärsimystä, vieläpä semmoistakärsimystä, jota itse itselleen on saattanut, ja jota vielä sittenkinihaelee… Jumalani, kuinka kaunista tuo on! Aivan niinkuin elämässäusein tapahtuukin.

Hän vaikeni, ikäänkuin olisi koettanut tukahduttaa pyrkivää itkuansa.

– Kyyhkyläiseni, Vanja! sanoi hän jonkun ajan kuluttua, ja äkkiätaas vaikeni, niinkuin olisi itsekin unhottanut sen, mitä aikoisanoa, vaiko sanoikin hän sen niin vain, mitään tarkoittamatta, jonkin äkkinäisen tunteen valtaamana.

Koko ajan me yhä kävelimme edestakaisin lattialla. Pyhimyksenkuvan edessä paloi tuli. Viime aikoina oli Natasha käynyt yhäjumalisemmaksi, eikä kärsinyt siitä hänelle puhuttavan.

– Mitä, onko huomenna juhla? kysäsin minä. – Sinulla on tulipyhimyksen kuvan edessä.

– Ei ole … mitäs, Vanja, istuppas, olet kai jo väsynyt. Tahdotkoteetä? Ethän vielä ole juonut?

– Istukaamme, Natasha. Jo minä teetä join.

– Mistä sinä läksit tänne?

– Heidän luotaan.

Niin me aina nimitimme Natashan vanhempien kotia.

– Heiltäkö tulet? Kuinka sinä ehdit? Menitkö sinne itsestäsi, vaikutsuttiinko?

Hän asetti minulle kysymyksen toisensa jälkeen. Mielenkuohuteki hänen kasvonsa entistä vaaleammiksi. Minä kerroin tarkkaankohtaukseni isä-ukon kanssa, samoin puheemme äidin kera, sekämetaljonki-kohtauksen, – kerroin sen tarkkaan yksityiskohdissaan. Enkoskaan salannut häneltä mitään. Hän kuunteli ahnaasti, jättämättähuomaamatta ainoatakaan sanaa. Kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.Metaljonkikohtaus eniten hänen mieltänsä kiinnitti.

– Malta, malta, Vanja, sanoi hän, useasti keskeyttäen puheeni, – kerro tarkemmin, kaikki, niin tarkkaan, kuin voit; sinä et kerrooikein tarkkaan!..

Minä kerroin sen toisen, kolmannenkin kerran, yhä vastaillen hänentekemiinsä tiheisiin kysymyksiin yksityiskohdista.

– Ja oikeinko todella sinä luulit, että hän kävi luonani?

– En tiedä, Natasha, enkä osaa sanoa, mitä luulin. Että hän sureesinua ja rakastaa sinua – se on selvä; mutta että hän olisi käynytluonasi, se … se…

– Ja hän suuteli metaljonkia? keskeytti Natasha. – Mitä hänsuudellessaan sanoi?

– Yksityisiä sanoja, huudahduksia vain; nimitteli sinua mitähellimmillä nimillä, kutsui sinua…

– Kutsuiko?

– Niin.

Natasha alkoi hiljaa itkeä

– Vanhusparkani! sanoi hän. – Ja jos hän tietääkin kaikki, sanoiNatasha taas jonkun ajan kuluttua, – niin eihän se ole kumma. Onhanhänellä Aleshan isästäkin tarkat tiedot.

– Natasha, lähde kanssani heille, sanoin minä arasti.

– Milloin? kysyi hän vaaleten ja pikkusen kohoten tuolilta?

Hän luuli, että minä pyydän lähtemään nyt heti.

– Ei, Vanja, sanoi hän, laskien kummankin kätensä olalleni jasuruisesti hymyillen, – ei, kyyhkyläiseni; sinä yhä puhut oikein, mutta … parempi on, ettet siitä puhu.

– Eikös siis koskaan, eikö milloinkaan pääty tämä kauhea ristiriita?huudahdin minä suruissani. – Oletko sinä todellakin niin ylpeä,ettet tahdo ottaa ensi askelta. Se on sinun velvollisuutesi, sinunon se ensiksi tehtävä. Ehkäpä isäsi vain sitä odottaakin antaaksensasinulle anteeksi… Hän on isä, sinä olet häntä loukannut! Tunnustaoikeaksi hänen ylpeytensä, onhan se luonnollinen! Sinun täytyy setehdä. Koeta, ja hän on antava sinulle anteeksi ilman minkäänlaisiaehtoja.

– Ilman ehtoja! Se on mahdotonta; äläkä, Vanja, toru minua turhaan.Sitä olen ajatellut päivin sekä öin. Sen jälkeen, kun minä heiltäläksin, ehkei ole kulunut ainoatakaan päivää, milloin minä enolisi sitä miettinyt. Ja monastihan olemme sinunkin kanssasi siitäpuhuneet. Tiedäthän sinä itsekin, että se on mahdotonta!

– Koetapas!

– Ei, ystäväiseni, se ei käy päinsä. Jospa koettaisinkin, niinsillä vain saattaisin hänet ankarammaksi. Kokonaan mennyttä et voipalauttaa, ja, tiedätkös, mitä juuri tässä ei voi saada takaisin?Ei enää saa takaisin niitä onnellisia lapsuuden päiviä, jotka minäheidän seurassaan vietin. Jos isäni antaisikin anteeksi minulle, niinei hän kuitenkaan enää tuntisi minua. Hän rakasti tyttöstä, suurtalasta. Hän ihaili minun lapsellista vilpittömyyttäni; hyväillessäänminua hän silitteli vieläkin päätäni samoin, kuin silloin, kun minäolin vasta seitsenvuotias ja, istuessani hänen sylissänsä, laulelinhänelle lapsellisia laulujani. Aina syntymästäni hamaan viimeiseeniltaan asti tuli hän vuoteeni luo ja siunasi minut yöksi. Vieläkuukausi ennen onnettomuutemme päivää osti hän minulle korvarenkaat, tehden sen salaa minusta (vaikka minä sen kumminkin tiesin), iloitsikuni lapsi ajatellessaan iloani tuon lahjan johdosta, ja sittensuuttui kovasti kaikille ja minullekin, kun sai minulta kuulla, että minä korvarenkaiden ostamisesta jo aikaa ennen tiesin. Kolmepäivää ennen lähtöäni hän huomasi, että olin suruinen ja samassatuli hän itsekin huolesta kipeäksi ja – ajatteleppas! – saadakseenminut iloiseksi, hän hankki liput teatteriin! Ihan totta totisesti,hän tahtoi siten parantaa minut! Sanon sinulle vieläkin, että häntunsi ja rakasti tyttöstä eikä tahtonut ajatellakaan, että minäkinjoskus tulen täysi-ikäiseksi naiseksi. Semmoista ei koskaan tullutmieleensäkään. Nyt jos minä palajaisin kotiin, ei hän tuntisikaanminua. Jospa vaikka antaisikin anteeksi, niin kenenkä hän nytkohtaisi? Minä en ole enää se, mikä olin, en ole enää lapsi, olen jopaljon elänyt. Jos miten koettaisinkaan olla mieliksensä – tulee hänsittenkin kaihoamaan mennyttä onnea, suremaan, etten enää ollenkaanole se, mikä olin silloin, kun hän minua vielä lapsena ollessanirakasti; ja mennythän meistä kaikista aina paremmalta näyttää!Sitähän me kaiholla muistelemme! Oi, kuinka ihana onkaan menneisyys,Vanja, huudahti hän, viehättyneenä muistelmistansa, keskeyttäenitsensä tällä huudahduksella, joka kirvelemällä hänen sydämmestänsäpääsi ilmi.

– Tuo kaikki, – mitä sinä, Natasha, puhuit, on totta, sanoin minä.

– Siis hänen tulee uudestaan oppia sinua tuntemaan, ja rakastamaan.

Pääasia on – oppia tuntemaan! Mitäs! Hän tulee sinua rakastamaan.

Voitkohan sinä todellakin luulla, ettei hän voisi tuntea, ymmärtää ja rakastaa sinua, hän, jolla on moinen sydän!

– Ah, Vanja, älä tee minulle väärin! Ja mitäpä erinäistä minussaolisi ymmärtämistä? En minä sanoillani sitä tarkoittanut. Näetkös, asia on semmoinen, että isänkin rakkaus on itsekästä. Häntäharmittaa, että asiani Aleshan kera alkoi ja kehittyi ilman hänenmyötävaikutustansa, hän ei siitä tiennyt, ei huomannutkaan. Häntietää, ettei hän sitä aavistanutkaan, ja rakkautemme onnetontaseurausta, minun kotoa lähtemistäni, hän juuri pitää "kiittämättömän"salaperäisyyteni tuloksena. Minä en mennyt hänen tykönsä asianalulla ollessa, en tunnustanut hänelle jokaista sydämmeni liikettäaina rakkauteni alusta asti; päinvastoin, minä salasin kaikki, minäpiilouduin häneltä, ja, Vanja, minä vakuutan, tämä hänen sisimmässäsielussaan tuntuu vielä loukkaavammalta, solvaavammalta, kuinrakkauteni seuraukset, – se, että minä läksin heidän luotaan jaantausin kokonaan rakastettuni omaksi. Olkoonpa niinkin, että hänisän tavalla ottaisi minut vastaan lämpimästi ja hellästi, muttavihollisuuksien siemen sittenkin jäisi jälelle. Huomenna, taiylihuomenna alkaisi pahastuminen, pahoitteleminen ja soimaukset.Sitä paitsi ei hän anna anteeksi ilman ehtoja, vaikka minä sanonkinsydämmeni totuuden, että hyvin käsitän, kuinka suuresti häntäsolvasin, kuinka suuresti olen hänen edessään syyllinen. Ja vaikkase tekeekin minulle kipeätä, jos hän ei ottaisi uskoaksensa, kuinkakalliisti minä onneni olen saanut maksaa, mitä kärsimyksiä olensaanut kestää, niin kumminkin minä voitan tuon kipuni, kestänkaiken, – mutta tämäkin on hänestä oleva vähän. Hän on vaativaminulta mahdottomia korvaukseksi: hän vaatii, että minä kiroaisinentisyyteni, kiroaisin Aleshan ja katuisin rakastaneeni Aleshaa. Hänvaatii mahdottomia – menneen palauttamista ja elämämme viimeisenpuolen vuoden ajan pois pyyhkimistä. Mutta minä en voi kirota ketään,en voi katua mitään. Sen piti niin olla … niin se tapahtui… Ei,Vanja, nyt en voi. Ei ole aika vielä tullut.

– Milloinka tulee se aika?

– En tiedä… Täytynee tuo tuleva onni, jotenkin ansaita, lunastaase joillakin uusilla kärsimyksillä. Kärsimykset puhdistavat kaiken…Oih, Vanja, kuinka paljon kipua onkaan elämässä!

Minä vaikenin ja katsoin miettivästi häneen.

– Mitä sinä minuun niin katsot, Alesha, tuota – Vanja? kysäsi hänhymyillen nimen erehdykselleen.

– Minä tarkastelen sinun hymyilyäsi, Natasha. Mistä sinä sen opit?

Et sinä muulloin tällä tavoin hymyillyt.

– Mitäpä sinä siis nyt huomaat hymyilyssäni?

– Entistä lapsellista vilpittömyyttä tosin siinä vielä on…Mutta, kun sinä hymyilet, niin näyttää kuin samalla jokin kova kipusydäntäsi ahdistaisi. Sinä olet laihtunut, Natasha, mutta tukkasinäyttää ikäänkuin tuuheammaksi käyneen… Mikä puku sinun päälläsion? Onko se vielä kotona tehtyjä?

– Kuinka paljon sinä rakastatkaan, Vanja, sanoi hän vastaukseksi, luoden minuun lempeän katseen. – No, mitenkä sinä, mitä sinä nytteet? Mitenkä on asiasi?

– Ne ovat entisellään, yhä kirjoitan romaaneja; vaikealta vaintuntuu, ei tahdo sujua. Innostus on loppunut. Voisihan sitä kylläkirjoittaa, ehkä tulisi huvittavakin, mutta on sääli pilata hyvääaihetta. Se on nykyaikainen. Määräajaksi välttämättömästi täytyisisaada aikakauskirjaan. Olenpa ajatellut heittää sikseen romaaninkirjoittamisen, keksiä jonkun kertomuksen, tuommoista jotain helppoaja suuremmoista, mutta ei vain synkkää… Semmoista ei suinkaan…Kaikkien täytyy iloita ja riemuita!

– Sinäpäs vasta työmuurahainen! Entäs Smith?

– Hänhän kuoli.

– Eikö hän kummitellut sinulle? Minä kysyn tosissani, Vanja; olethansairas, hermosi ovat pilalla, aina vain mietiskelyä. Kun sinä kerroitminulle tuon asunnon hyyräämisestäsi, minä sinussa semmoista silloinhuomasin. Onko asuntosi kostea, eikö ole hyvä?

– Kostea se on. Sattuipa minulle tänä iltana eräs seikka… Mutta – kerronpahan siitä sitten.

Hän ei kuullut enää puhettani, mutta istui syvissä ajatuksissa.

– En käsitä, kuinka minä voin silloin lähteä pois heidän luotaan; olin silloin kuumesairas, lausui hän, luoden minuun katseen, jolle enodottanut vastausta.

Jos nyt olisin puhunut hänelle, ei hän olisi puhettani kuullutkaan.

– Vanja, sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, – minä pyysin sinuatänne asiassa.

– Mikä se on?

– Minä eroan hänestä.

– Erositko jo, vai aiotko erota?

– Täytyy lopettaa tämä tämmöinen elämä. Minä kutsuinkin sinut, sanoakseni sinulle kaikki, kaikki, mitä on säästynyt ja mitä minäolen sinulta salanut tähän saakka.

Tällä tapaa hän aina alkoi puheensa, uskoessaan minulle kaikkisalaiset aikomuksensa, ja melkein aina oli niin, että nuo salaisuudetminä olin jo kauan sitten kuullut juuri häneltä.

– Ah, Natasha, minä olen tuon kuullut sinulta jo tuhannen kertaa!Tietysti, yhdessä te ette voi elää, teidän välinen yhdysside onjotain kummallista, teillä ei ole mitään yhteistä. Mutta …riittääkö sinulla voimia?

– Tähän saakka on minulla ollut vain aikomus, nyt olen minälopullisesti päättänyt. Minä rakastan häntä rajattomasti, mutta, kuitenkin, näyttää siltä että minä olen hänen pahin vihollisensa; minä turmelen hänen tulevaisuutensa. Täytyy vapauttaa hänet.Vaimokseen ei hän voi minua ottaa; hänellä ei ole voimia tehdäisänsä tahtoa vastaan. Enkä minäkään tahdo häntä mitenkään sitoa. Jasentähden minä oikein iloitsen, että hän on rakastunut morsiameen, jota hänelle ehdotellaan. Nyt hänen on helpompi minusta erota. Minuntäytyy se tehdä! Se on velvollisuuteni… Kun minä rakastan häntä,niin olenkin velvollinen uhraamaan hänelle kaikki, olen velvollinenhänelle näyttämään toteen rakkauteni, sitä vaatii velvollisuus! Eiköniin?

– Mutta ethän sinä saa häntä siihen taipumaan.

– Minä en koetakaan häntä taivuttaa. Minä kohtelen häntä, kutentähänkin asti, jos hän vaikka tuossa hetkessä tulisi tähän. Muttaminun täytyy löytää keino, jotta hän helpommin voisi, omantuntonsasiitä soimaamatta, jättää minut. Kas, se minua vaivaa, Vanja. Autaminua. Etkö voisi jotain neuvoa minulle antaa?

– Siihen on vain yksi keino, vastasin minä, – unohtaa hänetkokonaan ja rakastua toiseen. Mutta tuskinpa sekään auttaa. Tunnethansinä hänen luonteensa. Nyt hän ei ole viiteen päivään käynyt luonasi.Otaksu, että hän kokonaan hylkäsi sinut: mutta jos sinä vainkirjoittaisit hänelle, että sinä luovut hänestä, tulee hän viipymättäluoksesi.

– Miksikä sinä häntä vihaat, Vanja?

– Minäkö?

– Niin juuri, sinä! Sinä olet hänen vihamiehensä, olet salaa sekäjulki! Sinä et voi puhua hänestä ilman ettet kostontuumia mielessäsihaudo. Tuhansia kertoja olen minä huomannut, että mieluisin työsinulle on saada häntä halventaa ja mustata! Niin juuri, saadamustata, minä puhun totta!

– Ja jo tuhannesti olet sinä sitä minulle sanonut. Olkoon kylliksi,

Natasha, älkäämme puhuko siitä enää.

– Minä tahtoisin muuttaa toiseen asuntoon, sanoi hän jonkun aikaavaitioltuamme. – Älä sinä, Vanja, suutu minulle…

– Mitäpäs siitä, hän tulee toiseenkin asuntoosi, enkä minä,jumaliste, ollenkaan ole suuttunut.

– Rakkaus on voimallinen, uusi rakkaus kyllä voi pidättää hänet.Jos hän palaakin luokseni, niin eiköhän vain hetkiseksi, vai kuinkaluulet?

– Enpä tiedä, Natasha, hänen koko olentonsa on niin sanomattomanomituinen, hän tahtoo ottaa tuon vaimoksensa, tahtoo myöskin sinuarakastaa. Hänelle voivat nuo kumpainenkin käydä päinsä.

– Jos minä vain tietäisin varmaan, että hän rakastaa tuota toista, tekisin minä päätökseni… Vanja! Älä salaa minulta mitään! Tiedätkösinä jotain, jota et tahdo minulle sanoa, vai etkö?

Hän loi minuun levottoman, tutkivan katseen.

– Ystäväiseni, minä vakuutan kunniasanalla etten tiedä mitäänsemmoista; sinulta minä en ole koskaan mitään salannut. Mutta kuules, mitä minä ajattelen: ehkäpä hän ei olekaan niin kovin rakastunutkreivittären tytärpuoleen, kuten sinä luulet. Jos se onkin tuommoistaviehätystä vain…

– Niinkö luulet, Vanja? Jumalani, jospa minä tietäisin senvarmasti! Oi, mitenkä minä soisinkaan näkeväni hänet juuri tällähetkellä, jospa saisin vain katsahtaa häneen. Arvaisin kaikki hänenkasvoistansa! Mutta hän ei ole täällä! Ei ole!

– Odotatko sinä häntä, Natasha?

– En, hän on tuon toisen luona; minä tiedän sen; minä lähetintiedustamaan häntä.

Voi, kuinka minä haluaisin nähdä tuon toisenkin. Kuules, Vanja, minäehkä puhun joutavaa, mutta enkö minä mitenkään saisi nähdä tuotatoista, enkö voisi missään häntä kohdata? Mitä sinä luulet?

Hän odotti levottomuudella, minkä vastauksen minä annan.

– Nähdä hänet kyllä voi. Mutta eihän näkeminen yksistään riitä.

– Ei tarvitsisi muuta, kuin nähdä: muut seikat minä kyllä arvaisin.Kuules, minähän olen tullut tyhmäksi; astuskelen, astuskelen tässä,aina yksin, aina yksin, – yhä mietiskelen; mietteeni käyvät kuinvihuri, on niin raskasta! Minä ajattelin näin: etkö sinä voisitutustua häneen? Onhan kreivitär (tuonnoin sinä itse kerroit) kehunutsinun romaaniasi; käythän sinä toisinaan ruhtinas R: n illatsuissa;hän kuuluu käyvän siellä myöskin. Koeta sovittaa niin, että sielläsinut esitetään hänelle. Ja voisihan Aleshakin tutustuttaa teidät.Sittenpä sinä kertoisitkin minulle hänestä.